2008-03-27

Luomme kaupunginosamme uudelleen, ajattelemme prekaaristi
Estrellan kaupunginosaryhmän itsenäinen tutkimusprojekti

Colectivo Estrella

Kääntänyt: Eetu Viren

Tämä teksti on osa Precarias a la derivan kirjaa A la deriva por los circuitos de la precariedad femenina, jonka Like ja General Intellect julkaisevat suomeksi keväällä 2008. Precarias a la deriva on madridilainen feministinen tutkimusryhmä, joka pyrkii kartoittamaan prekaarien naisten erilaisia kokemuksia ja elämäntilanteita. Kirja sisältää teoreettisia esseitä, haastatteluja, keskusteluja ja henkilökohtaisia tarinoita. Niissä sairaanhoitajat, väliamerikkalaiset siirtolaiset, viestinnän alan pätkätyöläiset ja puhelintyttöinä opiskelurahojaan tienaavat taidehistorian maisterit kulkevat pitkin Madridin katuja avaten omia reittejään lukijalle.

Palasia

Pyrimme ymmärtämään tilannettamme, ottamaan selvää siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, ottamaan kantaa kysymyksiin, joita pidämme välttämättöminä, jotta voimme ylipäätään rakentaa poliittista toimintaa. Yritämme varmistaa, että voimme taistella yhteisönä, mutta myös perustaa pieniä laboratorioita, jotka etsivät, paikantavat ja käynnistävät uusia yhteiskunnallisia konflikteja. Meille periytyneet poliittiset ohjelmat on nimittäin laadittu sellaisilla alueilla, joilla emme enää asu.

Olemme niin sanotusti keskiluokkainen yhteisö, joka koostuu korkeakoulutetuista ihmisistä. Kaupunginosamme ei koskaan ole ollut eikä halunnut olla työläiskaupunginosa. Maaperäämme on painautunut jälkiä keinottelusykleistä, eikä yksikään kansalaisliike taistellut noina kultaisina vuosina sen puolesta, että toreistamme ja kaduistamme muodostuisi inhimillisemmän kaupungin malli. Ja totuus on, että länsimaisissa metropoleissa emme ole mikään poikkeus.

Prekaarisuus. Työsopimuksen muoto, jonka meitä edeltäneiden sukupolvien hallitsemat ammattiliitot ovat hyväksyneet. Prekaarisuus. Elinympäristö, jota hallitsee finanssikapitalismin käymä globaali sota meidän elämäämme vastaan: koulutus, terveydenhuolto ja asuminen ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tappavan saastunutta on ilma, jota hengitämme. Prekaarisuus. Koska meillä on työpaikat, joihin tarrautua, mutta unelma täysipäiväisestä työstä syöksee meidät kohti kuilua, jossa vaanivat liian matalat palkat, tyytymättömyys työhön, tuhannet pahimpia paskaduunejakin vaille jäävät ihmiset ja viha, joka täyttää meidät, koska meidän on pakko tavoitella oman elämämme kannalta mahdotonta, epävarmuuden piikkilangan eristämää tasapainoa.

Meitä yhdistävät myös hyvin konkreettiset tekijät: olemme loppuvaiheen opiskelijoita tai vastikään itsenäistyneitä ja meitä vaivaavat samanlaiset asiat. Olemme kohdanneet kentällä, jolla taistelemme tulojemme puolesta globaalia kapitalismia vastaan. Ainoa voitto, joka meillä on näköpiirissämme, on surkea työpaikka. Selviydymme niiden vähäisten aseiden avulla, joita meillä on: sosiaalisissa ja poliittisissa piireissä tapahtuva yhteistyö ja perheittemme jatkuva apu, joka on välttämätöntä matkallamme kohti itsenäisyyttä.

Työstä emme saa irti muuta kuin rahaa. Ota rahat ja juokse, lähde Chiapasiin intiaanien luokse, Guatemalaan, mene töihin sosiaalikeskukseen tai kaupunginosaryhmään, matkustele pitkin Eurooppaa tai järjestä kursseja ja seminaareja lukuisista eri aiheista. Me pidämme historiasta, antropologiasta, fysiikasta, viestinnästä, teatterista, filosofiasta ja tietojenkäsittelystä. Meillä ei ole palkkatyössä raatamisen etiikkaa, mikä raivostuttaa edelleen ay-liikkeessä toimivia tovereitamme. Työpaikat ovat tulisia hiiliä, joilla kukaan ei halua kävellä pidempään kuin on pakko: ne kärventävät jalkapohjiamme ja tuhoavat arvokkuutemme.

Olemme enemmän kuin työntekijöitä, vaikka ammattiliitot - ovat ne sitten perinteisiä tai eivät, reformistisia tai vallankumouksellisia - yhä edelleen tuputtavat meille tunnuksia, jotka viittaavat meille jo täysin vieraaseen todellisuuteen: näitä ovat työn kautta saavutettava arvokkuus, luokkaylpeys, lakko ja liikehdintä sellaisen työpaikan puolesta, josta haluaisimme jo päästä eroon. Meidän täytyy jatkaa taistelemista työpaikoilla, mutta myös niiden ulkopuolella, meidän täytyy keksiä itsemme uudelleen työntekijöinä ja tehdä se uudenlaiseen tahtiin. Suurista ammattiliitoista ja alakohtaisesta jaosta, työstä ammattiosastoissa tai lakkoilusta ei ole meille enää mitään hyötyä. Meidän tilanteissamme sopimukset ovat määräaikaisia tai urakka- tai suoritusperustaisia ja oleskelumme työpaikoissa välähdyksenomaista. Siksi kykyjen kehittämiseen liittyvä työ ylittää jokaisen yrityksen rajat suljettuna politiikan ja ammattiyhdistystoiminnan alueena.

Tällainen on todellisuus, jonka jaamme: kiihtyviä työmarkkinavaatimuksia kohdistetaan elämään, joka kieppuu työn ja ei-työn pyörteessä ja joutuu palkkatyön logiikan vangiksi. Olemme itse prekaarisuus, emme ole prekaarissa asemassa, ja haluamme suhtautua itseemme tällä tavoin, koska prekaarisuus on todellisuus, joka asuu meissä ja rakentaa meitä, maisema joka määrittelee meidät, eikä sen ulkopuolella ole toisia maailmoja, sillä ei ole ulkopuolta eikä sellaisen etsimisestä ole mitään hyötyä. Se, joka haikailee fiktiivisiä turvapaikkoja, suojelevia valtioita tai paluuta vanhoihin aikoihin, toimii nostalgian, ei todellisuuden pohjalta.

Vakituinen kunnon työpaikka, huutavat ne, jotka myivät koko nuoruutemme allekirjoittaessaan sopimuksia, myötäillessään työnantajia ja lihottaessaan omia pankkitilejään. Menkööt itse töihin nuo kaikki, jotka elättävät itsensä "valtavirran" ay-toiminnalla ja ovat varmistaneet tulevaisuutensa pelaamalla meidän elämällämme.

Nyt meidän on pyrittävä ymmärtämään, ottamaan selvää siitä, mikä on meidän roolimme työntekijöinä. Työ on levinnyt kaikkialle, sillä on lukuisia muotoja ja tiloja ja sen sisään muodostuu ääretön määrä erilaisia yksilöllisiä ja subjektiivisia todellisuuksia. Yleisesti ottaen kertomus on tällainen, mutta omat kertomuksemme muodostuvat samassa kontekstissa: vaihtelu, epävarmuus ja ennakoimattomuus pakottavat meidät olemaan joustavia, ailahtelevaisia, käytökseltämme ja asenteiltamme äkkipikaisia, mutta myös kykeneviä toimimaan salamannopeasti. Tämä tekee meistä helposti mukautettavia, mutta sen ansiosta kykenemme myös tulemaan toimeen ja taistelemaan. Kysymys kuuluu: kuinka pitkään?

Prekaarit, ulos kaapista! Tammikuun 20. päivän yleislakon, mielenosoitusten ja Aznarin hallituksen ajaman uudistuspaketin vastaisten taistelujen myötä syntyi pieni prekaarien blokki, joka viikkojen ajan järjesti kyselyitä, kokouksia ja kattilankalistusaktioita. Ne huipentuivat erään talon blokkaamiseen ja valtaamiseen 5. lokakuuta 2002. Vaikka kaikki nämä aloitteet olivat hyvin pieniä, niiden myötä luotiin uudenlainen yhteenkokoontumisen malli. Valmistelimme kuukausien ajan omaehtoisesti ja omista lähtökohdistamme lakkoa, joka ylittäisi säännellyn työn rajat: joukossamme oli kotiäitejä, freelancereita, huoria, puhelinmyyjiä, vuokratyöläisiä, määräaikaisia... Toki "yleislakko" teki näkyväksi, miten vaikeaa uusissa työn muodoissa on "lakkoilla": meitä puuttui mielikuvitusta, jota vaadittaisiin konfliktin aiheuttamiseen strategioidemme, aikojemme ja tarpeittemme moneuden pohjalta. Oli haasteellista mennä lakkoon, miettiä boikottia, romahduttaa tuotanto, ajaa tuotannon logiikka oikosulkuun, kun lähtökohtamme ovat ne lukemattomat muuttuvat elämänpiirit, joissa liikumme. Tämän levottomuuden liikkeelle saattamina aloitimme tutkimuksemme.

Tuosta hetkestä lähtien heittäydyimme yritykseen löytää rajat, mahdollisuudet, uudet viittauskohdat ja ympäristössämme muotoutuneet eri prekaarit todellisuudet. Teimme haastatteluja kaupunginosamme supermarketeissa ja lähimmässä telemarkkinointiyrityksessä, kehitimme itsenäistä tutkimusprosessia aktivistiverkostojemme välillä. Pyrimme näin pääsemään käsiksi todellisuuteen, johon olimme vedonneet tammikuun 20. päivän lakon yhteydessä ja saamaan siitä yleiskuvan lähtemällä liikkeelle meille kaikkein läheisimmistä asioista. Itsenäinen tutkimus avasi meille yhteyden eri liikeratoihin ja subjektiivisuuksiin, jotka läpäisevät arkipäivän yhteiskunnallisen prekaarisuuden.

Teemme tutkimusta: aina globaalista sodasta...

Tutkimuksemme käynnistyi maaliskuussa 2003, poikkeuksellisen kiihkeällä hetkellä, jolloin sodanvastaisen liikehdinnän laajuus oli valtavaa. Tämä liikehdintä räjäytti työsuunnitelmamme tuhansiksi sirpaleiksi ja sai meidät pohtimaan perusteellisesti niitä lukuisia konkreettisia muotoja, joilla niin sanottu jatkuva globaali sota vaikuttaa meidän elämäämme ja miten se konkreettisesti tiivistyy meidän taisteluissamme paremman tulotason puolesta.

Sota on poikkeuksellinen analyysin kehys. Nyt useita kuukausia myöhemmin, kun olemme uppoutuneet toiseen itsenäiseen noita tapahtumia koskevaan tutkimusprosessiin, yhteinen analyysi avaa meille toisen oven. Sodanvastainen liikehdintä särkyi, koska olimme kyvyttömiä analysoimaan syvällisesti sitä, minkälaisia suhteita tuon makaaberin tapahtumasarjan ja jokapäiväisen elämämme välille muodostui. Pamfleteissamme, keskusteluissamme, kaikessa mitä teimme, yritimme kehitellä tiettyä johtoajatusta: "Irakin vastainen sota on yksi uusi rintama sodassa, jota finanssikapitalismi käy meitä vastaan." Mutta mitä nuo muut rintamat ovat? Miten ne määrittyvät? Missä ne ovat?

Sotaa koskeva tutkimus paljasti meille toisen raa'an tosiseikan: tätä prosessia ympärillämme hallitsee edelleen analyysi, joka keskittyy anti-imperialismiin, humanitaariseen reagointiin ja antiamerikkalaisuuteen. Ei jälkeäkään niistä muista puhetavoista, joita olemme yrittäneet nostaa esiin. Taistelun pyörre, hetken kiihtyminen, euforian päivät ja katujen haltuunotto eivät kuitenkaan auttaneet meitä työstämään ja muotoilemaan uudelleen erilaista analyysiä tästä suuresta tapahtumasta, joka merkitsi myös globaaliliikkeen katoamista kartalta Madridissa.

Nyt aika antaa meille tämän näkökulman, avaa meille mahdollisuuden pohtia elämäämme sodan aikana, kehottaa meitä ajattelemaan yhtä kaikkein ankarimmista rintamista, joille olemme joutuneet: toimeentulon rintamaa, työn juoksuhautaa, hengissä selviytymisen globaalia akselia, sen materiaalisia ja immateriaalisia vakuutuksia.

....itsenäiseen tutkimusprojektiin

Useiden päivien ajan olemme muodollisissa ja epämuodollisissa tapaamisissa laatineet karttaa työtilanteistamme, jakaneet toiveitamme ja tilanteita joissa olemme, tapoja joilla ne koemme, todellisuuksia, joihin kuulumme. Olemme keskiluokan poikia ja tyttäriä ja yleisesti ottaen mahdollisuutemme löytää työtä ovat äärettömiä: meillä on työpaikka ulottuvillamme aina kun haluamme. Voimme todeta, että meidän tapauksessamme "täystyöllisyys" on selvä tosiasia: meillä ei ole lainkaan pulaa pizzalähetin, puhelinhaastattelijan eikä halpisravintolaketjun tarjoilijan töistä. Itse asiassa teemme noita töitä, mutta vain säästääksemme rahaa ja jatkaaksemme eteenpäin, sillä elämämme ei pyöri työn ympärillä. Olemme eksistentiaalisesti ja elämäkerrallisesti välinpitämättömiä työtä kohtaan.

Toinen tekijä, joka meitä (ryhmänä) määrittelee, on halu tehdä tiettyjä kompromisseja vaativia asioita, jotka ovat juurtuneet syvään olemisessamme riippumatta siitä, saammeko niistä rahaa. Vaikka toisaalta: jos haluamme tehdä niistä elämänprojektejamme, jos haluamme omistaa niille todellisen oman aikamme, palkan saaminen niistä käy välttämättömäksi. Haaveilemme siis työstä, joka antaisi meille itsenäisyyttä, joka antaisi mahdollisuuden kehittää kykyämme luoda (yleisesti ottaen) jotain erilaista, joka edistäisi mielikuvitusta ja yhteistyötä ja juurtuisi meihin. Elämää koskevat odotuksemme ovat samaan aikaan todellinen periaatteiden julistus.

Mutta mitä tämä periaatejulistus sisältää? Ensimmäiseksi aiomme kehittää niitä sitoumuksia, joita meillä jokaisella jo on: suhteemme yliopistoon tai läpäisemäämme viralliseen koulutukseen antoi meille tiettyjä näköaloja. Koulutuksen lisäksi tärkeitä olivat sen kautta löytämämme aktivistipiirit sekä keskustelut, joita olemme käyneet tämän muodollisen ja epämuodollisen koulutuksen aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Näitä näköaloja olivat konkreettisesti esimerkiksi halu omistautua vapaiden ohjelmistojen kehittämiselle, teatterille, historialle, koulutukselle, audiovisuaaliselle viestinnälle, kriittiselle psykologialle... Meillä on tämä kokemus, mutta tiedämme myös, mikä on todellisuus.

Ensimmäinen vitutuksen aihe: Tiedämme, että toiveemme eivät täyty kovinkaan todennäköisesti, että olemme apurahojen diktatuurin, prekaarien tutkimusprojektien ja erilaisten projektimme jatkuvuuden takaavien vaihtoehtoisten tulomuotojen puutteen armoilla.

Toinen vitutuksen aihe: Tarvitsemme rahaa, siksi meidän on pakko tehdä mitä tahansa työtä. Telemarkkinointityöt inhottavat meitä kaikkia, ja samastumme täysin kolmen tuon alan iljettävissä pohjamudissa käyneen toverimme kertomuksiin. Jaamme halveksunnan, jota tunnemme jatkuvaa alistusasemaa, yksitoikkoista sekä itseään toistavaa työtä kohtaan, hiljaisuuden hirmuvaltaa ja sitä tylsyyttä kohtaan, johon puhelintyöntekijän paikkasi, tietokoneesi ja kuulokkeesi sinut kahlitsevat. Tunnemme myös kauhua ajatellessamme niitä tuhansia elämiä, jotka yhtenä päivänä astuvat tilapäisesti ja satunnaisesti näihin suuriin työsaleihin ansaitakseen välillä hieman rahaa (tai toteuttaakseen unelmansa, joka vaatii säästöjä) ja jäävät niiden vangeiksi ikuisesti: työnhakijat, kotiäidit, työttömät opiskelijat ja valtavan monet muut.

Kirottuja olkoot nuo inhimilliset vankilat! Koko kollektiivimme on joutunut tutustumaan niihin. Sen vuoksi päätimme ottaa yhteyttä toiseen toveriin, joka työskentelee kaupunginosassamme sijaitsevassa suuressa puhelinyrityksessä: hänellä on viikonloppuisin yövuoro. Menemme silloin sinne. Neljältä lauantaiaamuna saavumme yöoven kautta Plataformaan, älytaloon (kiehtova ristiriita), joka on rakennettu kokonaan lasista ja jolla on kammottava metallinen rakenne. Plataforma sijaitsee alimmassa kerroksessa, jossa toverimme istuu ja lukee kirjaa, "kuolleena tylsyyteen", kuten hän itse sanoo. Alamme elehtiä hänelle ja kaikille hänen työtovereilleen (joista suurin osa on naispuolisia), mutta kumma kyllä he eivät vaikuta näkevän meitä. Itse asiassa työntekijät eivät todellakaan näe meitä, sillä lasit ovat peililasia: ulkopuolelta näemme työpisteet, jotka ovat kaikki tyhjinä, koska ihmiset ovat juttelemassa keskenään ja esimies nukkuu. Kukaan ei kuitenkaan pysty näkemään meitä. Kaunis metafora alkuun: me voimme nähdä heidät, mutta he... eivät meitä. Siksi alamme hakata ikkunoita, huutaa ja elehtiä, ja lopulta meidät huomataan. Saamme yhteyden toveriimme, joka käyttää hyväkseen pomon kuorsausta ja karkaa Plataformasta. Voitto! Halaamme toisiamme ja istuudumme piiriin, meillä on muutama litra olutta. Vietämme näin yli kaksi tuntia jutellen, tutustuen tuon markkinointia, ajanvietettä ja kulutusta palvelevan viestintähirviön sisuksiin.

Yksi ainoa yhteinen piirre on kyllästyminen, tympääntyminen ja uupumus, jota koko prosessin hyödyttömyys, työn järjettömyys ja yön toisiaan seuraavat tyhjät tunnit kasaavat. Tarina ei eroa juurikaan siitä, mitä toiset päivällä työskentelevät toverimme kertoivat, jotkut asiat vain ovat vielä rankempia yöllä. Täällä (kuten ystävämme kertoo) ei makseta puhelinhymystä, myytyjen tuotteiden määrästä, markkinointikyvystä ja niin edelleen Täällä maksetaan siitä, että kykenet olemaan tylsistynyt ja kuollut kuin osteri. Meidän vierailumme oli purkanut tätä logiikkaa. Sali on mitä erilaisimpien ajanvietteiden laboratorio: esimiehen kuorsauksesta (jopa REM-vaiheessa) lukemiseen, yöllisestä juttelusta prekaarisuutta tutkivan ryhmän vierailuun, vaikka tätä tahtia kestää vain joitakin kuukausia. Jos et pääse sitä pakoon, se tuhoaa sinut. Sieltä pakeneminen on kaikille yhteinen tavoite, mutta ensin täytyy tienata vähän rahaa. Siellä työskentelevien ihmisten mielessä liikkuu matkoja, kursseja, väitöskirjoja, kaikenlaisia tutkimuksia, mutta myös lainoja ja perheitä, tarve pysyä hengissä. Sen vuoksi irtisanoutumiseen liittyy melkoisen huojennuksen lisäksi ahdistus siitä, että joutuu uudelleen vajoamaan samanlaiseen työhön. Anekdoottien ja arviointien (joille tulevaisuudessa omistamme oman tekstinsä) lomassa hyvästelemme toisemme. Sillä, että annamme tässä tekstissä paljon tietoja niistä, jotka tuona yönä työskentelivät UNI2-firman Plataformassa, ei ole mitään väliä. Nykyisin kukaan heistä ei enää ole töissä kyseisessä yrityksessä. He ovat lähteneet muualle, samoihin paikkoihin, joissa muutkin meistä elävät. Kohtaamme heidät siellä.

Keskustelun aikana muistamme erään asian: telemarkkinointi on yksi monista töistä, joita vihaamme, ja on monia muita samanlaisia. Meillä on varmasti työpaikka tällä alalla, kun niin haluamme, mutta vihaamme sitä, luovutamme sen mielellämme herra Aznarille. Emme halua kuolla tylsyyteen palkan vuoksi, vaikka meidän välillä olisikin pakko tehdä niin.

Toiselle toverille, jonka kanssa juttelimme eräänä toisena pitkänä yönä, kävi hyvin samalla tavalla. Hän työskentelee VIPS-ketjun tarjoilijana. Kuten puhelinmyyjät, tarjoilijatkin oppivat "tietyn toimenkuvan”, tässä tapauksessa pöydän kattamisen, tarjottimien kantamisen sekä määräaikaisella sopimuksella, joustavilla työajoilla ja hyvin vähäisillä viikkotunneilla työskentelyn. Ketjun jokaisessa toimipisteessä jako on hyvin selkeä: marokkolaiset siirtolaiset ovat keittiössä, eteläamerikkalaiset baarissa tai siivoamassa, paikalliset ovat näkyvillä, joko tarjoilijoina tai baarissa. Viimeksi mainitut ovat yrityksen viehättävät kasvot: he ovat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat äärimmäisen liikkuvaisia ja työskentelevät joitakin kuukausia ansaitakseen rahaa ryhtyäkseen sitten muihin projekteihin. Sama tarina toistuu, sillä on myös ihmisiä, jotka jäävät VIPSin leipiin, jotka eivät pääse pakoon tätä työympäristöä. Tässä tapauksessa työoloihin kuitenkin liittyy tekijä, joka on toverillemme erityisen tuskallinen. Jos muissa töissä täyttääkseen odotukset vaaditaan kykyä olla tekemisissä ihmisten kanssa ja puhua, VIPSin tarjoilijalla on kultainen sääntö: ”älä puhu”. Käsky on selkeä: puhuminen on merkki omistautumisen puutteesta ja peruste irtisanomiselle. Tämä pakkohiljaisuus voi olla todellista kidutusta (tarjoilijan) työssä, joka perustuu kanssakäymiseen asiakkaiden ja työtovereiden kanssa. Kyse on työpaikan epäinhimillistämisen keinosta, jolla toverimme pakotetaan olemaan kylmä, lakoninen, konemainen ja kivettynyt, siis oikeastaan ei-olemaan.

"He saavat meidät muuttumaan koneiden kaltaisiksi", sanoo toinen toveri, joka teki suunnittelu- ja muita it-alan töitä julkiselle laitokselle. Virkamies? Ei. Hän oli ministeriölle palveluita myyvän yrityksen palveluksessa vuokratyöfirman kautta. Työolot olivat todella rankat. Hänen täytyi tehdä koko viikon pituisia työmatkoja, joilla hän asensi tietojärjestelmiä. Ihmiskontaktia ei ollut: maanantaista perjantaihin hän kiersi yksin Iberian niemimaata, työskenteli kliinisissä toimistoissa ja nukkui koleissa hotelleissa. Hänen oli jätettävä taakseen osallistuminen hacklabiin ja kaupunginosan kollektiiviin, minkä vuoksi hän menetti arkipäiväiset yhteytensä aktivistiyhteisöihin ja tunneyhteisöihin, jätti elämänsä naurettavan työn vuoksi. Hänellä ei ollut sen kummoisempaa kannustinta kuin hyvä palkka ja mahdollisuus saada suhteellisen vakaa työsopimus (oi, mikä poikkeus!). Mutta tästä vakaasta sopimuksesta jäi puuttumaan kaikki se, mitä tarvittaisiin arvokkaaseen elämään, elämänprojektiin, joka ylittäisi oman ajan täydellisen työlle omistamisen leimaaman rytmin. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin toverimme lähti työpaikasta. Lähtiessään hän tajusi, miksi niin monet olivat tehneet saman aikaisemmin.

Sillä vakituinen työpaikka ei myöskään ole meidän tavoitteemme. Toinen toverimme, joka lakkasi työskentelemästä erilaisia avaimia valmistavassa työpajassa, on osoitus tästä. Lähisukulaisen omistama liike oli vakaa ja tarjosi hänelle vakituisen työn, mutta työ on yksitoikkoista, uuvuttavaa ja erittäin tylsää. Liikaa kuolleita hetkiä, liikaa menetettyjä sosiaalisten ja aktivistiverkostojen tapaamisia, liikaa aikaa pois vaihtoehtoisen kommunikaation projekteilta (sanomalehti ja aikakauslehti) joissa hän oli mukana. Oltuaan töissä tietyn aikaa hän on ansainnut tarpeeksi rahaa jättääkseen työn. Edessä oli uusi pako etsimään omia odotuksia paremmin vastaavaa työtä, pako työssäkäynnin aikana menetetyn elämän takaisin saamiseksi.

Tylsiä, yksitoikkoisia, satunnaisia ja hetkellisiä. Sellaisia ovat meidän työpaikkamme, oli kyse sitten paremmista tai huonommista sopimuksista. Prekaarisuus on sitä, että kokee työn samalla tavoin kuin koko nuori sukupolvi, kuten esitimme itsenäisessä tutkimuksessamme. Olemme tietoisia siitä, keitä olemme ja että meidän näkökulmamme on vain yksi mahdollinen ja näillä työpaikoilla on monia kilpailevia. Joudumme tekemisiin paljon vanhempien ihmisten ja heidän elämäntarinoidensa kanssa, tapaamme siirtolaisia, jotka työskentelevät kanssamme, mutta aivan toisenlaisissa olosuhteissa, kotiäitejä tai velkaantuneita isiä ja äitejä. Meistä kenties tulee samanlaisia muutamien vuosien päästä, mutta nyt olemme... mitä olemme, ja ajattelemme niistä lähtökohdista.

Emme tietenkään ole laiskureita emmekä pikkuporvareita, emmekä isin poikia tai tyttöjä. Murskaamme työn etiikan oman elämämme ja taistelujemme lähtökohdista. Suunnittelemme taistelustrategiaamme, mikä tarkoittaa, että yritämme ymmärtää ja oppia tuntemaan itseämme, ja teemme omasta itsestämme yhden taistelumme teemoista. Haluamme päästä pakoon työstä, keksiä itsellemme muita tapoja tulla toimeen ja miettiä, mikä ylipäätään on mahdollista. Nämä toimeentulon tavat ovat kenties huteria ja prekaareja aivan kuin meille tarjotut työtkin, mutta tässä tapauksessa ne ovat itseorganisoituja töitä, jotka perustuvat omaan elämänkatsomukseemme. Niissä voimme ansaita tarpeeksi rahaa elääksemme, tehdä töitä vain vähän ja hallita koko työprosessia.

Karkkikaupoista vapaiden ohjelmistojen verkostoihin
Kolmannen vitutuksen aiheen järjestämme me
Huomioita itseorganisoidusta työstä

Maksamme potut pottuina siinä määrin kuin voimme, vaikkakin arastellen. Jotkut kaikista niistä töistä, joissa tunnemme olomme enemmän tai vähemmän miellyttäväksi, ovat luonteeltaan hyvin erityisiä: ne ovat lähellä sitä, mitä haluaisimme itsekin tehdä. Näin on käynyt esimerkiksi toverillemme, joka suunnittelee ja taittaa työkseen erästä lehteä. Hänen on mahdollista kehittää omia itsenäisen luomisen kykyjään. Kun työssä käytetään erilaisia intellektuaalisia taitoja, tylsistyminen tai tehdyn työn väheksyminen katoavat. Toki peliin tulee muita muuttujia, esimerkiksi työpaikan ympäristö, epävarmuus sopimuksen uusimisesta tai pomojen despoottinen luonne, mutta työ on ratkaisevasti erilaista.

Samalla tavoin ratkaisevasti erilainen on itseorganisoidun työn ryhmä, jonka avulla kuusi kollektiivimme jäsentää elättää itsensä. Yksi niistä on vapaiden ohjelmistojärjestelmien ylläpitäjän työ, kenties yksi kaikkein eniten yhteistyöhön perustuvista ja vapaaseen tuotantoon liittyvistä töistä. Se on täydellinen tapa liittää yhteen aktivismi ja itsensä elättäminen: toverimme on mukana eräässä Madridin kaikkein voimakkaimmista hacklabeista. Ilman tuota aiempaa koulutusta hänen olisi ollut mahdotonta saada kyseistä työpaikkaa. Ilman aktivistiverkostoja paikka ei koskaan olisi löytänyt pätevää työntekijää.

Yhteiset asenteet ja taidot on opittu yhdessä. Niitä ei voi erottaa elämiemme yhteisestä kudoksesta. Toinen toverimme elättää itsensä julkisten instituutioiden rahoittamilla historiantutkimusprojekteilla. Instituutiot tilaavat ne kuvitteelliselta tutkimusseuralta, joka jakaa saadut rahat niin, että useammat ihmiset tulevat niillä toimeen ja voivat siten seurata niitä älyllisiä kiinnostuksenaiheita, joiden ansiosta he ajautuivat yhteen historian laitoksella. Ratkaisevia tekijöitä sen hyödyllisyyden ymmärtämiseksi ovat aktivistiverkostot, jotka perustivat ryhmän kollektiiviseksi yksiköksi, ammatinharjoittamisen keinoksi ja ennen kaikkea projektinsa edistämisen itseorganisoituvaksi osaksi. Itseorganisoituvan luonteensa vuoksi se tekee mahdolliseksi joustavan ajankäytön ja vapauttaa paljon aikaa aktivistityöhön.

Nämä samat piirteet koskevat myös yhtä Madridin tärkeimmistä työ- ja aktivistiverkostoista: pientä purtavaa myyviä kojuja yliopistoilla. Tämä ajatus omaehtoisesta yritystoiminnasta lähti liikkeelle ryhmästä Complutensen yliopiston sosiologian laitoksella toimivia aktivisteja. Nykyisin verkosto toimii yli kuudessa tiedekunnassa ja työllistää kymmeniä yliopiston ja taisteluiden kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Tämä suojaa kojuja, kun ne joutuvat päivittäin taistelemaan läsnäolostaan yliopistolla, koska ne toimivat lain ulkopuolella. Neljä kollektiiviin kuuluvaa toveria saa palkkaa itseorganisoidusta työstään näissä kojuissa. He saavat kohtuullisen palkan vähäisestä työmäärästä ja voivat näin kääntää ylösalaisin prekaarisuuden olennaisen piirteen: surkeita palkkoja pitkistä työpäivistä kammottavissa oloissa.

Vastaamme siis ankarin ponnisteluin työmarkkinoiden heittelyyn. Asema, jonka otamme elämässä, on määritelmänsä mukaisesti poliittinen. Pakenemme työstä, koska se ei tarjoa meille mitään. Järjestämme itsellemme jonkinmoisia tulonlähteitä yrittäessämme hatarasti pysytellä itsenäisinä perheeseemme nähden, mutta meillä on myös turvaverkko vanhempiemme tulojen ansiosta, koska monessa tapauksessa asumme vielä kotona. Ne meistä, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa, asumme jaetuissa vuokra-asunnoissa ja yritämme "sotatalouden" oloissa luoda pieniä vararahastoja (säästöjä), jotka auttavat meitä kun tulonlähteemme romahtavat (koska päätämme lähteä työpaikasta tai koska meidät sanotaan irti).

Haasteet, joita kohtaamme, ovat samanlaisia kuin nuorallatanssijalla: joustavia, ennakoimattomia ja livettäviä. Taistelemme prekaarisuutta vastaan ja yritämme keksiä tapoja tottua naruun, jota pitkin kuljemme. Tämä naru on yhtä livettävä kuin saamamme tulot, epävakaa kuin työsopimuksemme ja täysin julkisten palveluiden uudelleenjärjestelyn tuulten armoilla.

Pelissä on kovat panokset, sillä nyt alamme ymmärtää missä olemme ja (kokemusten jakamisen ansiosta) tiedämme enemmän prekaareista ympyröistä, joissa pyörimme. Siksi haluamme heittäytyä kuvittelemaan, millaisia ovat meidän aseemme. Joitakin niistä olemme jo löytäneet, joitakin emme. Niihin kuuluvat ideat käynnistää tutkimusprojekteja prekaarisuudesta, ottaa haltuun ruohonjuuritason ammattiyhdistystoiminta, käynnistää itseorganisoituneen työn projekteja, suunnitella työkaluja, joiden avulla osaamme aavistaa oikean hetken jolla puuttua asioiden kulkuun. Näin voimme ajaa oikosulkuun erilaiset tuotannon logiikat, joihin olemme juuttuneet, jotta koskaan ei enää tulisi yleislakkoa, jossa me emme ole mukana.

Colectivo Estrella,
Madrid, marraskuu 2003