2008-04-28

Katoamistemppuja

Kalle Seppä

"Vasemmiston ja vihreiden katoamistemppu eräältä niiden vahvimmalta maantieteelliseltä alueelta. Kriisin merkit. Tulevat yllättävät kehityssuunnat Yhdysvalloissa ja maailmalla. Globaalin demokraattisen puolueen ja republikaanisen populistisen puolueen synty: kaikki nämä tekijät asettavat poliittisen skenaarion keskipisteeseen kyvyn päättää asioista poikkeustilanteessa."

Globaalin demokraattisen puolueen synty

Italian parlamenttivaalit on pidetty. Kiinnostavin esille noussut poliittinen signaali oli vasemmiston ja vihreiden katoaminen institutionaalisen politiikan kartalta. Vaalijärjestelmän asettamat äänikynnykset olivat kohtalokkaita monille poliittisille puolueille. Kaksipuoluejärjestelmää suosiva vaalijärjestelmä yksinkertaisti vaalikampanjaa ja polarisoi Italian institutionaalista poliittista tasapainoa. Vaihtoehdot olivat yksinkertaiset: oikeisto ja reformistinen keskusta. Italiaa vuosikymmeniä johtaneen kristillisdemokraattisen puolueen perillisillä oli suuria vaikeuksia saada kourallinen edustajia. Italiassa on nyt ainoastaan neljä eduskuntaryhmää: Berlusconin oikeistolainen Popolo della Libertà, sen hallituskumppani Umberto Bossin johtama Lega Nord, joka edustaa pohjoisten maakuntien itsenäisyyspyrkimyksiä, Walter Veltronin johtama keskustalainen Partito Democratico ja Pierferdinando Casinin johtama kristillisdemokraattinen UDC-puolue, entinen Berlusconin liittolainen.

Veltronin päätös osallistua vaaleihin yksin - ilman vasemmistolaisia liittolaisia - perusti "de facto" Italiaan globaalin demokraattisen puolueen. Puolue on demokraattinen, koska sen mallina toimii Yhdysvaltain demokraattinen puolue, ja se on globaali, koska se pyrkii rakentamaan globaalin poliittisen voiman. Sama pyrkimys on nousemassa esille myös muissa maissa. Globaali demokraattinen puolue ei ole vasemmistolainen, se suosii avointa markkinataloutta ja veronalennuksia mutta suhtautuu oikeistoa myötämielisemmin ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen ja oikeuksiin, unohtamatta kuitenkaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden korostamista. Prodin keskustavasemmistolainen hallitus kaatui, koska se ei kyennyt päättämään talouspolitiikasta demokraattien haluamaan suuntaan hallituksen sisäisestä vasemmisto-oppositiosta johtuen. Hallituksen pääpuolue, Demokraattinen Vasemmistopuolue (DS), muutti nimensä Demokraattiseksi Puolueeksi (PD) ja luopui avoimesti vasemmistolaisuudesta. Puolueen johtohahmot ovat hyväksyneet itsestään käytettäväksi määritelmän "uuskeskustalainen puolue". Demokraattinen puolue vei päätökseen Länsi-Euroopan suurimman kommunistipuolueen tarinan. Ennen Prodin hallituksen kaatumista DS-puolueessa oli kenties vielä olemassa jonkin sortin - edes ideaalinen - kytkös vasemmistoon ja työväenluokan historiaan. Prodin hallituksen kaatumisen jälkeen PD halusi lopullisesti katkaista kaikki yhteydet valtiollisen politiikan tasolla vasemmistoon. PD otti ehdokkaaksi listoille yritysmaailman edustajia ja julisti vastakkainasettelun työn ja pääoman välillä loppuneeksi.

Republikaaninen ja populistinen protektionistinen oikeisto

Berlusconi voitti vaalit melko suurella enemmistöllä. Demokraattinen puolue pysyi käytännössä samoissa kannatusluvuissa kuin edesmennyt DS-puolue (ja tekisi mieli lisätä samoissa kannatusluvuissa kuin kommunistinen puolue sen suurimman vaalimenestyksen aikoina vuonna 1976). Veltronin operaatio kuitenkin onnistui, koska hän onnistui poistamaan poliittiselta kartalta potentiaalisen vasemmistokilpailijan. Berlusconia tukeva populistinen ja maahanmuuttovastainen Lega Nord saavutti historiallisen kymmenen prosentin laajuisen kannatuksen. Vasemmisto ja vihreät katosivat taivaan tuuliin. Erityisesti Pohjois-Italian perinteisissä "punaisissa" kaupungeissa Lega Nordin asema vahvistui huomattavasti. Protesti- ja työväestön äänet menivät populisteille ja Berlusconille. Italiassa siis ei ole enää vasemmistoa eikä vihreitä, virallisessa politiikassa. Muutos on äärimmäisen dramaattinen, koska Italiassa perinteisesti, ja erityisesti vuosina 2001-2004 vasemmisto, vihreät ja yhteiskunnalliset liikkeet kykenivät mobilisoimaan miljoonia ihmisiä kaduille suurmielenosoituksiin. Vihreän vasemmiston äänisaalis jäi pienemmäksi kuin eräiden massamielenosoituksien osallistujien määrä. Vaalien jälkeen monet poliittiset voimat ovat korostaneet miten vihreän vasemmiston katoaminen tulee lisäämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja kenties poliittista väkivaltaa. Vihreä vasemmisto on niin syvän järkytyksen tilassa, että se ei kykene tuottamaan orgaanista analyysiä tapahtumista. Toiset haluavat takaisin sirpin ja vasaran, vihreät haluavat hakeutua lähemmäksi demokraattista puoluetta, kolmannet haluavat nöyrästi lähteä liikkeelle tehtaissa ja periferioissa tehtävästä työstä.

Vaalien jälkeen Berlusconin tulevan hallituksen todennäköinen talousministeri Giulio Tremonti syytti Italian ja maailman taloudellisista vaikeuksista Prodin ja demokraattien tukemaa globalisaatiota. Hyperkapitalistisen ja -liberaalin Berlusconin talousguru vetosi protektionismiin, valtion interventioon ja julkisiin investointeihin. Hän sanoi, että Berlusconi oli ainoa, joka puhui vaalikampanjan aikoina "kriisistä". Sikäli huvittavaa, että protektionismi, globalisaation vastustaminen, valtion interventio taloudessa ja kriisin argumentointi ovat aina kuuluneet kommunistien - ei edes vasemmiston - talouspoliittiseen arsenaaliin. Tavallaan näyttää siltä, että ympyrä on sulkeutumassa ja ollaan palaamassa perinteiseen amerikkalaiseen asetelmaan, jossa demokraatit edustavat avointa taloutta ja republikaanit protektionismia -­ kuten McCainiin kohdistuvat republikaanisen puolueen oikeistosiiven protektionistiset paineet todistavat. Ei ole sattumaa, että uuden demokraattisen puolueen ohjelma ja vaalikampanjan pääiskulause oli kopioitu, ja Italian olosuhteisiin sovitettu, Barack Obaman ohjelma.

Berlusconin - joskus huvittavan - naamion takaa löytyy samankaltainen suuri valtiomies kuin Ronald Reagan. Molemmille ehkä nauretaan. Todennäköisesti heillä on sama parturi ja sama hammaslääkäri. Silti Ronald Reaganin aikakaudella Yhdysvaltojen taloudellinen akseli siirtyi Detroitista, autoteollisuudesta ja Atlantin Eurooppaan vievistä merireiteistä Kaliforniaan, sota- ja elektroniikkateollisuuteen ja Tyynen valtameren merireitteihin, jotka avautuivat kohti Aasiaa. Berlusconi ja McCain pyrkivät rakentamaan oikeistolaisen republikaanisen puolueen, joka suojelee kapitalistisia talouksia protektionismilla, ymmärtää geopolitiikan ja sodan realiteetteja, liittoutuu globalisaation uhrien ja populistisen oikeiston kanssa vauraissa yhteiskunnissa ja asettuu globaalin demokraattisen puolueen avoimuuspyrkimyksiä vastaan. Italian vaalit osoittivat selkeästi kumpi näistä poliittisista ohjelmista on tällä hetkellä realistisempi. Väitän myös, että tässä valossa Yhdysvaltain presidentinvaalit voivat vielä yllättää...

Kaikki yhdell sivulla.

Tulostusversio.