Nollatolen kuolinkamppailu
Huomiotalous ja kaupunkitilan pakkoluovuttaminen

Nollatoleranssiajatukseen perustuva Stop Töhryille -kampanja täyttää tänä vuonna jo kymmenen vuotta. Aluksi kampanjan tavoitteena oli, että kaikki graffitit on poistettava katukuvasta, jotta minkäänlaisten graffitien tuottamista ei rohkaistaisi. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että seinien puhdistaminen ei riittänyt "töhrimisen" lopettamiseksi. 2000-luvun alun jälkeen yhä suurempi osa kampanjan varoista on keskitetty kaupunkikontrolliin erikoistuneeseen vartiointiliike FPS:n palveluihin.

Helsingin kaupungin Rakennusviraston (HKR) vuoden 2008 talousarvion mukaan Stop Töhryille -projektiin on varattu miljoona euroa. Tämän lisäksi Stop Töhryille -projektilla on yhteistyösopimukset mm. Helsingin kaupungin eri virastojen ja liikelaitosten, Espoon kaupungin, VR:n ja Tiehallinnon sekä eräiden yksityisten tahojen kanssa, joilta projekti saa yhteensä useita miljoonia lisärahoitusta. Nyt kymmenen vuotta täyttäessään Stop töhryille on syönyt kaupungin budjetista arviolta jopa 15-20 miljoonaa euroa. Tarkkaa tietoa ei ole löydettävissä.

HKR-Tekniikka koordinoi ja toteuttaa sekä Stop Töhryille että Siisti Stadi -projekteja. Internetistä löytyvä tieto painottuu kummasti vain laittomien kaatopaikkojen puhdistamiseen keskittyvään Siisti Stadiin. Kyseenalaisesta ja laajalti julkisuudessa kritisoidusta Stop Töhryille -projektista tietoa ei ole saatavilla, vaikka siihen käytetään huomattavasti enemmän rahaa. Kummastakin maksetaan 20 prosenttia Petri Miettisen johtamalle FPS Security Oy:lle, joka on kampanjoiden myötä noussut Suomen suurimmaksi yksityiseksi vartiointiliikkeeksi.

10 vuotta on liian korkea ikä näin sairaalle olennolle. On aika saattaa se haudan lepoon. Tehdäksemme sen kuolemasta nopeamman ja vähemmän tuskallisen, meidän on syytä analysoida, mistä nollatoleranssissa oikeastaan on kyse ja mihin laajempiin yhteiskunnallisiin konflikteihin se liittyy.

Rangaistusten hämärä talous

Graffitien torjunnassa keskeiseksi keinoksi on noussut järjettömien rangaistusten jakaminen. Useita maalareita on tuomittu ehdottomiin vankeusrangaistuksiin ja/tai kymmenien tuhansien eurojen korvauksiin. Maalaaminen on tulkittu niin vakavaksi rikokseksi, että siitä epäiltyjä on voitu ottaa tutkintavankeuteen, eli pitää enimmillään 14 vuorokauden ajan poliisivankilassa ilman mitään täsmällisiä todisteita konkreettisista teoista. Lisäksi epäiltyjen graffitimaalareiden lähiomaiset ovat joutuneet seuratuksi, valokuvatuksi tai jopa pidätetyksi useiden päivien ajan.

Rangaistusten kasvattaminen perustuu ajatukseen, jonka mukaan graffitimaalarit, kuten muutkin "rikolliset", ovat taloudellisesti rationaalisia toimijoita. Jos maalaamisesta tehdään liian "kallista", se loppuu.

Rangaistusten uhka ei kuitenkaan ole pysäyttänyt graffitien tai tagien tuottamista. Graffitimaalarit ovat vankeuden ja sairaalloisten korvausten uhallakin jatkaneet toimintaansa. Keskeisillä paikoilla, kuten Ilmalan varikolla, on puhjennut laajoja "graffitisotia", joiden tarkoituksena on osoittaa, että poliisin ja vartioiden mielivallalle tai fanaattiselle puhdistuspolitiikalle ei anneta periksi.

Moni maalari onkin myöntänyt, että kaupungin väkivaltaiset keinot ovat provosoineet heitä maalaamaan entistä enemmän.

Kaupunkitilan "siistimiseksi" on siis tarvittu uudenlaisia, hienovaraisempia ja monimutkaisempia kontrollin ja vallankäytön menetelmiä. Ne tarjoavat myös esimerkillisen näköalan viime vuosikymmeninä ylipäätään kehittyneisiin yhteiskunnan ja tuotannon organisoinnin tapoihin.

Turvallisuus hallinnan muotona

Keväällä 1978 Collège de Francessa pitämillään luennoilla Michel Foucault hahmotteli erityisesti urbaanille ympäristölle tyypillistä hallinnoinnin mallia, jota hän kutsui "turvallisuudeksi". Kaupungit ovat monimutkaisia ympäristöjä, joissa tietyn alueen sijaan on pyrittävä hallitsemaan suoraan laajoja, koostumukseltaan vaihtelevia ihmisjoukkoja.

Turvallisuudessa ei hallita suoraan yksittäisiä ihmisiä, ihmisten ruumiita, vaan ympäristöjä, joissa ihmiset elävät ja sitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmisten mieleen ja käyttäytymiseen. Erilaisten ja lukuisten ihmisten hallitsemiseksi on pyrittävä tuottamaan tietynlaisia ympäristöjä. Nykytalouden kannalta olennaisinta on tuottaa sellaisia kaupunkiympäristöjä, joissa kaikki merkit ovat kapitalistista kulutusta kasvattavia, pääoman arvonlisäystä palvelevia merkkejä, eivät vapaita merkkejä, joilla ei ole mitään välitöntä taloudellista tarkoitusta.

Tämä ei tarkoita, etteikö kontrolli olisi hyvinkin ruumiillista. Olennaista on kuitenkin, ettei enää hallita niinkään niitä ruumiita, jotka ovat syyllistyneet ei-toivottuun käytökseen. Koska suurkaupunkiympäristön moninaisuudessa on mahdotonta tunnistaa ja eristää kaikkia niitä, jotka todella ovat maalanneet graffiteja tai liimailleet tarroja, on turvauduttava erilaisiin riskianalyyseihin ja profilointeihin, "mahdollisten töhrijöiden" valvontaan ja pitämiseen jatkuvassa epävarmuudessa mielivaltaisten tarkastusten avulla, jotka voivat sattua milloin ja missä tahansa.

Taidekriitikko Otso Kantokorpi kuvaa tätä erinomaisesti Voimaan kirjoittamassaan artikkelissa, joka liittyy hänen omaan katutaidekokeiluunsa: "Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta että poliisi (tai nykyään myös vartija) voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä kysellä niiden hyvyyttä."

Maalareita ja heidän omaisiaan hakataan mielivaltaisesti, vangitaan ja marginalisoidaan. Mutta itse asiassa maalarien lisäksi vainotaan jo myös niitä, jotka näyttävät tai "vaikuttavat" maalareilta. Siis "mahdollisia töhrijöitä". Itse asiassa jo pelkästään spraykannun kantaminen repussa on tarpeeksi epäilyttävää toimintaa oikeuttaakseen vartijoiden tarkastukset tai kiinnioton.

Ruumiin eristämisen, tunnistettavaksi tekemisen ja ruumiiseen kohdistuvan väkivallan tarkoitus on vaikuttaa yksittäisen ruumiin lisäksi tai kenties ensi sijassa kaupungin ympäristöön ja ihmisten mieleen. Sen tarkoitus on luoda yleistä pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, jossa kaikkien on oltava jatkuvasti varuillaan. Kaikkea kaupungissa tapahtuvaa vapaata kanssakäymistä ja ihmisten liikkumista ei tietenkään voida estää, "kaupungista ei voi tehdä luostaria", kuten Foucault sanoo. Kaupungin ihmisvirtoihin on puututtava sillä tavoin, että ihmisten liike ja viestintä palvelisivat mahdollisimman tehokkaasti pääoman arvonlisäystä. Niitä on optimoitava, tehostettava, ohjattava, ei pysäytettävä, koska muuten koko kaupunki pysähtyisi.

Graffitimaalarit, jotka pyrkivät tekemään kuolleesta kaupunkitilasta elävää ja jättävät merkkejään kammottaviin harmaisiin alikulkutunneleihin tai ankeisiin junanvaunuihin, ovat kaupunkitilan kapitalistisen kontrollin näkökulmasta rikollisia. Mikä heidän rikoksensa sitten on? Ennen kaikkea kaupunkitilan ja kaupunkia täyttävien kuvien itsenäinen tuotanto, kaupunkitilan vapaa käyttö ja viranomaisten ulottumattomissa oleva hallitsematon toiminta.

Töhryjen vastainen sota ja poikkeustila

Turvallisuus hallintana ei kohdistu niinkään todellisiin, vaan mahdollisiin tekoihin. FPS:n harjoittama kaupunkitilan valvonta on aina lain rajamailla. Se ei perustu lakiin, vaan tehokkuusvaatimuksiin, tuottavuuteen ja todennäköisyyteen; jatkuvasti uudelleen arvioitaviin odotuksiin kaupunkitilan käytön hallinnoinnista.

Nollatoleranssi toimii poikkeustilan logiikan mukaisesti. Kenen tahansa oikeudet voidaan riistää missä ja milloin tahansa vain sen perusteella, että hän kuuluu "riskiryhmään". Ihmisistä voidaan kerätä tietoja, heitä voidaan seurata, valvoa ja hakata, heille voidaan tehdä kotietsintöjä ja katutarkastuksia ja heille voidaan määrätä vankeusrangaistuksia ja järjettömiä korvauksia pelkästään vartiointiyrityksen antamien lausuntojen perusteella.

Kampanjasta vastaavan vihreän apulaiskaupunginjohtajan Pekka Saurin lausunto FPS:n toiminnasta on monella tapaa oireellinen: "Lähden siitä, että se mitä vartiointifirma tekee, on laillista." Toisin sanoen olennaista ei ole enää laki, konkreettinen lain sisältö, vaan kaupunkitilan vartioinnin käytännöt, jotka asettavat laillisuuden kriteerin. FPS:n toiminta on laillista, tekee se mitä tahansa. "Laillista" on se, mikä varjelee yleistä järjestystä ja kaupunkitilan puhtautta, vaikka se edellyttäisi kaupungissa elävien ihmisten perustavien oikeuksien pidättämistä.

Tehokkuus ja kustannusten arviointi astuvat muodollisten juridisten kriteerien edelle, sillä FPS:n toimintaa kapitalistisena yrityksenä ohjaavat tietenkin ennen kaikkea tulostavoitteet ja voiton maksimointi. Sen tavoitteena on ottaa kiinni mahdollisimman paljon "potentiaalisia töhrijöitä", jotta sen omistajat saisivat mahdollisimman suuria osinkoja.

On hyvin oireellista, että yksi ja sama vartiointiliike on rakentanut ympärilleen totaalisen monopolin kaupunkikontrollin osaajana. FPS levittää vilkkaassa julkisuuspelissään kuvaa taparikollisista kaupunkilaisista, joita se valvoo, vakoilee, kuvaa ja seuraa. FPS:n toiminnanjohtaja Petri Lokka, nykyiseltä nimeltään Petri Miettinen, on ollut todistajana sadoissa oikeuskäsittelyissä. Miettinen väittää esimerkiksi kykenevänsä tunnistamaan lähes kaikkien maalarien "käsialat". Pelkkä Miettisen lausunto riittääkin yleensä tuomion perusteeksi. [1].

Epävirallisten rekisterien olemassaolosta on varsin vahvoja epäilyjä, sillä myös FPS:n entiset työntekijät ovat vahvistaneet sellaisten olemassaolon. FPS:n entinen vartija arvostelee Helsingin Sanomien 4.6.2006 julkaistussa artikkelissa kovin sanoin työnantajaansa: "Vartiointiliike FPS:n toiminta liikkuu lain rajamailla. Siellä on rekisteri kiinnijäänneistä. Sosiaalitunnukset ja kuvat ovat jokaisen työntekijän saatavilla."

Samoin viitteitä on siitä, että yrityksen esimiehet ovat painostaneet työntekijöitä antamaan oikeudessa vääriä todistuksia, jotta sen kiinniottamat epäillyt saisivat tuomioita, yrityksen toiminta legitimoituisi ja tuomioiden muodossa kiteytyvät tulostavoitteet täyttyisivät. Useimmissa tapauksissa graffitimaalarien tai julisteiden tai tarrojen liimaajien toiminta ei kiinnosta poliisia, ellei FPS tee virka-apupyyntöä heidän kiinniottamisekseen.

Elämänmuotojen kriminalisointi

Vaikka kaupunkitilan kontrolli perustuu sääntöjen sijaan jatkuvaan poikkeukseen, ei tässä kontrollissa ole mitään poikkeuksellista. Nollatoleranssi ei ole marginaalinen tai poikkeuksellinen ilmiö. Poikkeuksista puhuville olisi jälleen kerran syytä palauttaa mieleen Walter Benjaminin maksiimi: "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö. Meidän tulee päästä tätä vastaavaan historiankäsitykseen".

Toisin sanoen, vaikka viranomaiset ja media väittävät, että kyse on vain tietyistä erityisryhmistä, "rikollisista", "nuorista" tai muista vastaavista, todellisuudessa kyse on koko kaupunkitilan käyttöä koskevasta kamppailusta. Stop Töhryille -kampanjan uhriksi joutuneiden ihmisten kokemus ja sen jakamisesta syntyvä "alistettujen traditio" kertoo, ettei kyse ole millään tavalla poikkeuksellisesta ilmiöstä.

Kuten sanoimme, vartijoiden ja poliisin mielivalta ei todellakaan kohdistu vain todellisiin maalareihin, vaan kaikkiin riskiryhmän jäseniin, siis "väärin" pukeutuviin nuoriin. Stop Töhryille -kampanjan väkivalta koskettaa ketä tahansa, sillä kuka tahansa - tai ainakin kenen tahansa lapset tai lastenlapset - voi joutua tarkastusten, mielivaltaisten kiinniottojen ja pahoinpitelyjen uhriksi.

Oikeastaan kaikista kaupunkilaisista tehdään potentiaalisia kriminaaleja - ja siitä päättäminen kuka kriminaali on, ei enää perustu mihinkään tehtyyn rikokseen ja todisteisiin, lakiin ja oikeudenkäyntiin, vaan joku yksityinen taho saa oikeuden mielivaltaisesti päättää kuka on kriminaali.

Emme voi liikaa korostaa sitä, että kriminalisointi ei kohdistu tekoihin. Se kohdistuu kaupunkitilan vapaaseen käyttöön. Kyse on urbaanien elämänmuotojen vapaan tuotannon, kaupungissa elämisen ja itseilmaisun muodon eliminoimisesta. "Töhriminen" ei ole joukko tekoja, se on elämänmuoto. Viranomaiset puhuvatkin "tapatöhrijöistä", jotka ovat lähes 30-vuotiaita miehiä ja "töhrivät seiniä huvikseen". Graffitimaalarien elämänmuoto siis siirretään kokonaan rikoslain alueelle, sen harjoittamisesta tehdään välittömästi erilaisten rangaistusten kohde.

Julkisessa keskustelussa graffitit yhdistetäänkin jatkuvasti mielenhäiriöihin tai muuhun rikollisuuteen, kuten eräässä Poliisi-tv:n raportissa, jossa tuhopolttajan ilta alkoi junajaardeilta takanaan "wholecar" eli täysmaalattu junavaunu. Samoin useat sanomalehdet kirjoittavat uutisiaan, joissa samassa artikkelissa saatetaan puhua hautakivien kaatajista, huumerikollisista ja graffitimaalareista.

Kaupunkilaisille luodaan mielikuva tapatöhrijästä, jossa yhdistyy mahdollisimman monenlaisia mielikuvia erilaisista rikollisista riskitekijöistä. Pelottelemalla asukkaitaan Helsingin kaupunki on luonut itselleen kaikkialla läsnä olevia siviilivartijoita, tavallisia kansalaisia, jotka kauhuissaan soittavat poliisille nähdessään housujaan roikottavan tai muuten epäilyttävän nuoren miehen pimeällä tiellä.

Kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi ei siis ole yhteiskunnassamme mitenkään marginaalinen tai poikkeuksellinen ilmiö, minkä osoittaa jo sille annetun huomion laajuus. Se on osoitus kaupunkitilan taloudellista ja poliittisesta merkityksestä yhteiskunnassamme, kaupunkitilan muuttumisesta keskeiseksi tuotantovälineeksi. Kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi tarkoittaa sitä, ettei tuotantoa hallinnoida enää erityisen työlainsäädännön tai työsopimusten, vaan poliisitoimen ja rikoslain avulla. Rikoslaki tai poliisilaki korvaavat työlainsäädännön aineettoman tuotannon hallinnoinnin keskeisimpänä legitimaatioperustana.

Kaupunkitilan pakkoluovuttaminen

Millaiset muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tämän kehityksen taustalla sitten vaikuttavat?

Nykyään olennaisinta talouskasvun kannalta on kulutuksen, siis kuluttavien ihmisten tuottaminen. Sen vuoksi on kilpailtava ihmisten huomiosta, siitä millaisiin merkkeihin ihmiset kiinnittävät huomiota kaupunkitilassa kulkiessaan ja oleskellessaan. Ovatko nämä merkit kaupallisia, pääoman arvonlisäyksen edistämiseksi tuotettuja merkkejä vai vapaasti tuotettuja, mitään välittömiä taloudellisia tarkoitusperiä palvelemattomia merkkejä? Tila, jota kuville ja merkeille kaupunkimme keskeisillä kauttakulkupaikoilla on olemassa, on nykyaikaisessa "huomiotaloudessa" keskeinen ja "niukka" hyödyke. Siksi sen käyttöä on valvottava, sen vapaa ja epäkaupallinen käyttö on estettävä.

Kaupunkitilasta, ilmaisusta ja merkeistä, ihmisten vapaasta pyrkimyksestä ilmaista itseään yhdessä toisten kanssa, on tehtävä arvoaan lisäävää pääomaa, "sosiaalista pääomaa" tai merkkipääomaa.

Palkkatyön ja pääoman yhteiskunnallisten edellytysten luominen edellyttää kuitenkin tuotantovälineiden väkivaltaista irrottamista välittömistä tuottajista, kuten Marx meille äärimmäisen selväsanaisesti Pääoman I osan 24. luvussa opettaa. Jos kaupunkitilasta halutaan tehdä pääomaa ja siinä elämisen edellytyksistä vain palkkatyösuhteen kautta hankittavia, on kaupunkitilan vapaa käyttö estettävä, ihmisten elämää kaupungissa ja kaupunkitilan tuottamista ilman mitään erityistä päämäärää valvottava aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Ihmisiä, jotka tekevät kaupunkitilasta elävää, kiinnostavaa ja ihmisiä houkuttelevaa, on siis kontrolloitava ja heidän vapaata toimintaansa on rajoitettava jatkuvasti. Kaupunkitilan käyttöoikeus tai sen kollektiivinen "tekijänoikeus" riistetään niiltä, jotka tekevät siitä elävän ja kiinnostavan, ja myydään sen jälkeen heille takaisin markkinoilla.

Kaupunkitilan arvo, sen elävyys ja houkuttelevuus, perustuu ihmisten vapaaseen kanssakäymiseen. Tila tuotetaan hengailemalla, juomalla kahvia tai olutta, skeittaamalla, järjestämällä konsertteja, kuljeskelemalla lastenvaunujen kanssa, luomalla uusia pukeutumismalleja, joita muotibisnes sitten käyttää hyväkseen. Esimerkkejä siitä, miten parjattua graffitikulttuuria käytetään jatkuvasti hyväksi myynninedistämisessä, löytyy helposti. Hyvin todennäköisesti monenkin buffatun graffitin - jonka tekijä on ensin hakattu ja sitten tuomittu loputtomaan velkaorjuuteen - päälle kiinnitetään myöhemmin graffitityyliä hyödyntävä mainosjuliste.

Siksi kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi ja mielivaltainen hallinta on mielestämme nähtävä, jälleen Marxia mukaillen, kaupunkitilan välittömien tuottajien väkivaltaisena pakkoluovuttamisena tai eräänlaisena "alkuperäisenä kasautumisena". Ja jos ajatellaan esimerkiksi erään Stop Töhryille -kampanjasta eniten hyötyvän vartiointiliikkeen toimintaa, on helppo havaita, että Marxin kuvaus tuotantovälineiden ja tuottajien väkivaltaisesta irrottamisesta muodostuu jälleen hyytävän ajankohtaiseksi: "Välittömät tuottajat pakkoluovutetaan mitä säälimättömimmän vandaalisesti ja siinä päästetään alhaisimmat, likaisimmat, pikkumaisimmat ja rumimmat intohimot valloilleen."[2]

Jos teollisuuspääoman synty kirjoitettiin maailmanhistoriaan "veri- ja tulikirjaimin", on turha luulla, että kaupunkitilan - siis ihmisten elämän tilan - muuttaminen pääomaksi tapahtuisi yhtään sen idyllisemmällä tavalla.

Kuitenkaan nollatoleranssi ei ole pysäyttänyt graffitien maalaamista tai tarrojen kiinnittämistä. Edes poliisitoimet, väkivalta ja pelko eivät voi tukahduttaa kaupunkitilan vapaata käyttöä, sillä ilman sitä ei kaupungissa olisi mitään liikettä tai elämää. Kaupunki elää vain ihmisten vapaassa ja vailla mitään erityistä tarkoitusta olevassa kanssakäymisessä. Kaupunkiin kuuluvat kaikenlaiset "töhryt", säröt, rosoisuus, elämän merkit ja jäljet. Puhdas kaupunki ei ole ainoastaan väistämättä väkivaltainen, se on yksinkertaisesti tappavan tylsä.

Viitteet:

[1] FPS:n oma esittelyteksti kuvaa Miettisen sekoiluja varmaankin parhaiten: "Se, että populistisen arvostelun kärki on kohdistettu Petri Lokkaan osoittaa, että asialla ovat töhrintäalakulttuurin hyvin tuntemat tahot. Vuodesta 1993 lähtien hänen firmansa on ollut mukana yli 1 000 kiinniottotilanteessa, joissa on saatu kiinni nelisen tuhatta töhrijää. Lokka tuntee lähes jokaisen töhrijän ja heidän "käsialansa", minkä takia hän on ollut arvostettu asiantuntija useissa töhrintävahinkoja käsitelleissä oikeudenkäynneissä.

Töhrijöiden nettisivuilla käydään keskustelua siitä, miten Lokka saataisiin hengiltä. Uhkauksia hän on saanut puhelimitsekin. Yhä vaarallisemmaksi käyneen tilanteen takia Lokka on joutunut menemään ns. maan alle. Maistraatin päätöksellä hänen ei tarvitse esittää nimeään ja osoitettaan, vaikka kuka kysyisi. Koska Lokka on töhrijöiden piirissä pelätty mies, töhrijöiden sisä- ja lähipiiri on käynnistänyt tiedotusodan. Laajalla mediakampanjalla Lokkaan on haluttu lyödä ahneen pahoinpitelijän elinikäinen leima."

[2] Marx, Pääoma I osa, 24. luku "Niin sanottu alkuperäinen kasaantuminen", s. 681.