Uudet työväentalot

Talonvaltaukset Jyväskylässä, Helsingissä, Tampereella, Turussa ja kaikkialla Euroopassa ovat avanneet konkreettisen yhteisen ja avoimen kaupunkitilan rakennustyön. Usein keskustelu näistä aloitteista on latistunut banaalille tasolle ja koskenut ainoastaan omaisuuden vahingoittamista ja muuta "siveetöntä" käytöstä.

Porvarillisessa julkisuudessa keskustelu yhteiskunnallisten liikkeiden avaamista konflikteista kääntyy väistämättä keskusteluksi liikkeiden toimintatavoista. Yhtä väistämätöntä on liikkeiden toimintatapojen tuomitseminen "vastuuttomiksi". Dynamiikkaa ei ole mahdollista välttää. Liikkeet nousevat esiin suoran toiminnan voimina, kun taas porvarillista julkisuutta ylläpitävä koneisto valtamedioineen ja "asiantuntijoineen" on ryhmittynyt edustuksellisen ja viranomaisvaltaisen poliittisen järjestelmän tueksi. Liikkeissä tämä koetaan turhautumisena. Koskaan ei päästä keskustelemaan "asiakysymyksistä", eikä edes toimintatapoja kyetä arvioimaan kuin harhautumina "oikeiden", siis edustuksellisten väylien käyttämisestä.

Porvarillisen julkisuuden strategiana onkin tukahduttaa keskustelu liikkeiden esiin nostamista, aina yhden aktion suorittamista kokonaisvaltaisemmista yhteiskunnallisista haasteista sekä nousevista poliittisista subjektiivisuuksista. Samalla kyse on liikkeiden ilmentämän kulttuurin ja porvarillisen kulttuurin perimmäisestä yhteensovittamattomuudesta. Suoran toiminnan liikkeet tulevat aina ja ikuisesti näyttäytymään porvariston (luemme tässä porvaristoksi epäröimättä myös pikkuporvarillisen keskiluokan, joka on usein jopa porvareita itseään innokkaampaa ylläpitämään porvarillista makua ja yhteiskunta-analyysia) silmissä pelkiltä anarkistisilta häiriköiltä, likaisilta hipeiltä, ajattelemattomilta lapsukaisilta, huonosti käyttäytyviltä retkuilta ja vastuuttomilta loiseläjiltä.

Kuten tiedämme, porvarillinen ajattelu jäsentää maailmaa puhtauden ja lian kategorioilla. Porvaristolle kaikki, mikä ei ole säädyllistä ja siveellistä, on likaista ja vaarallista. Siispä poliisit siivoushommiin! Ja elleivät tule poliisit, niin sosiaalityöntekijät, jotka ymmärtävät erilaista nuorisoa ja haluavat auttaa. Mitään poliittistahan tapahtumassa ei heille ole, mitään mikä ei koskettaisi vain jotain kategorisoitavissa ja marginalisoitavissa olevaa ryhmää.

Valitettavasti lähes säännönmukaisesti koukun nielevät myös sellaiset kansalaispiirit, joiden etujen mukaista olisi päinvastoin taistella porvarillista kuvastoa vastaan, tiedostaa keskiluokkaisten unelmien umpikuja ja liittoutua sellaisten liikkeiden kanssa, jotka kykenevät tuottamaan murtumia porvarilliseen järjestykseen. Niinpä porvarillinen julkisuus täyttyy nopeasti "huolestuneiden kansalaisten" moraalisaarnoista, joissa peräänkuulutetaan liikettä tukahduttamaan itse itsensä. Ja ellei liike tukahduta itseään, on aivan oikein, että sen tukahduttaa poliisi.

Kunnon kansalaiset ovat myös hanakoita samastumaan yksityisomistuksen haltijoihin, kuten verratessaan talonvaltaajien toimintaa kotirauhan rikkomiseen ja toisten koteihin tunkeutumiseen. Sen sijaan, että esimerkiksi valtaustoiminta herättäisi kysymyksiä julkisten tilojen yhä laajamittaisemmasta siirtymisestä yksityisomistuksen piiriin, kunnon kansalainen pitää kaupunkitilaa kapitalistien kotina, jossa muut ovat vain vierailulla. Käyttäytyminen epäilemättä vastaa monen kansalaisen elämänprojektia, joka on sidoksissa yritysmuotoistuvaan työelämään sekä yksityisomistuksen ehkä keskeisimpään kahleeseen, giganttiseen asuntolainaan, joka pitää kansalaiset aloillaan ja kuuliaisina velanotosta hautaan - ellei suloinen ydinperhe hajoa piinaansa jo matkan varrella.

Pikkuporvarillisen, suorastaan lilliputtimaisen elämäntavan ei soisi kahlehtivan liikkeitä. Liikkeet eivät voi kantaa vastuuta, mikäli joillekin riittää elämänmuoto, joka saa täyttymyksensä työn, kodin ja ostoskeskuksen välisessä kolmiossa. Tämän pyhän perheen kolminaisuuden kyseenalaistaminen saa kansan varpailleen. "Teemmekö me muka jotain väärää, kun me teemme kaiken niin kuin käsketään!" "Älkää tulko kyseenalaistamaan meidän toimintaamme, sillä emme mekään kyseenalaista sitä itse!"

Juuri tässä on kuitenkin uusien työväenliikkeiden kulttuurinen konflikti, jota ne eivät voi paeta muuten kuin pettämällä itsensä liikkeinä. Uudet työväenliikkeet eivät ole, eivätkä ne voi esiintyä sisäsiisteinä ja säädyllisinä toimijoina, jotka käyttäytyvät hyvin kapitalistien olohuoneessa, yksityistetyssä kaupunkitilassa. Taktisen julkisuuspelin ja siihen liittyvien kompromissien välttämättömyydestä huolimatta liikkeet ovat liikkeitä juuri siksi, että ne käyttäytyvät toisin. Ne nimenomaan erottautuvat tästä aivokuoleman paratiisista.

Pikkuporvarin olohuoneessa

Valtaukset ovat nostaneet esiin tärkeitä kaupunkitilaa koskevia teemoja. Ensinnäkin, valtaukset ovat osoittaneet konkreettisesti, että dynaamisimmista metropoleistakin löytyy tyhjillään lojuvia arvokiinteistöjä, vieläpä aivan keskeisiltä paikoilta. Tämä on paradoksaalista ottaen huomioon, että nousevat konfliktit ovat tuoneet ilmoille kokemuksia siitä, ettei kaupunkitilassa nimenomaan ole tilaa. Mutta mille ei ole tilaa? Tilaa ei ole omaehtoiselle ja kokeelliselle toiminnalle, joka ei tapahdu jonkin auktoriteetin valvonnassa ja johon ei sisälly tulostavoitteita (ellei oteta lukuun ostareilla ja kauppakeskuksissa hengailua, jota siedetään aina siinä määrin kun se tukee kulutuskäyttäytymistä). Kaupungissa on tilaa, mutta sitä ei ole oikeutta käyttää muuhun kuin lisäarvon tuottamiseen. Olisimme suoraan sanoen kiitollisia, jos täkäläisessäkin kapitalistisessa säädännössä otettaisiin jo sama rationalistinen edistysaskel, joka monissa muissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa, otettiin jo kapitalismin varhaisaikana: laki siitä, että tyhjillään oleva kaupunkitila on mahdollista ottaa käyttöön, mikäli se on ollut pitkään tyhjillään.

Toiseksi valtaukset ovat nostaneet esiin, miten uutta yhteiskuntaa on rakennettava konkreettisesti mädille perustoille. On kaivauduttava kuin madot mädän omenan läpi. Valtausliike toisensa jälkeen joutuu aloittamaan laiminlyödyistä kiinteistöistä, joiden remontoiminen pääoman tarvitsemaan käyttöön näyttää liian kalliilta. Nämä talot kuvaavat sitä rappiota, jota nykykapitalismi kylvää yhteiskuntaan. Sen sijaan, että se huolehtisi kaupunkitilan ja kiinteistöjen pitkäaikaisen elämän ja ekologisen kestävyyden turvaamisesta, sitä kuvaa toimintatapa, jossa pintamaalia voidaan vaihtaa vuoden välein mutta rakenteellisista ongelmista ei haluta kuullakaan. Uutta luova liikehdintä alkaa rappeutuvien yhteiskunnallisten rakenteiden pohjalta, tilasta, jossa yksi tukiparru pettää tuolla ja toinen seinä romahtaa täällä - tilasta, jossa liikkeen on kyettävä kannattelemaan itse itseään ja luomaan itsestään uusia rakenteita.

Jos koskaan on ollutkaan, ainakaan enää ei ole mitään syytä ajatella, että valtio suojelisi ihmisiä kapitalistiselta korruptiolta. Valtio ei enää tuo edes suhteellista vakautta voittojen keräämisestä aiheutuvien huippujen ja laskujen dynamiikkaan. Valtionsääntelyn romahtaminen on tosiasia ja valtioon luottaminen mädännäistä poliittista ajattelua. Siitä huolimatta, ettei valtio, eikä edes ay-liike kykene enää suojelemaan ihmisiä talouden laskusuhdanteilta ja kriiseiltä, irtisanomisilta, kiinteistöjen arvon nousuilta ja laskuilta, kansalaiset luottavat yhä edelleen sokeasti valtion näennäisohjaukseen, vaikka valtiosta on ennemminkin tullut suora kyykytyskoneisto kuin ristiriitojen välittäjä. Toisin kuin jotkut vasemmistolaiset ajattelevat, emme näe valtiollisen politiikan muuttuneen talouspolitiikaksi. Valtio on nimenomaan menettänyt taloudellisen autonomiansa ja toimii nykyään suorana poliittisena pakotuskoneistona.

Vallattujen talojen problematiikka kertoo suoraan siitä, kuinka nimenomaan valtion byrokratia suojelee kaupunkitilan yksityistä ja kapitalistista käyttöä. Talojen käytölle sosiaalikeskuksina saatetaan asetetaan sellaisia vaatimuksia, kuten kaavamuutoksen tekeminen. Vaatimuksen täyttäminen edellyttäisi helposti 10 000 euron sijoittamista arkkitehtitoimiston palveluihin ennen kuin on mahdollista edes alkaa neuvotella byrokraattien kanssa. Avointa ja demokraattista?

Tässä tilanteessa toimijat, jotka peräänkuuluttavat itsenäistä ja omaehtoista tilaa, toimintaa, joka säätelee ja rajaa itsenäisesti suhteensa pääomaan ja työelämään, saadaan jostain kumman syystä näyttämään kauhistuttavalta anomalialta. Kuitenkin jos katsomme valtaajien vaatimuksia ja toimintaa, huomaamme, että vaatimukset ovat itse asiassa globaalin kapitalismin tilassa esitettyjä vaatimuksia itsenäisyydestä, monimuotoisuudesta, solidaarisuudesta, ekologisuudesta, taloudellisuudesta sekä mahdollisuudesta tuottaa omaehtoista kulttuuria. Ne ovat vaatimuksia, jotka pikemminkin haluavat rakentaa vanhojen taistelujen ja voittojen, kuten ilmaisen koulutuksen, yhtäläisten kansalaisoikeuksien, sananvapauden ja äänioikeuden perustalle kuin mitätöidä ne. Ne ovat vaatimuksia joissa ilmaistaan halu viedä "hyvinvoinnin perinne" kokonaan uudelle tasolle ja keksiä uusia taistelun ja organisoitumisen muotoja sen sijaan, että alistutaan korruptoituvan kapitalismin "välttämättömyyksille" ja vain reagoidaan kriisiin (kuten poliittinen vasemmistomme lähinnä tekee).

Kolmanneksi valtaukset ovatkin nostaneet esille perinteisen työväenliikkeen täysin pysähtyneen tilan ja sen kyvyttömyyden tunnistaa niitä liikkeitä, jotka jatkavat ja elävöittävät monin tavoin sitä kamppailua, jota itseään "vasemmistoksi" kutsuvatkin tahot ovat käyneet. Kaikessa aloitteettomuudessaan (poliittiset aloitteet ovat tulleet viime aikoina pääasiassa oikeistosta vasemmiston lähinnä vikistessä) vasemmisto on pyrkinyt lähinnä erottautumaan uudesta liikehdinnästä. Se kun ei täytä kabinettipolitikointiin, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja keskiluokkaiseen unelmaan sitoutuneen vasemmiston "hyvää poliittista makua". Vasemmisto on muuttunut konservatiiviseksi voimaksi, joka kykenee vain viivytystaisteluun hyvinvointivaltion murentuvilla raunioilla. Sen sijaan, että se harjoittaisi päämäärätietoista poliittisten asemien valtaamista, kuten ennen, se keskittyy omien nurkkiensa suojelemiseen, eikä siten eroa mistä tahansa porvarillisesta voimasta. Kaikesta huolenpidon retoriikastaan huolimatta se on jättänyt uudet toimijat vaille poliittista suojelusta - siis viranomaisten, "asiantuntijoiden", valtajulkisuuden ja rikosoikeuden armoille. Ei ihme, jos vasemmistoa ei koeta kiinnostavaksi poliittiseksi voimaksi.

Uudet työväentalot

Megafoni kirjoitti ensimmäisessä numerossaan vuonna 1999 itsehallituista sosiaalikeskuksista, jotka tulisivat olemaan aikamme uusia työväentaloja. Sittemmin autonomisen sosiaalikeskuksen käsitteestä on tullut Suomen uusimpia valtauksia yhdistävä temi, joka kytkee täkäläiset valtaukset ympäri Eurooppaa nousevaan uuteen talonvaltauskulttuuriin. Miltä valtausliikehdintä näyttää, jos katsomme sitä työväentalojen näkökulmasta?

Valtausliikkeen aloitteelliset voimat ovat erilaisia epämääräisiä ja perinteisiin poliittisiin identiteetteihin usein lähinnä etäisyyttä ottavia urbaaneja verkostoja: bilejärkkäreitä, hiphoppareita, räppäreitä, uusmedia-aktiiveja, koodaajia, hakkereita, warettajia, aktivisteja, järjestöihmisiä, autonomeja, punkkareita, ekohippejä, kotikasvattajia, skeittareita, graffitiposseja, tussaajia, opiskelijoita, tutkijoita, taiteilijoita, prekaareja, paskaduunareita, ostarin lusmuilijoita, maahanmuuttajia, feministejä, pervoja, lifestailareita... Urbaanin tilan muukalaisia, jotka eivät kuulu mihinkään selkeästi nimettävissä olevaan joukkoon mutta jotka liikkuvat kaupunkitilassa kuin kotonaan.

Valtausliikkeen kautta nouseva monimuotoinen posse ilmentää urbaanin tilan uusia aktiivisia voimia. Juuri tämä heterogeeninen massa on se voima, joka tuottaa kaupunkitilan omaperäisimmät ruohonjuuritason innovaatiot. Jo pelkällä olemassaolollaan se tuo kaupunkitilaan sitä eloisuutta ja ainutlaatuisuutta, josta yläluokatkin, nuo vampyyrit, ovat kiinnostuneita imemään uudet vaikutteensa ja paskatyöntekijänsä. Kuten porvariston innovaatiostrategi Richard Florida on korostanut, "luova luokka" ei olisi luova ilman sitä ympäröivää boheemiuden ja halvan palvelustyön ainesta. Luova luokka ei olisi mitään, ellei sillä ole valkoista tai mustaa orjaa passaamassa, taiteilijaa piristämässä, media-aktivistia sorvaamassa työvälineitä ja alakulttuurin kusipäitä kertomassa tulevaisuuden trendeistä.

Urbaanin tilan uudet voimat, tämä aikamme "luokaton luokka", prekaarin elämän kudos, muodostaa juuri epämääräisyydessään ja levottomuudessaan tietokapitalismin heterogeenisen, dynaamisen, innovatiivisen ja valitettavan usein myös alistuvaisen massan. Se liikkuu nopeasti työtehtävästä toiseen hengittäen digitalisoidun pääoman höyryjä, hikoillen globaalissa työpajassa ja kärsien sille ominaisista skitsofreenisista kokemuksista. On otettava vastuuta ja kannettava riskejä, vaikkei oma kohtalo tunnu olevan omissa käsissä ja yritykset tuntuvat vain välttelevän vastuitaan, on oltava sekä äärimmäisen sosiaalinen ja avoin että käytettävä sosiaalisia suhteiden härskisti hyväksi, on oltava itsenäinen, mutta nuoltava kaikkien mahdollisten työnantajien persettä yhtä aikaa, on oltava oltava kiitollinen ja itsellinen, on pakotettu tekemään enemmän kuin työnsä vaikkei kukaan tiedä mitä, on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Luokaton luokka on kyllä toimeliasta ja aloitteellista omasta kulttuurisesta rikkaudestaan, mutta läpikapitalisoitu ympäristö ei anna tilaa kuin taloudellista tulosta tuottavalle elämälle.

Tämä perinteistä palkkatyöläisen mallia ja perinteisen työväen toimintatapoja pakeneva, mutta nykytuotannon keskiössä toimiva, proletaarinen ja riistetty epäluokka on se hirviömäinen, hahmoton ja usein konkreettisesti kasvoton voima, jonka nousua uudet liikkeet ovat jo pitkään enteilleet ja jota talonvaltausliike ilmentää nyt enemmän kuin koskaan.

Juuri kaupunkitila on tämän luokattoman luokan globaali hikipaja, jossa yksinkertaisesti sen aktiivinen liikkuvuus (omaehtoinen tai pakotettu) sekä intensiivinen informaation ja ajatusten vaihto luo nykykapitalismin edellyttämän dynaamisen kasvuperustan. Todellakin, juuri tämä epämääräinen lössi on uuden kapitalismin keskiössä, liikkuvana ja kommunikoivana, mutta kontrolloituna ja hyväksikäytettynä. Jos valtausliikkeessä on paljon opiskelijoita ja nuoria, se ei kerro muusta kuin nuorison (ja nuorekkaana pysymisen) keskeisestä asemasta kapitalismin erityisinä kasvupotentiaaleina, inhimillisenä pääomana, jolla on erityinen kyky jatkuvaan uuden aloittamiseen ja joka ei siis suinkaan elä kiristyvien tulostavoitteiden ulkopuolella - päinvastoin! Kyse ei kuitenkaan ole nuorisokysymyksestä, joka voitaisiin ratkaista rakentamalla nuorisotiloja (allekirjoittaneille niillä oli jokin funktio noin viisitoista vuotta sitten).

Emme voi ymmärtää nyt käsillä olevaa valtausaaltoa vain reaktiona Christianian ja Ungdomshusetin kipeisiin kamppailuihin. Emme voi ymmärtää valtausliikkeen ilmentämiä antagonistisia voimia irrallaan kaupunkitilaa koskevista tyytymättömyyden kokemuksista, jotka ovat muhineet pinnan alla jo pitkään. Kyse on nousevista urbaaneista voimista, jotka ovat kotonaan kaupungissa, joille kaupunki on uudenlainen työympäristö ja joilla on kaupunkitilaa koskevia uudenlaisia unelmia.

Kysymys ei ole vain "keskustelun herättämisestä", vaikka tämä on aina kaikki, mitä sivistyneistö kykenee konflikteissa näkemään. Valtausliike ilmentää täysin konkreettista pyrintöä vallata kaupungista tilaa, jossa urbaanit verkostot voivat suojella itsenäisyyttään ja kehittää omaehtoista elämänmuotoaan. Kyse on uudenlaisista tuotannollisista tiloista, joissa nykyduunarit - muodollisesti työsuhteessa tai ei - voisivat organisoitua, toimia ja tehdä työtä yhdessä. Kyse on tiloista, joissa voitaisiin tuottaa uutta työväenkulttuuria ja työväenliikettä, rakenteista, jotka mahdollistavat kansainvälisen liikkuvuuden ja solidaarisuuden.

Jos vaikkapa allekirjoittaneilla olisi autonomista kaupunkitilaa, organisoisimme tilassa yhteiskuntakriittistä opetusta ja opiskelua, poliittista järjestäytymistä, elokuva- ja mediatoimintaa sekä tietenkin bilettelyä. Saattaisimmepa organisoida jopa teen maahantuontiin keskittyvän osuuskunnan, joka duunaisi valtaukselle sinne itseoikeutetusti kuuluvan baarin lisäksi Suomen parhaan teehuoneen. ;-) Miten mitään tällaista voisi toteuttaa nuorisotilassa sen enempää kuin yliopistolla tai nykykaupungissakaan? Kuitenkin kyse on yksinkertaisista asioista. Yksinkertaisista asioista, joille nykyinen kaupunki ei anna tilaa.

Uutta kaupunkitilaa koskevat unelmat ovatkin perimmiltään yhteensovittamattomia läpikapitalisoidun yhteiskunnallisen tilan kanssa. Niissä ei ole kyse perinteisestä politikoinnista, jota voitaisiin toteuttaa edustuksellisen järjestelmän välityksellä. Emme siis näe muuta tietä kuin suoran toiminnan oman tilan haltuunottamiseksi (vaikka samalla onkin kyettävä myös neuvotteluihin ja kompromisseihin instituutioiden kanssa). Mikään edustuksellinen mekanismi ei voi kanavoida niitä kulttuurisia lähtökohtia, joita valtausliikkeen taustalla on ja joita valtausliikkeen toimintatavat ilmentävät suoraan.

Uudet työväenorganisaatiot

Kuten suoran toiminnan liikkeet kautta aikojen, myös talonvaltausliike on joutunut kohtaamaan valtajulkisuuden ahdistavuuden. Uudet urbaanit voimat eivät käyttäydy säädyllisesti tai siveellisesti. Niiden protestit ilmentävät niiden omia lähtökohtia, jotka ovat jotain ihan muuta kuin porvarillinen järjestys toisesta city-maasturista, vakaasta työurasta ja rauhallisista eläkevuosista unelmoivan keskiluokkansa kera toivoisi. Urbaanit protestit näyttävät, kuulostavat, tuntuvat, maistuvat ja haisevat urbaanilta tilalta ja sellaisilta urbaaneilta voimilta, jotka liikkuvat suvereenisti kaupunkitilassa mutteivät tyydy kuriositeeteiksi tai kulisseiksi kapitalistien olohuoneeseen.

Talonvaltauksia ei tule tulkita vähemmäksi kuin uusien työväentalojen konkreettisiksi rakennusprosesseiksi. Samalla tavalla kuin teollinen työvoima vaati oikeuksia sosiaalitiloihin, järjestäytymiseen, puolueeseen, työväentaloihin, yleiseen terveydenhoitoon ja sosiaaliturvaan ja muihin julkisiin palveluihin, vaatii uusi työvoima nyt uusia commonseja, yhteisyyden ja yhteisomistuksen muotoja. Toisaalta uudet vaatimukset nousevat globalisoituneiden ja verkostomuotoistuneiden työprosessien tasolta oikeuksina kaikille avoimeen kaupunkitilaan, vapaaseen liikkuvuuteen ja tiedonvälitykseen, yksilön vapaaseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja itsemääräämiseen sekä ilmaisuvapauteen ymmärrettynä olennaisesti vapaan kulttuurituotannon mielessä. Tällaiset oikeudet suojelevat ennen kaikkea vapautta erilaisten yhteisöllisten ja organisatoristen kokeilujen tekemiseen.

Siksi juuri talonvaltaukset ovat uusien commonsien keskiössä. Ne tekevät mahdolliseksi uudet tavat organisoida yhteistyötä ja tavaratuotantoa, opiskelua ja uusintamista aina vapaa-ajan viettoa, kulttuurituotantoa ja kulutusta myöten. Uudet työväentalot ovat olennaisesti uusia kulttuurikeskuksia, sillä ne ilmentävät suoraan yhteisöllisten ja organisatoristen kokeilujen rikkautta ja innovatiivisuutta. Tässä mielessä niistä voisi tulla jopa eräänlainen elävä suoran toiminnan "puolue", jossa jokaisella jäsenellä olisi oma tapansa olla ja toimia osana verkostomaisesti organisoituvaa kokonaisuutta.

Kansalaisten jälkeen tulevat epämääräisesti koostuneet väkijoukot. Uudet työväentalot ovat tämän multitudon itseorganisaation seuraava askel. Ei ole epäilystäkään, etteikö taistelusta olisi tulossa pitkä.

Ilmoitus eurooppalaisen toimintapäivän tapahtumista Jyväskylässä ja muualla Suomessa