Nollatolen kuolinkamppailu
Huomiotalous ja kaupunkitilan pakkoluovuttaminen

Turvallisuus hallinnan muotona

Keväällä 1978 Collège de Francessa pitämillään luennoilla Michel Foucault hahmotteli erityisesti urbaanille ympäristölle tyypillistä hallinnoinnin mallia, jota hän kutsui "turvallisuudeksi". Kaupungit ovat monimutkaisia ympäristöjä, joissa tietyn alueen sijaan on pyrittävä hallitsemaan suoraan laajoja, koostumukseltaan vaihtelevia ihmisjoukkoja.

Turvallisuudessa ei hallita suoraan yksittäisiä ihmisiä, ihmisten ruumiita, vaan ympäristöjä, joissa ihmiset elävät ja sitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmisten mieleen ja käyttäytymiseen. Erilaisten ja lukuisten ihmisten hallitsemiseksi on pyrittävä tuottamaan tietynlaisia ympäristöjä. Nykytalouden kannalta olennaisinta on tuottaa sellaisia kaupunkiympäristöjä, joissa kaikki merkit ovat kapitalistista kulutusta kasvattavia, pääoman arvonlisäystä palvelevia merkkejä, eivät vapaita merkkejä, joilla ei ole mitään välitöntä taloudellista tarkoitusta.

Tämä ei tarkoita, etteikö kontrolli olisi hyvinkin ruumiillista. Olennaista on kuitenkin, ettei enää hallita niinkään niitä ruumiita, jotka ovat syyllistyneet ei-toivottuun käytökseen. Koska suurkaupunkiympäristön moninaisuudessa on mahdotonta tunnistaa ja eristää kaikkia niitä, jotka todella ovat maalanneet graffiteja tai liimailleet tarroja, on turvauduttava erilaisiin riskianalyyseihin ja profilointeihin, "mahdollisten töhrijöiden" valvontaan ja pitämiseen jatkuvassa epävarmuudessa mielivaltaisten tarkastusten avulla, jotka voivat sattua milloin ja missä tahansa.

Taidekriitikko Otso Kantokorpi kuvaa tätä erinomaisesti Voimaan kirjoittamassaan artikkelissa, joka liittyy hänen omaan katutaidekokeiluunsa: "Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta että poliisi (tai nykyään myös vartija) voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä kysellä niiden hyvyyttä."

Maalareita ja heidän omaisiaan hakataan mielivaltaisesti, vangitaan ja marginalisoidaan. Mutta itse asiassa maalarien lisäksi vainotaan jo myös niitä, jotka näyttävät tai "vaikuttavat" maalareilta. Siis "mahdollisia töhrijöitä". Itse asiassa jo pelkästään spraykannun kantaminen repussa on tarpeeksi epäilyttävää toimintaa oikeuttaakseen vartijoiden tarkastukset tai kiinnioton.

Ruumiin eristämisen, tunnistettavaksi tekemisen ja ruumiiseen kohdistuvan väkivallan tarkoitus on vaikuttaa yksittäisen ruumiin lisäksi tai kenties ensi sijassa kaupungin ympäristöön ja ihmisten mieleen. Sen tarkoitus on luoda yleistä pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, jossa kaikkien on oltava jatkuvasti varuillaan. Kaikkea kaupungissa tapahtuvaa vapaata kanssakäymistä ja ihmisten liikkumista ei tietenkään voida estää, "kaupungista ei voi tehdä luostaria", kuten Foucault sanoo. Kaupungin ihmisvirtoihin on puututtava sillä tavoin, että ihmisten liike ja viestintä palvelisivat mahdollisimman tehokkaasti pääoman arvonlisäystä. Niitä on optimoitava, tehostettava, ohjattava, ei pysäytettävä, koska muuten koko kaupunki pysähtyisi.

Graffitimaalarit, jotka pyrkivät tekemään kuolleesta kaupunkitilasta elävää ja jättävät merkkejään kammottaviin harmaisiin alikulkutunneleihin tai ankeisiin junanvaunuihin, ovat kaupunkitilan kapitalistisen kontrollin näkökulmasta rikollisia. Mikä heidän rikoksensa sitten on? Ennen kaikkea kaupunkitilan ja kaupunkia täyttävien kuvien itsenäinen tuotanto, kaupunkitilan vapaa käyttö ja viranomaisten ulottumattomissa oleva hallitsematon toiminta.

Töhryjen vastainen sota ja poikkeustila

Turvallisuus hallintana ei kohdistu niinkään todellisiin, vaan mahdollisiin tekoihin. FPS:n harjoittama kaupunkitilan valvonta on aina lain rajamailla. Se ei perustu lakiin, vaan tehokkuusvaatimuksiin, tuottavuuteen ja todennäköisyyteen; jatkuvasti uudelleen arvioitaviin odotuksiin kaupunkitilan käytön hallinnoinnista.

Nollatoleranssi toimii poikkeustilan logiikan mukaisesti. Kenen tahansa oikeudet voidaan riistää missä ja milloin tahansa vain sen perusteella, että hän kuuluu "riskiryhmään". Ihmisistä voidaan kerätä tietoja, heitä voidaan seurata, valvoa ja hakata, heille voidaan tehdä kotietsintöjä ja katutarkastuksia ja heille voidaan määrätä vankeusrangaistuksia ja järjettömiä korvauksia pelkästään vartiointiyrityksen antamien lausuntojen perusteella.

Kampanjasta vastaavan vihreän apulaiskaupunginjohtajan Pekka Saurin lausunto FPS:n toiminnasta on monella tapaa oireellinen: "Lähden siitä, että se mitä vartiointifirma tekee, on laillista." Toisin sanoen olennaista ei ole enää laki, konkreettinen lain sisältö, vaan kaupunkitilan vartioinnin käytännöt, jotka asettavat laillisuuden kriteerin. FPS:n toiminta on laillista, tekee se mitä tahansa. "Laillista" on se, mikä varjelee yleistä järjestystä ja kaupunkitilan puhtautta, vaikka se edellyttäisi kaupungissa elävien ihmisten perustavien oikeuksien pidättämistä.

Tehokkuus ja kustannusten arviointi astuvat muodollisten juridisten kriteerien edelle, sillä FPS:n toimintaa kapitalistisena yrityksenä ohjaavat tietenkin ennen kaikkea tulostavoitteet ja voiton maksimointi. Sen tavoitteena on ottaa kiinni mahdollisimman paljon "potentiaalisia töhrijöitä", jotta sen omistajat saisivat mahdollisimman suuria osinkoja.

On hyvin oireellista, että yksi ja sama vartiointiliike on rakentanut ympärilleen totaalisen monopolin kaupunkikontrollin osaajana. FPS levittää vilkkaassa julkisuuspelissään kuvaa taparikollisista kaupunkilaisista, joita se valvoo, vakoilee, kuvaa ja seuraa. FPS:n toiminnanjohtaja Petri Lokka, nykyiseltä nimeltään Petri Miettinen, on ollut todistajana sadoissa oikeuskäsittelyissä. Miettinen väittää esimerkiksi kykenevänsä tunnistamaan lähes kaikkien maalarien "käsialat". Pelkkä Miettisen lausunto riittääkin yleensä tuomion perusteeksi. [1].

Epävirallisten rekisterien olemassaolosta on varsin vahvoja epäilyjä, sillä myös FPS:n entiset työntekijät ovat vahvistaneet sellaisten olemassaolon. FPS:n entinen vartija arvostelee Helsingin Sanomien 4.6.2006 julkaistussa artikkelissa kovin sanoin työnantajaansa: "Vartiointiliike FPS:n toiminta liikkuu lain rajamailla. Siellä on rekisteri kiinnijäänneistä. Sosiaalitunnukset ja kuvat ovat jokaisen työntekijän saatavilla."

Samoin viitteitä on siitä, että yrityksen esimiehet ovat painostaneet työntekijöitä antamaan oikeudessa vääriä todistuksia, jotta sen kiinniottamat epäillyt saisivat tuomioita, yrityksen toiminta legitimoituisi ja tuomioiden muodossa kiteytyvät tulostavoitteet täyttyisivät. Useimmissa tapauksissa graffitimaalarien tai julisteiden tai tarrojen liimaajien toiminta ei kiinnosta poliisia, ellei FPS tee virka-apupyyntöä heidän kiinniottamisekseen.