2008-05-07

Sananvapaus rituaalina

Markus Termonen

Viime kuukausina julkista keskustelua ovat hallinneet sananvapauteen viittaavat aiheet: Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, Katariina Lillqvistin Mannerheim-animaatio, Ulla Karttusen lapsipornoa käsitellyt taideteos, uudelleen pinnalle tullut polemiikki Muhammed-pilakuvista, poliitikkojen yksityisyydensuoja, kansallissosialistinen black metal ja niin edelleen. Jokainen näistä aiheista on oman, laajemman käsittelyn arvoinen, mutta kaiken kohun ja kiihkon keskellä on esiintynyt vain vähän pohdintaa siitä, mikä näitä tapauksia yhdistää ja miksi juuri nyt sananvapauskysymykset ovat pinnalla.

Kasvukipuja?

Vastaukseksi siihen, miksi sanavapauskysymykset ovat nyt esillä, voi esittää monenlaisia hypoteeseja. On helppoa todeta, että kyse on eräänlaisista liberaalin demokratian kasvukivuista, joihin ovat johtaneet monet eri tekijät. Ensinnäkin yhteiskunta on maallistunut, ja kun pyhiä ja koskemattomia asioita on enää vähän, viimeisistä pyhistä asioista, kuten Tuntemattomasta sotilaasta ja Mannerheimista, pidetään kiinni sitäkin epätoivoisemmin.

On olennaista huomata, että kummassakaan tapauksessa ei ole kyse jumalanpilkasta. Suomen kuuluisimmasta jumalanpilkkatapauksesta, Hannu Salaman Juhannustansseja koskeneesta oikeudenkäynnistä, on jo noin 40 vuotta.1 Nyt juridisen prosessin käynnistämisestä ei puhu vakavissaan kukaan, ja jumalan sijasta suojaa vaaditaan kansallisille ikoneille. Vaatimuksena on oikeusseuraumusten sijasta esimerkiksi se, ettei julkista rahaa pidä laittaa kansallisesti arvokkaiden asioiden ja henkilöiden lokaamiseen. Monet taas tyytyvät pelkästään julistamaan moraalista närkästystään. Näkemykset, joiden mukaan sananvapauden rajana on "kansan enemmistön" tunteiden loukkaaminen, jäävät kuitenkin vähemmistöön.

Antti Muurisen sanoin "eteenpäin on menty", vaikka onkin havaittavissa ilmeistä tekopyhyyttä silloin, kun yhtäältä vaaditaan Mannerheimin homoksi kuvanneen taiteilijan "päätä pölkylle" ja toisaalta kritisoidaan muslimeja siitä, että nämä ovat niin herkkiä Muhammed-kuvien suhteen. Tuntemattoman sotilaan kohdalla taas on kiinnostavaa panna merkille, että poliitikkojen taidossa esittää taidekritiikkiä on menty taaksepäin - jopa stalinistinen taidekritiikki on korkeatasoista verrattuna Matti Vanhasen huomautuksiin Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta. Sergei Eisensteinin Iivana Julman toisen osan tekovaiheessa Stalin kutsui ohjaajan ja pääosanesittäjän Nikolai Tšerkasovin palaveriin, jossa olivat läsnä myös Ždanov ja Molotov. Vaikka reaalisosialismin taiteellinen vapaus jää jälkeen nykyaikaisista länsimaisista valtioista, ainakin Iivanan Julman tapaus osoittaa, että poliitikkojen taidekritiikki oli silloin nykyaikaa korkeatasoisempaa.2

Toisena kasvukipuihin vaikuttavana seikkana voidaan pitää tietoverkkojen vaikutusta yhteiskunnallisen keskustelun luonteeseen. Keskustelunaiheet seuraavat toistaan nopeasti, ja koska julkisuuden valokeila on lyhyt, mediat kaipaavat aiheita, joilla on suuri ja välitön huomioarvo ja jotka jakavat ihmisiä kaksijakoisesti kannattajiin ja vastustajiin. Ja tietoverkkojen tarjotessa kuluttajille välittömän mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun, erityisesti tällaiset aiheet keräävät valtavaa suosiota.

Kolmanneksi taustalla on "politiikan kulttuuristuminen". Politiikka ei ole enää pitkään aikaan näyttäytynyt ensisijaisesti yhteiskuntaluokkien valtataisteluna, vaan pikemminkin erilaisten arvokysymysten ja kulttuuristen kamppailujen näyttämönä. Kuvaavaa tälle ilmiölle on se, että USA:ssa demokraattien valitessa presidenttiehdokastaan huomion keskipisteessä eivät ole olleet poliittiset linjaerot, vaan sukupuoli ja etnisyys. Tässä tilanteessa demokraattien vasemmistosiipeen kuuluva ei voinut ilmaista kannattavansa Edwardsia joutumatta perustelemaan, miksi "ei hyväksy" presidenttiehdokkaaksi naista tai afroamerikkalaista. Mutta kyse ei ole mistään amerikkalaisesta ilmiöstä: puolueiden erot ovat myös Euroopassa supistuneet pieniin yksityiskohtiin siitä, miten hallinnoida globalisoitunutta markkinataloutta ja kuinka taata talouskasvu samalla kun poliittista keskustelua hallitsevat kysymykset vähemmistöistä, elämäntavoista ja kulttuurista, ulko- ja EU-politiikkaa lukuun ottamatta. Toisaalta on toki olemassa vähäisiä merkkejä luokkakysymysten paluusta joukkoirtisanomisten ja ns. liittokierroksen mukanaan tuoman työtaistelualttiuden vuoksi.

Ilkka Kanervan tapaus on erittäin kuvaava esimerkki aiheesta, jossa arvokysymykset ja pintajulkisuus ohittivat poliittisen keskustelun, eikä tämän havaitsemiseen tietenkään tarvita montaa aivosolua. Mikä oli Kanervan suurin synti tapahtumissa, jotka johtivat erottamiseen ulkoministerin tehtävästä? Valtion varojen käyttäminen tekstiviesteihin? Tällöin puhutaan luultavasti täysin mitättömästä summasta. Käyttäytyminen valtiomiehelle sopimattomalla tavalla? Ei voitane vaatia, että miehen tullessa valtiomieheksi tämä lakkaisi olemasta sukupuolinen olento. Valtiollisten salaisuuksien mahdollinen vuotaminen? Tämä olisi perusteltu kritiikin aihe, jos asiasta olisi olemassa jotain näyttöä. Avovaimon pettäminen? Olkoonkin, että tämä voi olla moraalisesti ongelmallista (jos oletetaan, että Kanerva on vannonut uskollisuutta avovaimolleen), kyse on ennen kaikkea henkilökohtaisesta eikä poliittisesta asiasta. Ratkaisevimmaksi erottamisperusteeksi todettiin lopulta luottamuksen menetys ja toimintaedellytyksien heikkeneminen, mutta loppujen lopuksi ei ollut kyse mistään konkreettisesti ilmaistavissa olevasta perusteesta, vaan siitä, että nykyaikaisessa mediayhteiskunnassa mikä tahansa vähäpätöinen asia voi saada kohtuuttomat mittasuhteet kuin rinnettä alas vierivä lumipallo. Kriisiä ei synnytä mikään tapahtuma, vaan diskurssi itsessään tuottaa kriisin.

Kanervan yhteydessä on syytä ottaa esille myös Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn tapaus, jossa Clintonin eroa vaativat lähinnä oikeistolaiset fundamentalistikristityt perusteena "valehtelu" ja avioliiton ulkopuolinen suhde - ovathan ne toki suurempi ongelma kuin satojen tuhansien kuolema Irakissa ja "joukkotuhoaseita" koskevaan valheeseen perustuva sodankäynti. Ne, jotka vaativat Kanervan eroa, alentuivat Kanervan puolueen yhdysvaltalaisen veljespuolueen äärisiiven tasolle. Tietyllä tavalla Katainen toimi siis johdonmukaisesti osoittamalla veljeyttä republikaanien äärisiipeen päätöksessä, jossa fundamentalistinen moralismi sivuutti politiikan. Oppositiolle ratkaisu oli ensivaikutelmaa huonompi: Kanerva oli Stubbia helpompi vihollinen. Ei ole oppositiolle poliittinen voitto, että tapauksen jälkivaikutelman mukaan Kanerva toimi ulkoministerinä "dynaamisesti ja osaavasti", mutta tuli erotetuksi "törkyvaarina". Poliittinen voitto olisi ollut esimerkiksi se, että Kanervan erottamiseen, tai edes vakavaan huojumiseen, olisi johtanut johdonmukainen poliittinen kritiikki siitä, että tämä vakuutti Suomen jakavan "yhteiset arvot" sellaisen maan kanssa, jonka poliittinen johto kannattaa kidutusta.

Black metal

Jokaisessa edellä mainitussa tapauksessa on omalla tavallaan koeteltu sananvapauden rajoja. Siinä missä Kanervan, kuten Vanhasenkin, tapauksessa on vedetty rajaa siihen, mitä tietoja poliitikon yksityiselämästä voidaan tuoda julki, muissa esimerkeissä on kyse siitä, mitä jostain pyhästä tai kansallisesti arvokkaasta asiasta on lupa sanoa. Kummastakin edellä mainitusta tapaustyypistä poikkeaa kuitenkin kansallis-sosialististen black metal -yhtyeiden (national-socialist black metal = NSBM) keikkoja koskenut keskustelu, jossa oli kyse siitä, missä menee sananvapauden raja kansanryhmää vastaan koskevassa kiihotuksessa.

Ajankohtaisen Kakkosen käsitellessä aihetta huomio kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin siihen, että Tampereella NSBM-tapahtuman järjestäneet eivät halunneet kommentoida tekemisiään julkisuudessa. Tämä on yksi suurimmista synneistä nykyaikana: se, ettei edes halua tulla ymmärretyksi valtavirtamedian ehdoilla, ikään kuin olisi mahdotonta kääntää omaa sanottavaa toiselle, täysin vieraalle kielelle. Spektaakkelissa vain se, mikä näkyy, on olemassa, ja sitä on tietenkin mahdotonta ymmärtää, että joku ei halua näkyä, eli ei halua olla olemassa, vaan julkaisee kulttuurituotteitaan muutaman sadan kappaleen painoksina varoen tiukasti sitä, että ne päätyisivät väärien ihmisten käsiin. Onhan anteeksiantamatonta, että joku ei vihassaan nyky-yhteiskuntaa ja juutalais-kristillistä traditiota kohtaan halua olla missään tekemisissä sen kanssa, vaan kieltäytyy valtavirtamedian suuresta lähimmäisenrakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta, joka tuo kaikki erilaiset ihmiset saman pöydän ääreen vaihtamaan näkemyksiään rationaalisesti "habermasilaisessa paratiisissa". (Situationistit olisivat luultavasti pitäneet black metallista, koska se vastustaa rekuperaatiota voimakkaammin kuin punk- tai rap-alakulttuurit!)

Toiseksi Ajankohtainen Kakkonen kiinnitti huomiota siihen, että erään esiintyjän tekstit olivat "juutalaisvastaisia". Ongelma ei siis ollut niinkään mahdollinen antikristillisyys, vaan juutalaisvastaisuus. Jos kristinuskoa on hyväksyttävää vastustaa uskontona, niin miksei juutalaisuutta? Ilmeisesti siksi, että termi "juutalainen" on epäselvä: se voi tarkoittaa sekä uskontoa että etnisyyttä. Myös poliittisen korrektiuden rajat tulevat vastaan. Jottei vaan kukaan kiihottaisi juutalaisia vastaan etnisenä ryhmänä, suhtauduttakoon varmuuden vuoksi epäilyksellä myös juutalaisuuden kritisointiin uskontona, ja sallittakoon se vain vapaamielisille juutalaisille taiteilijoille kuten Woody Allenille tai Philip Rothille. Kuvaavasti NSBM-keikkoihin liittyneessä kohussa kritiikkilähteet olivat usein peräisin Saksasta, jossa juutalaisiin kohdistuva kritiikki on suuri tabu, ja jossa osa antifasistisesta liikkeestä kannattaa mitä tahansa Israelin harjoittamia apartheid-menetelmiä ja arvostaa Bushin hallintoa juutalaisten puolustajana "fasismia vastaan".

Olennaista ei lopulta ole se, miten poliittisesti arveluttavia sisältöjä yhteiskunnallisesti hyvin marginaalinen (ja sikäli "hyväksi viholliseksi" kelpaava) NSBM-liike edustaa ja missä määrin se varsinaisesti kiihottaa vihaan etnisyyden perusteella. (Itse asiassa ei ole varsinaisesti syytä epäillä, etteikö itseään tietoisesti kansallis-sosialistiseksi nimittävä liike kannattaisi joitain hitleriläisiä rotuoppeja.) Olennaisempaa tässä on se, miten julkisessa keskustelussa vihasta itsessään tulee tuomittavaa, vastakkaista monikulttuuriselle suvaitsevaisuudelle, tuolle "politiikan kulttuuristumiseen" keskeisesti kuuluvalle ilmiölle.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.