2008-05-07

Sananvapaus rituaalina

Markus Termonen

Viime kuukausina julkista keskustelua ovat hallinneet sananvapauteen viittaavat aiheet: Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, Katariina Lillqvistin Mannerheim-animaatio, Ulla Karttusen lapsipornoa käsitellyt taideteos, uudelleen pinnalle tullut polemiikki Muhammed-pilakuvista, poliitikkojen yksityisyydensuoja, kansallissosialistinen black metal ja niin edelleen. Jokainen näistä aiheista on oman, laajemman käsittelyn arvoinen, mutta kaiken kohun ja kiihkon keskellä on esiintynyt vain vähän pohdintaa siitä, mikä näitä tapauksia yhdistää ja miksi juuri nyt sananvapauskysymykset ovat pinnalla.

Kasvukipuja?

Vastaukseksi siihen, miksi sanavapauskysymykset ovat nyt esillä, voi esittää monenlaisia hypoteeseja. On helppoa todeta, että kyse on eräänlaisista liberaalin demokratian kasvukivuista, joihin ovat johtaneet monet eri tekijät. Ensinnäkin yhteiskunta on maallistunut, ja kun pyhiä ja koskemattomia asioita on enää vähän, viimeisistä pyhistä asioista, kuten Tuntemattomasta sotilaasta ja Mannerheimista, pidetään kiinni sitäkin epätoivoisemmin.

On olennaista huomata, että kummassakaan tapauksessa ei ole kyse jumalanpilkasta. Suomen kuuluisimmasta jumalanpilkkatapauksesta, Hannu Salaman Juhannustansseja koskeneesta oikeudenkäynnistä, on jo noin 40 vuotta.1 Nyt juridisen prosessin käynnistämisestä ei puhu vakavissaan kukaan, ja jumalan sijasta suojaa vaaditaan kansallisille ikoneille. Vaatimuksena on oikeusseuraumusten sijasta esimerkiksi se, ettei julkista rahaa pidä laittaa kansallisesti arvokkaiden asioiden ja henkilöiden lokaamiseen. Monet taas tyytyvät pelkästään julistamaan moraalista närkästystään. Näkemykset, joiden mukaan sananvapauden rajana on "kansan enemmistön" tunteiden loukkaaminen, jäävät kuitenkin vähemmistöön.

Antti Muurisen sanoin "eteenpäin on menty", vaikka onkin havaittavissa ilmeistä tekopyhyyttä silloin, kun yhtäältä vaaditaan Mannerheimin homoksi kuvanneen taiteilijan "päätä pölkylle" ja toisaalta kritisoidaan muslimeja siitä, että nämä ovat niin herkkiä Muhammed-kuvien suhteen. Tuntemattoman sotilaan kohdalla taas on kiinnostavaa panna merkille, että poliitikkojen taidossa esittää taidekritiikkiä on menty taaksepäin - jopa stalinistinen taidekritiikki on korkeatasoista verrattuna Matti Vanhasen huomautuksiin Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta. Sergei Eisensteinin Iivana Julman toisen osan tekovaiheessa Stalin kutsui ohjaajan ja pääosanesittäjän Nikolai Tšerkasovin palaveriin, jossa olivat läsnä myös Ždanov ja Molotov. Vaikka reaalisosialismin taiteellinen vapaus jää jälkeen nykyaikaisista länsimaisista valtioista, ainakin Iivanan Julman tapaus osoittaa, että poliitikkojen taidekritiikki oli silloin nykyaikaa korkeatasoisempaa.2

Toisena kasvukipuihin vaikuttavana seikkana voidaan pitää tietoverkkojen vaikutusta yhteiskunnallisen keskustelun luonteeseen. Keskustelunaiheet seuraavat toistaan nopeasti, ja koska julkisuuden valokeila on lyhyt, mediat kaipaavat aiheita, joilla on suuri ja välitön huomioarvo ja jotka jakavat ihmisiä kaksijakoisesti kannattajiin ja vastustajiin. Ja tietoverkkojen tarjotessa kuluttajille välittömän mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun, erityisesti tällaiset aiheet keräävät valtavaa suosiota.

Kolmanneksi taustalla on "politiikan kulttuuristuminen". Politiikka ei ole enää pitkään aikaan näyttäytynyt ensisijaisesti yhteiskuntaluokkien valtataisteluna, vaan pikemminkin erilaisten arvokysymysten ja kulttuuristen kamppailujen näyttämönä. Kuvaavaa tälle ilmiölle on se, että USA:ssa demokraattien valitessa presidenttiehdokastaan huomion keskipisteessä eivät ole olleet poliittiset linjaerot, vaan sukupuoli ja etnisyys. Tässä tilanteessa demokraattien vasemmistosiipeen kuuluva ei voinut ilmaista kannattavansa Edwardsia joutumatta perustelemaan, miksi "ei hyväksy" presidenttiehdokkaaksi naista tai afroamerikkalaista. Mutta kyse ei ole mistään amerikkalaisesta ilmiöstä: puolueiden erot ovat myös Euroopassa supistuneet pieniin yksityiskohtiin siitä, miten hallinnoida globalisoitunutta markkinataloutta ja kuinka taata talouskasvu samalla kun poliittista keskustelua hallitsevat kysymykset vähemmistöistä, elämäntavoista ja kulttuurista, ulko- ja EU-politiikkaa lukuun ottamatta. Toisaalta on toki olemassa vähäisiä merkkejä luokkakysymysten paluusta joukkoirtisanomisten ja ns. liittokierroksen mukanaan tuoman työtaistelualttiuden vuoksi.

Ilkka Kanervan tapaus on erittäin kuvaava esimerkki aiheesta, jossa arvokysymykset ja pintajulkisuus ohittivat poliittisen keskustelun, eikä tämän havaitsemiseen tietenkään tarvita montaa aivosolua. Mikä oli Kanervan suurin synti tapahtumissa, jotka johtivat erottamiseen ulkoministerin tehtävästä? Valtion varojen käyttäminen tekstiviesteihin? Tällöin puhutaan luultavasti täysin mitättömästä summasta. Käyttäytyminen valtiomiehelle sopimattomalla tavalla? Ei voitane vaatia, että miehen tullessa valtiomieheksi tämä lakkaisi olemasta sukupuolinen olento. Valtiollisten salaisuuksien mahdollinen vuotaminen? Tämä olisi perusteltu kritiikin aihe, jos asiasta olisi olemassa jotain näyttöä. Avovaimon pettäminen? Olkoonkin, että tämä voi olla moraalisesti ongelmallista (jos oletetaan, että Kanerva on vannonut uskollisuutta avovaimolleen), kyse on ennen kaikkea henkilökohtaisesta eikä poliittisesta asiasta. Ratkaisevimmaksi erottamisperusteeksi todettiin lopulta luottamuksen menetys ja toimintaedellytyksien heikkeneminen, mutta loppujen lopuksi ei ollut kyse mistään konkreettisesti ilmaistavissa olevasta perusteesta, vaan siitä, että nykyaikaisessa mediayhteiskunnassa mikä tahansa vähäpätöinen asia voi saada kohtuuttomat mittasuhteet kuin rinnettä alas vierivä lumipallo. Kriisiä ei synnytä mikään tapahtuma, vaan diskurssi itsessään tuottaa kriisin.

Kanervan yhteydessä on syytä ottaa esille myös Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn tapaus, jossa Clintonin eroa vaativat lähinnä oikeistolaiset fundamentalistikristityt perusteena "valehtelu" ja avioliiton ulkopuolinen suhde - ovathan ne toki suurempi ongelma kuin satojen tuhansien kuolema Irakissa ja "joukkotuhoaseita" koskevaan valheeseen perustuva sodankäynti. Ne, jotka vaativat Kanervan eroa, alentuivat Kanervan puolueen yhdysvaltalaisen veljespuolueen äärisiiven tasolle. Tietyllä tavalla Katainen toimi siis johdonmukaisesti osoittamalla veljeyttä republikaanien äärisiipeen päätöksessä, jossa fundamentalistinen moralismi sivuutti politiikan. Oppositiolle ratkaisu oli ensivaikutelmaa huonompi: Kanerva oli Stubbia helpompi vihollinen. Ei ole oppositiolle poliittinen voitto, että tapauksen jälkivaikutelman mukaan Kanerva toimi ulkoministerinä "dynaamisesti ja osaavasti", mutta tuli erotetuksi "törkyvaarina". Poliittinen voitto olisi ollut esimerkiksi se, että Kanervan erottamiseen, tai edes vakavaan huojumiseen, olisi johtanut johdonmukainen poliittinen kritiikki siitä, että tämä vakuutti Suomen jakavan "yhteiset arvot" sellaisen maan kanssa, jonka poliittinen johto kannattaa kidutusta.

Black metal

Jokaisessa edellä mainitussa tapauksessa on omalla tavallaan koeteltu sananvapauden rajoja. Siinä missä Kanervan, kuten Vanhasenkin, tapauksessa on vedetty rajaa siihen, mitä tietoja poliitikon yksityiselämästä voidaan tuoda julki, muissa esimerkeissä on kyse siitä, mitä jostain pyhästä tai kansallisesti arvokkaasta asiasta on lupa sanoa. Kummastakin edellä mainitusta tapaustyypistä poikkeaa kuitenkin kansallis-sosialististen black metal -yhtyeiden (national-socialist black metal = NSBM) keikkoja koskenut keskustelu, jossa oli kyse siitä, missä menee sananvapauden raja kansanryhmää vastaan koskevassa kiihotuksessa.

Ajankohtaisen Kakkosen käsitellessä aihetta huomio kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin siihen, että Tampereella NSBM-tapahtuman järjestäneet eivät halunneet kommentoida tekemisiään julkisuudessa. Tämä on yksi suurimmista synneistä nykyaikana: se, ettei edes halua tulla ymmärretyksi valtavirtamedian ehdoilla, ikään kuin olisi mahdotonta kääntää omaa sanottavaa toiselle, täysin vieraalle kielelle. Spektaakkelissa vain se, mikä näkyy, on olemassa, ja sitä on tietenkin mahdotonta ymmärtää, että joku ei halua näkyä, eli ei halua olla olemassa, vaan julkaisee kulttuurituotteitaan muutaman sadan kappaleen painoksina varoen tiukasti sitä, että ne päätyisivät väärien ihmisten käsiin. Onhan anteeksiantamatonta, että joku ei vihassaan nyky-yhteiskuntaa ja juutalais-kristillistä traditiota kohtaan halua olla missään tekemisissä sen kanssa, vaan kieltäytyy valtavirtamedian suuresta lähimmäisenrakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta, joka tuo kaikki erilaiset ihmiset saman pöydän ääreen vaihtamaan näkemyksiään rationaalisesti "habermasilaisessa paratiisissa". (Situationistit olisivat luultavasti pitäneet black metallista, koska se vastustaa rekuperaatiota voimakkaammin kuin punk- tai rap-alakulttuurit!)

Toiseksi Ajankohtainen Kakkonen kiinnitti huomiota siihen, että erään esiintyjän tekstit olivat "juutalaisvastaisia". Ongelma ei siis ollut niinkään mahdollinen antikristillisyys, vaan juutalaisvastaisuus. Jos kristinuskoa on hyväksyttävää vastustaa uskontona, niin miksei juutalaisuutta? Ilmeisesti siksi, että termi "juutalainen" on epäselvä: se voi tarkoittaa sekä uskontoa että etnisyyttä. Myös poliittisen korrektiuden rajat tulevat vastaan. Jottei vaan kukaan kiihottaisi juutalaisia vastaan etnisenä ryhmänä, suhtauduttakoon varmuuden vuoksi epäilyksellä myös juutalaisuuden kritisointiin uskontona, ja sallittakoon se vain vapaamielisille juutalaisille taiteilijoille kuten Woody Allenille tai Philip Rothille. Kuvaavasti NSBM-keikkoihin liittyneessä kohussa kritiikkilähteet olivat usein peräisin Saksasta, jossa juutalaisiin kohdistuva kritiikki on suuri tabu, ja jossa osa antifasistisesta liikkeestä kannattaa mitä tahansa Israelin harjoittamia apartheid-menetelmiä ja arvostaa Bushin hallintoa juutalaisten puolustajana "fasismia vastaan".

Olennaista ei lopulta ole se, miten poliittisesti arveluttavia sisältöjä yhteiskunnallisesti hyvin marginaalinen (ja sikäli "hyväksi viholliseksi" kelpaava) NSBM-liike edustaa ja missä määrin se varsinaisesti kiihottaa vihaan etnisyyden perusteella. (Itse asiassa ei ole varsinaisesti syytä epäillä, etteikö itseään tietoisesti kansallis-sosialistiseksi nimittävä liike kannattaisi joitain hitleriläisiä rotuoppeja.) Olennaisempaa tässä on se, miten julkisessa keskustelussa vihasta itsessään tulee tuomittavaa, vastakkaista monikulttuuriselle suvaitsevaisuudelle, tuolle "politiikan kulttuuristumiseen" keskeisesti kuuluvalle ilmiölle.

Suuri Toinen

Mikäli tulkitaan, että tässä kaikessa on kyse liberaalin demokratian kasvukivuista, se tarkoittaa, että tämä on eräänlainen välivaihe, joka on väistämättä käytävä läpi tiellä kohti liberaalin demokratian lopullista voittoa, fukuyamalaisittain "historian loppua". Näin kyse olisi yksinkertaisesta, lineaarisesta edistyksestä, jossa lopulta ollaan vapaita ideologioista. Ideologioiden historia on kuitenkin opettanut meille3, että ideologian tunnistaa viimeistään siitä, että se väittää olevansa ideologiatonta tai ideologioiden tuolla puolen. Tästä syystä hypoteesi välivaiheesta on hyvin ongelmallinen. Olisiko siis kyseessä pikemminkin pysyvä ominaisuus?

Esimerkki kansallis-sosialistisesta black metallista on hyvin paradigmaattinen kaikesta vähäpätöisyydestään huolimatta juuri siksi, että se tuo esille liberaalille demokratialle ominaisen puhetavan siitä, miten "kaikenlainen totalitarismi" on yhtä tuomittavaa, vaikka samaan hengenvetoon kenties todetaan, että kuuluuhan niidenkin kannattajille sananvapaus. Ennen oli toisin: stalinismi oli työväenluokalle ongelmistaan huolimatta aina selkeästi parempi vaihtoehto kuin fasismi, jo pelkästään siitä syystä, että se tarjosi mahdollisuuksien horisontin porvarillisen yhteiskunnan tuolla puolen. Porvaristo taas näki fasismissa tavan, jolla hoitaa luokkakysymys huomattavasti stalinismia paremmin, olkoonkin että juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu kosketti kiusallisella tavalla joitain juutalaisia porvareita ja vaikka Ben Zyskowicz saakin kiittää neuvostoarmeijaa paljosta. Nykypäivänä Jyrki Kataisen tapainen porvari sen sijaan kieltäytyy vastaamasta City-lehden haastattelussa Ari "Paska" Peltoselle äänestäisikö Hitleriä vai Stalinia tilanteessa, jossa olisi pakko valita jompi kumpi.

Edellä mainittu rituaali toimii kahdessa muodossa. Ensimmäisessä muodossaan se vetoaa "johdonmukaisesti ja tasapuolisesti" sananvapauden universaaliuteen asettamatta mitään rajoja. Tällä tavalla sananvapauteen vetosivat esimerkiksi ne, jotka puolustivat Katariina Lillqvistiä. Toisessa muodossa on olemassa tiettyjä rajoja, kuten lapsiporno, jumalanpilkka, politiikkojen yksityisyydensuoja tai kansanryhmää vastaan kiihottaminen. (Mielenkiintoisen porvarillisen käsityksen sananvapaudesta esitti Kimmo Sasi viime eduskuntavaalien yhteydessä SAK:n vaalimainosta koskeneen polemiikin käydessä kiivaimmillaan: Sasin mielestä SAK:n vaalimainos olisi tullut kieltää "kansanryhmää vastaan kiihottavana". Sallittakoon luokkaviha siis ainoastaan porvareille mutta ei palkansaajille. Sasi kertoi vanhakantaisesta porvarillisesta sananvapauskäsityksestä enemmän kuin tarkoittikaan, joskin nykypäivänä hänen äärimmäisyysajattelunsa on vähemmistössä ja vaikka hän olikin tietoinen vaatimuksensa mahdottomuudesta.)

Näillä kahdella muodolla ei ole kuitenkaan ratkaisevaa eroa sen kannalta, että yhtä lailla ne esitetään Suurelle Toiselle. Mikä on tämä "Suuri Toinen"? Slavoj Zizek antaa Suurelle Toiselle kaksi merkitystä. Ensimmäisessä muodossaan se on jokin piilotettu toimija, joka vetää langoista ja joka on kaiken takana. Natsismissa tämä toimija oli juutalaisten salaliitto, marxilaisuudessa historian objektiivinen logiikka ja porvarillisessa taloustieteessä se on markkinoiden näkymätön käsi. Subjektille tämä Suuri Toinen on se, joka tietää kaiken ja jolle emme voi mitään. Suurelle Toiselle subjekti voi siirtää kaiken syyllisyydentuntonsa: kun yhteiskunta kärsii sisäisistä konflikteista, syyllinen on juutalainen, vaikka tosiasiassa juuri syyllisyyden siirtäminen juutalaisille, sekä marxismin että kapitalismin ongelmista, mahdollistaa sisäisen harmonian utopian. Vastaavasti stalinismin hirvittävistä inhimillisistä uhrauksista on vastuussa historiallinen välttämättömyys, joka tarjosi stalinististen näytösoikeudenkäyntien uhreille mahdollisuuden käsitellä kohtaloaan objektiivisesti, vaikka olivatkin tietoisia subjektiivisesta syyttömyydestään.

Toinen vaihtoehto on se, että subjekti ottaa syyllisyydentunnon kantaakseen Suuren Toisen puolesta: subjekti suorittaa uhrauksensa, jotta Suuri Toinen ei huomaisi olemattomuuttaan, epäkonsistenssiaan, impotenssiaan... Jos subjekti ottaa kantaakseen syyllisyyden, Suuri Toinen pelastuu. Tässä toisessa Suuren Toisen merkityksessä se on pelkkä ulkomuoto, joka on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä. Juuri reaalisosialismi on tästä havainnollisin esimerkki: kukaan ei uskonut ritualisoituihin spektaakkeleihin samalla kun puolueen byrokraatit pelkäsivät sitä, että uskon ulkomuoto hajoaisi. Uskon spektaakkeli siis suoritettiin ennen kaikkea Suurta Toista varten, mutta myös kansan, eikä ainoastaan byrokraattien, oli uskottava siihen.4

Vaikka jo menneisyyttä oleva reaalisosialismi tarjoaa havainnollisimman esimerkin rituaalista, joka suoritetaan Suuren Toisen katsetta varten, myös uskomusta liberaalista demokratiasta on syytä pitää tällaisena Suurena Toisena. Rituaalit, joissa julistetaan uskoa sananvapauteen, osoitetaan ennen kaikkea tällaiselle Suurelle Toiselle, ikään kuin rituaalin toteuttaja pelkäisi jotain kauhistuttavaa aiheutuvan siitä, että ei julistaisi sananvapauden kuuluvan periaatteessa kaikille (tietyin rajoituksin tai ei). Tai ikään kuin se suuri fukuyamalainen historiallinen välttämättömyys, joka on niin tarkasti osoittanut liberaalin demokratian voiton determinismin, kaatuisi, jos sitä ei palvota erilaisin rituaalein. Mutta jos alistuvaisessa käyttäytymisessä liberaalin demokratian edessä, siis sen pitämisessä Suuren Toisena, on kyse uhrautumisesta, niin mikä tällöin uhrataan?

Vihollinen

Kun liberaali demokratia toimii Suurena Toisena, ensimmäinen uhri on politiikka. Politiikka puhtaassa merkityksessään, konfliktina ja vihollisen tuhoamisena, katoaa näkyvistä silloin kun vannomme uskollisuutta tälle Suurelle Toiselle hyveellisine sananvapauden puolustuksinemme ikään kuin se olisi uhattuna. Sananvapauden julistusten periaatteena on se, että politiikassa kukaan ei saa tavoitella lopullisia voittoja ja että politiikasta tulee rituaalimaista osallistumista (äänestäminen eduskuntavaaleissa kerran neljässä vuodessa "kansalaisvelvollisuutena" jne.). Tällöin katoaa näkyvistä se, että politiikassa liikkeet pyrkivät rajoittamaan ja tuhoamaan toisiaan. Jäljelle jää se suuri habermasilainen onnela, jossa mielipiteiden vapaan ja rationaalisen vaihdon ulkomuoto peittää alleen vallan vaikutukset. Se suuri salaisuus, jolta rituaalin suorittaja Suurta Toista varjelee, on murtuma liberaalin demokratian monikulttuurisessa harmoniassa - epätäydellinen kohta, pala reaalista symbolisessa järjestyksessä.

Onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin osallistua näihin rituaaleihin näyttämättä totalitarismin kannattajalta? Yksi ongelma on jo se, että siinä missä reaalisosialismissa ihmisillä oli helppoa, koska he saattoivat siirtää vastuun omasta huonosta tilanteestaan järjestelmälle, nykyaikana järjestelmän syyttäminen näyttäytyy vaikeampana sekä perusteettomampana, ja subjekti joutuu kantamaan syyllisyyden yksin - onhan hänen tilanteensa seurausta hänen "vapaista valinnoistaan".5

Kumouksellisten käytäntöjen vaihtoehtoja on ainakin kaksi. Niistä ensimmäinen vastaa tiettyä suuntausta reaalisosialismin vastaisessa liikehdinnässä. Tämä suuntaus pyrki osoittamaan järjestelmän puutteet toimimalla ikään kuin ottaisi sen suuret periaatteet todesta. Taktiikkana oli käyttäytyä ikään kuin reaalisosialismin tavoitteena olisi työväen itsehallinto. Tämän seurauksena taas oli julkilausuttujen tavoitteiden osoittautuminen tyhjiksi niiden toteuttajien käsissä. Nykyaikana tämä taktiikka voisi toimia esimerkiksi toistuvina muistutuksina, kuten "Suomessa on sananvapaus", "asioista täytyy saada keskustella" tai "päätöksenteon avoimuus on kannatettavaa", tai sitten äärimmäisten symbolien käyttämisenä (esimerkkinä Julma-Henrin levy Al-Qaida Finland). On kuitenkin vaikeaa nähdä, että tällä taktiikalla olisi olennaista käyttöarvoa muuten kuin yksittäistapauksissa sananvapausrituaalien tyhjyyden osoittajana.

Toinen vaihtoehto liberaalille demokratialle Suurena Toisena osoitettujen rituaalien kumoamisessa on se, että kiistämme sananvapauden universaalina tavoitteena. Tähän kuuluisi myös politiikkakäsitys, jonka mukaan osa poliittista kamppailua ja voiton tavoittelua on vastapuolen toimintaedellytysten tuhoaminen. Tämä toinen vaihtoehto on tietenkin leninistinen vaihtoehto. Havainnollisena esimerkkinä siitä toimii Leninin Mitä on tehtävä? -teoksen6 kritiikki "arvosteluvapautta" vastaan. "Arvosteluvapautta" koskevan diskurssin konteksti on tietenkin toinen kuin sananvapauskeskustelun. Arvosteluvapaus oli ennen kaikkea Venäjän sosialidemokraattien menševistisen siiven iskusana ja vastaavasti yleiseurooppalainen tunnus "ekonomismin" linjaan taipuvaisille sosialisteille, siinä missä sananvapausdiskurssi toimii yleisemmällä tasolla - ei liikettä jakavana linjana, vaan yhteiskunnassa yleensä.

Lisäksi Leniniin viittaaminen saa tietenkin kysymään, onko tämän koko kirjoituksen takana pelkästään haikailu paluusta vanhaan kunnon luokkapolitiikkaan, teolliselle yhteiskunnalle ominaisine rajoineen ja instituutioineen. Leninin kritiikki arvosteluvapautta kohtaan on tästä kaikesta huolimatta opettavainen, sillä sen relevanttius ei riipu teollisen työväenluokan asemasta tai "historian objektiivisen logiikan" erityisestä vaiheesta. Leninin kritiikin perusasia on, että arvosteluvapauden nimeen vannovat ennen kaikkea ne, joilla ei ole mitään teoreettista annettavaa marxismille tai luokkataistelulle ja jotka pyrkivät korvaamaan marxismin perusasiat porvarillisella tieteellä ja oikeuttamaan tämän "dogmaattisuuden vastustamisella". "Arvosteluvapauden" ylevän syvämietteisyyden takana on Leninin näkemyksen mukaan pelkästään kyvyttömyys käsitellä vakavasti kysymyksiä organisaation rakentamisesta ja liikkeen keskeisistä tehtävistä.

Leninin argumentit eivät ole käyttökelpoisia ainoastaan liikkeen kontekstissa, vaan myös argumenttina sananvapautta vastaan. Tässä vaiheessa kenen tahansa, joka tietää mitään reaalisosialismista, on tietenkin helppo sanoa, että tietenkin näin on: eihän sananvapaus toteutunut yhteiskunnissa, jotka olivat leninistisen politiikan tulosta, ja sikäli on luonnollista, että Leninin teoriasta löytyy argumentti sananvapautta vastaan. Tämä on kuitenkin sivuseikka, sillä argumentti arvosteluvapautta vastaan kohdistuu viime kädessä samaa vihollista vastaan kuin sananvapausrituaalien kritiikki, tai vähintäänkin näiden vihollisten välillä on läheinen analogia. Vastaavasti kuin menševistinen ekonomismi propagoi arvosteluvapauden puolesta tarjoamatta mitään hyödyllistä luokkataistelun kannalta myös liberaalille demokratialle osoitetun sananvapausrituaalin hyöty yhteiskunnallisille liikkeille on olematon: pelkkä Suuren Toisen pysyvyyden takaaminen. "Sama vihollinen" on siis poliittisen toiminnan ja teorian latistaminen vaatimukseksi abstraktista ja luokkaintresseistä irrotetusta vapaudesta.

Viitteet:

  1. Ei siis ole sattumaa, että juuri nyt on tekeillä Hannu Salaman oikeusjuttua käsittelevä elokuva. Ks. Hannu Salaman haastattelu Viikkolehti 4.4.2008.
  2. Sergei Eisensteinin mestariluokalla. Filmihullu 1/2008, s. 19-21.
  3. Ks. johdanto teoksessa Slavoj Zizek (toim.): Mapping Ideology. Verso, Lontoo 1994.
  4. Slavoj Zizek: Enjoy your symptom! Routledge 1992. s. 44-47.
  5. Slavoj Zizek: Violence. Profile Books, Lontoo 1998. s. 125.
  6. Lenin: Mitä on tehtävä? s. 11-47.