2008-03-27

Luomme kaupunginosamme uudelleen, ajattelemme prekaaristi
Estrellan kaupunginosaryhmän itsenäinen tutkimusprojekti

Colectivo Estrella

Kääntänyt: Eetu Viren

Tämä teksti on osa Precarias a la derivan kirjaa A la deriva por los circuitos de la precariedad femenina, jonka Like ja General Intellect julkaisevat suomeksi keväällä 2008. Precarias a la deriva on madridilainen feministinen tutkimusryhmä, joka pyrkii kartoittamaan prekaarien naisten erilaisia kokemuksia ja elämäntilanteita. Kirja sisältää teoreettisia esseitä, haastatteluja, keskusteluja ja henkilökohtaisia tarinoita. Niissä sairaanhoitajat, väliamerikkalaiset siirtolaiset, viestinnän alan pätkätyöläiset ja puhelintyttöinä opiskelurahojaan tienaavat taidehistorian maisterit kulkevat pitkin Madridin katuja avaten omia reittejään lukijalle.

Palasia

Pyrimme ymmärtämään tilannettamme, ottamaan selvää siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, ottamaan kantaa kysymyksiin, joita pidämme välttämättöminä, jotta voimme ylipäätään rakentaa poliittista toimintaa. Yritämme varmistaa, että voimme taistella yhteisönä, mutta myös perustaa pieniä laboratorioita, jotka etsivät, paikantavat ja käynnistävät uusia yhteiskunnallisia konflikteja. Meille periytyneet poliittiset ohjelmat on nimittäin laadittu sellaisilla alueilla, joilla emme enää asu.

Olemme niin sanotusti keskiluokkainen yhteisö, joka koostuu korkeakoulutetuista ihmisistä. Kaupunginosamme ei koskaan ole ollut eikä halunnut olla työläiskaupunginosa. Maaperäämme on painautunut jälkiä keinottelusykleistä, eikä yksikään kansalaisliike taistellut noina kultaisina vuosina sen puolesta, että toreistamme ja kaduistamme muodostuisi inhimillisemmän kaupungin malli. Ja totuus on, että länsimaisissa metropoleissa emme ole mikään poikkeus.

Prekaarisuus. Työsopimuksen muoto, jonka meitä edeltäneiden sukupolvien hallitsemat ammattiliitot ovat hyväksyneet. Prekaarisuus. Elinympäristö, jota hallitsee finanssikapitalismin käymä globaali sota meidän elämäämme vastaan: koulutus, terveydenhuolto ja asuminen ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tappavan saastunutta on ilma, jota hengitämme. Prekaarisuus. Koska meillä on työpaikat, joihin tarrautua, mutta unelma täysipäiväisestä työstä syöksee meidät kohti kuilua, jossa vaanivat liian matalat palkat, tyytymättömyys työhön, tuhannet pahimpia paskaduunejakin vaille jäävät ihmiset ja viha, joka täyttää meidät, koska meidän on pakko tavoitella oman elämämme kannalta mahdotonta, epävarmuuden piikkilangan eristämää tasapainoa.

Meitä yhdistävät myös hyvin konkreettiset tekijät: olemme loppuvaiheen opiskelijoita tai vastikään itsenäistyneitä ja meitä vaivaavat samanlaiset asiat. Olemme kohdanneet kentällä, jolla taistelemme tulojemme puolesta globaalia kapitalismia vastaan. Ainoa voitto, joka meillä on näköpiirissämme, on surkea työpaikka. Selviydymme niiden vähäisten aseiden avulla, joita meillä on: sosiaalisissa ja poliittisissa piireissä tapahtuva yhteistyö ja perheittemme jatkuva apu, joka on välttämätöntä matkallamme kohti itsenäisyyttä.

Työstä emme saa irti muuta kuin rahaa. Ota rahat ja juokse, lähde Chiapasiin intiaanien luokse, Guatemalaan, mene töihin sosiaalikeskukseen tai kaupunginosaryhmään, matkustele pitkin Eurooppaa tai järjestä kursseja ja seminaareja lukuisista eri aiheista. Me pidämme historiasta, antropologiasta, fysiikasta, viestinnästä, teatterista, filosofiasta ja tietojenkäsittelystä. Meillä ei ole palkkatyössä raatamisen etiikkaa, mikä raivostuttaa edelleen ay-liikkeessä toimivia tovereitamme. Työpaikat ovat tulisia hiiliä, joilla kukaan ei halua kävellä pidempään kuin on pakko: ne kärventävät jalkapohjiamme ja tuhoavat arvokkuutemme.

Olemme enemmän kuin työntekijöitä, vaikka ammattiliitot - ovat ne sitten perinteisiä tai eivät, reformistisia tai vallankumouksellisia - yhä edelleen tuputtavat meille tunnuksia, jotka viittaavat meille jo täysin vieraaseen todellisuuteen: näitä ovat työn kautta saavutettava arvokkuus, luokkaylpeys, lakko ja liikehdintä sellaisen työpaikan puolesta, josta haluaisimme jo päästä eroon. Meidän täytyy jatkaa taistelemista työpaikoilla, mutta myös niiden ulkopuolella, meidän täytyy keksiä itsemme uudelleen työntekijöinä ja tehdä se uudenlaiseen tahtiin. Suurista ammattiliitoista ja alakohtaisesta jaosta, työstä ammattiosastoissa tai lakkoilusta ei ole meille enää mitään hyötyä. Meidän tilanteissamme sopimukset ovat määräaikaisia tai urakka- tai suoritusperustaisia ja oleskelumme työpaikoissa välähdyksenomaista. Siksi kykyjen kehittämiseen liittyvä työ ylittää jokaisen yrityksen rajat suljettuna politiikan ja ammattiyhdistystoiminnan alueena.

Tällainen on todellisuus, jonka jaamme: kiihtyviä työmarkkinavaatimuksia kohdistetaan elämään, joka kieppuu työn ja ei-työn pyörteessä ja joutuu palkkatyön logiikan vangiksi. Olemme itse prekaarisuus, emme ole prekaarissa asemassa, ja haluamme suhtautua itseemme tällä tavoin, koska prekaarisuus on todellisuus, joka asuu meissä ja rakentaa meitä, maisema joka määrittelee meidät, eikä sen ulkopuolella ole toisia maailmoja, sillä ei ole ulkopuolta eikä sellaisen etsimisestä ole mitään hyötyä. Se, joka haikailee fiktiivisiä turvapaikkoja, suojelevia valtioita tai paluuta vanhoihin aikoihin, toimii nostalgian, ei todellisuuden pohjalta.

Vakituinen kunnon työpaikka, huutavat ne, jotka myivät koko nuoruutemme allekirjoittaessaan sopimuksia, myötäillessään työnantajia ja lihottaessaan omia pankkitilejään. Menkööt itse töihin nuo kaikki, jotka elättävät itsensä "valtavirran" ay-toiminnalla ja ovat varmistaneet tulevaisuutensa pelaamalla meidän elämällämme.

Nyt meidän on pyrittävä ymmärtämään, ottamaan selvää siitä, mikä on meidän roolimme työntekijöinä. Työ on levinnyt kaikkialle, sillä on lukuisia muotoja ja tiloja ja sen sisään muodostuu ääretön määrä erilaisia yksilöllisiä ja subjektiivisia todellisuuksia. Yleisesti ottaen kertomus on tällainen, mutta omat kertomuksemme muodostuvat samassa kontekstissa: vaihtelu, epävarmuus ja ennakoimattomuus pakottavat meidät olemaan joustavia, ailahtelevaisia, käytökseltämme ja asenteiltamme äkkipikaisia, mutta myös kykeneviä toimimaan salamannopeasti. Tämä tekee meistä helposti mukautettavia, mutta sen ansiosta kykenemme myös tulemaan toimeen ja taistelemaan. Kysymys kuuluu: kuinka pitkään?

Prekaarit, ulos kaapista! Tammikuun 20. päivän yleislakon, mielenosoitusten ja Aznarin hallituksen ajaman uudistuspaketin vastaisten taistelujen myötä syntyi pieni prekaarien blokki, joka viikkojen ajan järjesti kyselyitä, kokouksia ja kattilankalistusaktioita. Ne huipentuivat erään talon blokkaamiseen ja valtaamiseen 5. lokakuuta 2002. Vaikka kaikki nämä aloitteet olivat hyvin pieniä, niiden myötä luotiin uudenlainen yhteenkokoontumisen malli. Valmistelimme kuukausien ajan omaehtoisesti ja omista lähtökohdistamme lakkoa, joka ylittäisi säännellyn työn rajat: joukossamme oli kotiäitejä, freelancereita, huoria, puhelinmyyjiä, vuokratyöläisiä, määräaikaisia... Toki "yleislakko" teki näkyväksi, miten vaikeaa uusissa työn muodoissa on "lakkoilla": meitä puuttui mielikuvitusta, jota vaadittaisiin konfliktin aiheuttamiseen strategioidemme, aikojemme ja tarpeittemme moneuden pohjalta. Oli haasteellista mennä lakkoon, miettiä boikottia, romahduttaa tuotanto, ajaa tuotannon logiikka oikosulkuun, kun lähtökohtamme ovat ne lukemattomat muuttuvat elämänpiirit, joissa liikumme. Tämän levottomuuden liikkeelle saattamina aloitimme tutkimuksemme.

Tuosta hetkestä lähtien heittäydyimme yritykseen löytää rajat, mahdollisuudet, uudet viittauskohdat ja ympäristössämme muotoutuneet eri prekaarit todellisuudet. Teimme haastatteluja kaupunginosamme supermarketeissa ja lähimmässä telemarkkinointiyrityksessä, kehitimme itsenäistä tutkimusprosessia aktivistiverkostojemme välillä. Pyrimme näin pääsemään käsiksi todellisuuteen, johon olimme vedonneet tammikuun 20. päivän lakon yhteydessä ja saamaan siitä yleiskuvan lähtemällä liikkeelle meille kaikkein läheisimmistä asioista. Itsenäinen tutkimus avasi meille yhteyden eri liikeratoihin ja subjektiivisuuksiin, jotka läpäisevät arkipäivän yhteiskunnallisen prekaarisuuden.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.