2008-05-07

Sananvapaus rituaalina

Markus Termonen

Suuri Toinen

Mikäli tulkitaan, että tässä kaikessa on kyse liberaalin demokratian kasvukivuista, se tarkoittaa, että tämä on eräänlainen välivaihe, joka on väistämättä käytävä läpi tiellä kohti liberaalin demokratian lopullista voittoa, fukuyamalaisittain "historian loppua". Näin kyse olisi yksinkertaisesta, lineaarisesta edistyksestä, jossa lopulta ollaan vapaita ideologioista. Ideologioiden historia on kuitenkin opettanut meille3, että ideologian tunnistaa viimeistään siitä, että se väittää olevansa ideologiatonta tai ideologioiden tuolla puolen. Tästä syystä hypoteesi välivaiheesta on hyvin ongelmallinen. Olisiko siis kyseessä pikemminkin pysyvä ominaisuus?

Esimerkki kansallis-sosialistisesta black metallista on hyvin paradigmaattinen kaikesta vähäpätöisyydestään huolimatta juuri siksi, että se tuo esille liberaalille demokratialle ominaisen puhetavan siitä, miten "kaikenlainen totalitarismi" on yhtä tuomittavaa, vaikka samaan hengenvetoon kenties todetaan, että kuuluuhan niidenkin kannattajille sananvapaus. Ennen oli toisin: stalinismi oli työväenluokalle ongelmistaan huolimatta aina selkeästi parempi vaihtoehto kuin fasismi, jo pelkästään siitä syystä, että se tarjosi mahdollisuuksien horisontin porvarillisen yhteiskunnan tuolla puolen. Porvaristo taas näki fasismissa tavan, jolla hoitaa luokkakysymys huomattavasti stalinismia paremmin, olkoonkin että juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu kosketti kiusallisella tavalla joitain juutalaisia porvareita ja vaikka Ben Zyskowicz saakin kiittää neuvostoarmeijaa paljosta. Nykypäivänä Jyrki Kataisen tapainen porvari sen sijaan kieltäytyy vastaamasta City-lehden haastattelussa Ari "Paska" Peltoselle äänestäisikö Hitleriä vai Stalinia tilanteessa, jossa olisi pakko valita jompi kumpi.

Edellä mainittu rituaali toimii kahdessa muodossa. Ensimmäisessä muodossaan se vetoaa "johdonmukaisesti ja tasapuolisesti" sananvapauden universaaliuteen asettamatta mitään rajoja. Tällä tavalla sananvapauteen vetosivat esimerkiksi ne, jotka puolustivat Katariina Lillqvistiä. Toisessa muodossa on olemassa tiettyjä rajoja, kuten lapsiporno, jumalanpilkka, politiikkojen yksityisyydensuoja tai kansanryhmää vastaan kiihottaminen. (Mielenkiintoisen porvarillisen käsityksen sananvapaudesta esitti Kimmo Sasi viime eduskuntavaalien yhteydessä SAK:n vaalimainosta koskeneen polemiikin käydessä kiivaimmillaan: Sasin mielestä SAK:n vaalimainos olisi tullut kieltää "kansanryhmää vastaan kiihottavana". Sallittakoon luokkaviha siis ainoastaan porvareille mutta ei palkansaajille. Sasi kertoi vanhakantaisesta porvarillisesta sananvapauskäsityksestä enemmän kuin tarkoittikaan, joskin nykypäivänä hänen äärimmäisyysajattelunsa on vähemmistössä ja vaikka hän olikin tietoinen vaatimuksensa mahdottomuudesta.)

Näillä kahdella muodolla ei ole kuitenkaan ratkaisevaa eroa sen kannalta, että yhtä lailla ne esitetään Suurelle Toiselle. Mikä on tämä "Suuri Toinen"? Slavoj Zizek antaa Suurelle Toiselle kaksi merkitystä. Ensimmäisessä muodossaan se on jokin piilotettu toimija, joka vetää langoista ja joka on kaiken takana. Natsismissa tämä toimija oli juutalaisten salaliitto, marxilaisuudessa historian objektiivinen logiikka ja porvarillisessa taloustieteessä se on markkinoiden näkymätön käsi. Subjektille tämä Suuri Toinen on se, joka tietää kaiken ja jolle emme voi mitään. Suurelle Toiselle subjekti voi siirtää kaiken syyllisyydentuntonsa: kun yhteiskunta kärsii sisäisistä konflikteista, syyllinen on juutalainen, vaikka tosiasiassa juuri syyllisyyden siirtäminen juutalaisille, sekä marxismin että kapitalismin ongelmista, mahdollistaa sisäisen harmonian utopian. Vastaavasti stalinismin hirvittävistä inhimillisistä uhrauksista on vastuussa historiallinen välttämättömyys, joka tarjosi stalinististen näytösoikeudenkäyntien uhreille mahdollisuuden käsitellä kohtaloaan objektiivisesti, vaikka olivatkin tietoisia subjektiivisesta syyttömyydestään.

Toinen vaihtoehto on se, että subjekti ottaa syyllisyydentunnon kantaakseen Suuren Toisen puolesta: subjekti suorittaa uhrauksensa, jotta Suuri Toinen ei huomaisi olemattomuuttaan, epäkonsistenssiaan, impotenssiaan... Jos subjekti ottaa kantaakseen syyllisyyden, Suuri Toinen pelastuu. Tässä toisessa Suuren Toisen merkityksessä se on pelkkä ulkomuoto, joka on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä. Juuri reaalisosialismi on tästä havainnollisin esimerkki: kukaan ei uskonut ritualisoituihin spektaakkeleihin samalla kun puolueen byrokraatit pelkäsivät sitä, että uskon ulkomuoto hajoaisi. Uskon spektaakkeli siis suoritettiin ennen kaikkea Suurta Toista varten, mutta myös kansan, eikä ainoastaan byrokraattien, oli uskottava siihen.4

Vaikka jo menneisyyttä oleva reaalisosialismi tarjoaa havainnollisimman esimerkin rituaalista, joka suoritetaan Suuren Toisen katsetta varten, myös uskomusta liberaalista demokratiasta on syytä pitää tällaisena Suurena Toisena. Rituaalit, joissa julistetaan uskoa sananvapauteen, osoitetaan ennen kaikkea tällaiselle Suurelle Toiselle, ikään kuin rituaalin toteuttaja pelkäisi jotain kauhistuttavaa aiheutuvan siitä, että ei julistaisi sananvapauden kuuluvan periaatteessa kaikille (tietyin rajoituksin tai ei). Tai ikään kuin se suuri fukuyamalainen historiallinen välttämättömyys, joka on niin tarkasti osoittanut liberaalin demokratian voiton determinismin, kaatuisi, jos sitä ei palvota erilaisin rituaalein. Mutta jos alistuvaisessa käyttäytymisessä liberaalin demokratian edessä, siis sen pitämisessä Suuren Toisena, on kyse uhrautumisesta, niin mikä tällöin uhrataan?

Vihollinen

Kun liberaali demokratia toimii Suurena Toisena, ensimmäinen uhri on politiikka. Politiikka puhtaassa merkityksessään, konfliktina ja vihollisen tuhoamisena, katoaa näkyvistä silloin kun vannomme uskollisuutta tälle Suurelle Toiselle hyveellisine sananvapauden puolustuksinemme ikään kuin se olisi uhattuna. Sananvapauden julistusten periaatteena on se, että politiikassa kukaan ei saa tavoitella lopullisia voittoja ja että politiikasta tulee rituaalimaista osallistumista (äänestäminen eduskuntavaaleissa kerran neljässä vuodessa "kansalaisvelvollisuutena" jne.). Tällöin katoaa näkyvistä se, että politiikassa liikkeet pyrkivät rajoittamaan ja tuhoamaan toisiaan. Jäljelle jää se suuri habermasilainen onnela, jossa mielipiteiden vapaan ja rationaalisen vaihdon ulkomuoto peittää alleen vallan vaikutukset. Se suuri salaisuus, jolta rituaalin suorittaja Suurta Toista varjelee, on murtuma liberaalin demokratian monikulttuurisessa harmoniassa - epätäydellinen kohta, pala reaalista symbolisessa järjestyksessä.

Onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin osallistua näihin rituaaleihin näyttämättä totalitarismin kannattajalta? Yksi ongelma on jo se, että siinä missä reaalisosialismissa ihmisillä oli helppoa, koska he saattoivat siirtää vastuun omasta huonosta tilanteestaan järjestelmälle, nykyaikana järjestelmän syyttäminen näyttäytyy vaikeampana sekä perusteettomampana, ja subjekti joutuu kantamaan syyllisyyden yksin - onhan hänen tilanteensa seurausta hänen "vapaista valinnoistaan".5

Kumouksellisten käytäntöjen vaihtoehtoja on ainakin kaksi. Niistä ensimmäinen vastaa tiettyä suuntausta reaalisosialismin vastaisessa liikehdinnässä. Tämä suuntaus pyrki osoittamaan järjestelmän puutteet toimimalla ikään kuin ottaisi sen suuret periaatteet todesta. Taktiikkana oli käyttäytyä ikään kuin reaalisosialismin tavoitteena olisi työväen itsehallinto. Tämän seurauksena taas oli julkilausuttujen tavoitteiden osoittautuminen tyhjiksi niiden toteuttajien käsissä. Nykyaikana tämä taktiikka voisi toimia esimerkiksi toistuvina muistutuksina, kuten "Suomessa on sananvapaus", "asioista täytyy saada keskustella" tai "päätöksenteon avoimuus on kannatettavaa", tai sitten äärimmäisten symbolien käyttämisenä (esimerkkinä Julma-Henrin levy Al-Qaida Finland). On kuitenkin vaikeaa nähdä, että tällä taktiikalla olisi olennaista käyttöarvoa muuten kuin yksittäistapauksissa sananvapausrituaalien tyhjyyden osoittajana.

Toinen vaihtoehto liberaalille demokratialle Suurena Toisena osoitettujen rituaalien kumoamisessa on se, että kiistämme sananvapauden universaalina tavoitteena. Tähän kuuluisi myös politiikkakäsitys, jonka mukaan osa poliittista kamppailua ja voiton tavoittelua on vastapuolen toimintaedellytysten tuhoaminen. Tämä toinen vaihtoehto on tietenkin leninistinen vaihtoehto. Havainnollisena esimerkkinä siitä toimii Leninin Mitä on tehtävä? -teoksen6 kritiikki "arvosteluvapautta" vastaan. "Arvosteluvapautta" koskevan diskurssin konteksti on tietenkin toinen kuin sananvapauskeskustelun. Arvosteluvapaus oli ennen kaikkea Venäjän sosialidemokraattien menševistisen siiven iskusana ja vastaavasti yleiseurooppalainen tunnus "ekonomismin" linjaan taipuvaisille sosialisteille, siinä missä sananvapausdiskurssi toimii yleisemmällä tasolla - ei liikettä jakavana linjana, vaan yhteiskunnassa yleensä.

Lisäksi Leniniin viittaaminen saa tietenkin kysymään, onko tämän koko kirjoituksen takana pelkästään haikailu paluusta vanhaan kunnon luokkapolitiikkaan, teolliselle yhteiskunnalle ominaisine rajoineen ja instituutioineen. Leninin kritiikki arvosteluvapautta kohtaan on tästä kaikesta huolimatta opettavainen, sillä sen relevanttius ei riipu teollisen työväenluokan asemasta tai "historian objektiivisen logiikan" erityisestä vaiheesta. Leninin kritiikin perusasia on, että arvosteluvapauden nimeen vannovat ennen kaikkea ne, joilla ei ole mitään teoreettista annettavaa marxismille tai luokkataistelulle ja jotka pyrkivät korvaamaan marxismin perusasiat porvarillisella tieteellä ja oikeuttamaan tämän "dogmaattisuuden vastustamisella". "Arvosteluvapauden" ylevän syvämietteisyyden takana on Leninin näkemyksen mukaan pelkästään kyvyttömyys käsitellä vakavasti kysymyksiä organisaation rakentamisesta ja liikkeen keskeisistä tehtävistä.

Leninin argumentit eivät ole käyttökelpoisia ainoastaan liikkeen kontekstissa, vaan myös argumenttina sananvapautta vastaan. Tässä vaiheessa kenen tahansa, joka tietää mitään reaalisosialismista, on tietenkin helppo sanoa, että tietenkin näin on: eihän sananvapaus toteutunut yhteiskunnissa, jotka olivat leninistisen politiikan tulosta, ja sikäli on luonnollista, että Leninin teoriasta löytyy argumentti sananvapautta vastaan. Tämä on kuitenkin sivuseikka, sillä argumentti arvosteluvapautta vastaan kohdistuu viime kädessä samaa vihollista vastaan kuin sananvapausrituaalien kritiikki, tai vähintäänkin näiden vihollisten välillä on läheinen analogia. Vastaavasti kuin menševistinen ekonomismi propagoi arvosteluvapauden puolesta tarjoamatta mitään hyödyllistä luokkataistelun kannalta myös liberaalille demokratialle osoitetun sananvapausrituaalin hyöty yhteiskunnallisille liikkeille on olematon: pelkkä Suuren Toisen pysyvyyden takaaminen. "Sama vihollinen" on siis poliittisen toiminnan ja teorian latistaminen vaatimukseksi abstraktista ja luokkaintresseistä irrotetusta vapaudesta.

Viitteet:

  1. Ei siis ole sattumaa, että juuri nyt on tekeillä Hannu Salaman oikeusjuttua käsittelevä elokuva. Ks. Hannu Salaman haastattelu Viikkolehti 4.4.2008.
  2. Sergei Eisensteinin mestariluokalla. Filmihullu 1/2008, s. 19-21.
  3. Ks. johdanto teoksessa Slavoj Zizek (toim.): Mapping Ideology. Verso, Lontoo 1994.
  4. Slavoj Zizek: Enjoy your symptom! Routledge 1992. s. 44-47.
  5. Slavoj Zizek: Violence. Profile Books, Lontoo 1998. s. 125.
  6. Lenin: Mitä on tehtävä? s. 11-47.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.