2007-12-24

"Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta"
Työtä ja sen välttelemistä Finlandian rajalla

Mikko Jakonen

Megafoni toivottaa joutilasta joulua ja vielä joutilaampaa uutta vuotta!

Seitsemän veljeksen ensimmäisissä luvuissa veljekset pakenevat työtä toistuvasti. Työ liittyy aina tuskaan ja vaivaan, hankaluuteen jonka kautta veljeksiä pakotetaan kohti sivistynyttä yhteiskuntaa. Veljeksille työn tekemisessä - tai sen yrittämisessä - ei ole mitään muuta mieltä kuin rangaistusten välttäminen. Työllä ja "jokapäiväisellä ahkeruudella ja harjoituksella" pidetään loitolla rankaisuja jakelevan tahon kuritusvälineet, "kruunun kone" ja rovastin käyttämä "helvetin pihti" - jalkapuu, joka riistää veljille elintärkeän kyvyn liikkua.

Työllä yritetään pitää loitolla ihmisten halveksuntaa, joka kohdistuu veljeksien työtä karttelevaan elämäntyyliin ja hurjapäiseen maineeseen. Tästä syystä työtä suosii erityisesti Aapo, joka on veljeksistä kuuliaisin ja totisin, valtioaatteen järkevä kannattaja. Impivaarassa hän neuvoo Juhania seuraavasti: "Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies." Yhdessä uskonnolliseen hurmokseen taipuvaisen Simeonin kanssa hän lietsoo veljeksiä kohti "täyttä ihmisarvoa": kohti kristillistä yhteiskuntaa ja sen vaatimia vähimmäismääräyksiä, luku- ja kirjoitustaitoa, jotta he pääsisivät "pahan nimen liasta".

Veljesten maailmassaoloa sävyttää alusta pitäen Jukolan talon häviö ja rappio, jota veljesten oma toiminta kiihdyttää. Muille fennomaaneille Kiven ekspressionistisesti maalaama Seitsemän veljeksen alkunäyttämö on aiheuttanut kenties saman ikävän tunteen kuin Usherin talo Edgar Allan Poen Usherin talon häviön näkijälle: "Katselin sielu niin masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen tunteeseen selvemmin kuin ooppiumihekumoitsijan jälkitilaan - katkeraan heräämiseen arkielämään." Ison jaon laajasta perinnöstä ja torppia hallitsevasta Jukolasta ei ole jäänyt metsästysinnon riivaamien miesten toiminnan seurauksena jäljelle kuin surkea ja köyhä talo.

Veljesten työn vieroksunta vaikuttaa siis hyvinkin syvälliseltä. Mutta vieroksunta koskee erityisesti kaikkein tuskallisinta työtä, veljesten siirtymistä kielen alueelle, kirjoitus- ja lukutaidon hankkimista. Matka kouluun ja sivistyneiden ihmisten maailmaan on täynnä nöyryytyksiä ja tuskaa - he saavat rukkaset Venlalta ja tappelevat Toukolan poikien kanssa, jotka solvaavat veljeksiä työn vieroksunnan teeman mukaisesti: "laiskapulskeja jallii." Myös Rajamäen rykmentin kuppari Kaisa on sitä mieltä, että veljekset ovat turhempaa porukkaa kuin hän ja hänen kuohitsijamiehensä Mikko: "me kuljemme aina kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit ja raatelevat pedot." Myöhemmin veljeksistä tulee suuria karhun ja lopulta Viertolan sonnien lahtaajia heidän kuunneltuaan Taula-Matin ryyppäämisen kostuttamia metsästysjuttuja. Mutta nöyryytysten tie, joka johtaa pakkotyön kartteluun, on myös sankaritekojen synnyttämisen vapaa tila, jossa veljesten tarina rakentuu.

Työn ja sen välttelyn dialektiikan voidaankin nähdä välittävän niitä kahta tasoa, joiden välisestä siirtymästä Seitsemän veljestä kertoo. Veljesten juuret ovat Impivaaran turvekattoisessa koijussa ja autonomisessa työnteossa, sillä siellä veljesten isoisä "mainio raataja, oli viljellyt huhtia ja suitsutellut ankaria sysihautoja". Mutta veljesten isän laimea kiinnostus talonhoitoon ja työskentelyyn on johtanut veljesten suurimman mielenkiinnon metsästykseen ja petomaiseen liikkeeseen rajattomassa luonnonympäristössä. Tästä huolimatta taustalla on menetetty kulta-aika, sillä "ennenkuin talo oli häviöön mennyt" Jukola oli ollut pitkänäköisen perustajaisän järkevä rakennelma, alueen mahtitalo. Viisikymmentä karhua surmannut ja viimein karhun raatelema isä jättää veljesten elämään tyhjän tilan. Sen täyttää yhtäältä isän toiminnan jäljittely ja toisaalta meriä seilanneen sokean enon[1] rannattomat tarinat meristä ja Raamatusta.

Veljekset liikkuvat siis eläinten lailla saalistaen rajattomassa ja avarassa luonnonympäristössä. "Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänelle yhtään pysyväistä sijaa." Tästä villistä liikkeestä siirrytään liikkeeseen kielen ja tekstin tilaan, vain ihmisyhteisölle kuuluvalle alueelle. Mutta myöskään tekstin ja kielen rajoitukset eivät ole itsestään selvät ja turvalliset. Rajat siirtyvät ja rönsyilevät toistuvasti kuten Kiven tarina. Kielessä liikkuminen voidaan nähdä barbaarin juoksuna kohti jatkuvasti pakenevaa kielen rajaa, kohti modernin maailman horisonttia. Kirjakielen oppiminen onkin lähinnä uusi saalistus-ja liikkumisväline. Pikku-Eero päätyy opettamaan muita veljiä lukemaan. Eeron uusi kyky selättää vanhemmat veljet kielen alueella johtaa lopulta Eeron fyysiseen pieksämiseen ja itsekuriin, jota lukemisen opiskelu veljeksiltä vaatii. Palkintona työstä ja raatamisesta, joka kohdistuu kielen lisäksi nyt myös veljesten aikaisemmin karttelemaan maanviljelykseen (siis kaikenlaiseen kultivointiin) väikkyy Aapon kuvailema ahkeruudella saavutettava tulevaisuus: "On myös silloin arvoimme noussut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet!"

Mutta ennen tätä kirjan alussa - ja myöhemmin Impivaaran tapahtumissa kuvattuna eräänlaisena laajennettuna aikuisiän toistona - työn ja vaivan välttelystä rakentuu koko veljesten villi kulttuuri, taikapiiri, jonka pojat luovat pakoretkellään varastettuaan Männistön muorin kananmunat. Munavarkaus synnyttää "hirmumyrskyn" ja "vihurin", jota pojat pakenevat metsän turvaan. Poikien turva on kuitenkin veljesten äidille pahin mahdollinen vaihtoehto, ja siksi käynnistyy suurimittainen etsintä, jonka tarkoituksena on paljastaa piileskelijät ja hävittää heidän turvallisuuden tunteensa. Edes metsä ei kykene kätkemään varkauden salaisuutta ja piilottamaan yhteisön kriteerein nähtynä väärin eläviä nuoria veljeksiä. Silti Juhani perustelee myöhemmin Impivaaraan muuttoa: "Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman." Johon Aapo esittää kysymyksen: "Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?" ja Juhani vastaa: "Metsä penikoitansa suojelee.[...] syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti."

Mutta ennen turvan ja piilon paljastumista veljekset ehtivät kokea metsässä täydellisen vapauden tilan. He elävät kuin antiikin "isännät" (despotes) välttämättömyyksistä, siis kotitalosta ja taloudesta, riippumatta mutta niihin aina tarpeen tullen tukeutuen. Pojat ovat rakentaneet suon reunalle leirin, johon ruoka hankitaan varastamalla nauriita Kuokkalasta. Veljesten elämä luonnontilassa on kuin Platonin Valtio-dialogissa kuvaama terveellisen ja vaatimattoman elämän "sikojen valtio", sillä kuten Juhani toteaa: "täällä pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain kuin emän naskit pahnoilla." Suo-oja tarjoaa Juhanin laulun mukaan muut elämisen resurssit: "Elettiinpä ennenkin, / vaikk' ojan takan' oltiin / ojapuita poltettiin / ja ojast' oltta juotiin". Saman laulun toisto kaikuu myöhemmin Impivaaran ensimmäisen mökin palon taustalla.

Tämä kuva nuorista veljistä onkin eräänlainen alkunäyttämö, tiivistelmä siitä ongelmasta, jota Seitsemässä veljeksessä käsitellään: kuinka ratkaista vapauden ja välttämättömyyden välinen ristiriita, kuinka pakottaa "kaikki" - veljekset mukaan lukien - osallistumaan yhteiskuntaan ja "yhteisiin pelisääntöihin" ja laajenevaan "hyvinvointiin". Ja ennen kaikkea kyse on siitä, kuinka elämä luonnontilassa ei ole "järkevää", sillä yrityksistä huolimatta autonomia ei toimi vaan päätyy toistuvasti epäonneen elämän välttämättömyyksien kannalta - mutta ei sankaritekojen kannalta.

Tämä alkunäyttämö on myös Kiven taidokkaasti rakentama Raamattu -kollaasi, jossa esiintyvät yhdellä kertaa niin syntiset pakanat, itse Herra Jumala, Jeesus ja Herran enkelit sekä kristillinen yhteisö. Syntisenä poikajoukkoa pitää erityisesti kuria ja järjestystä kaipaava Aapo, joka vertaa olotilaa mustalaisten ja sissien elämään. Mutta Timo ja Tuomas huomauttavat, että elämä paljaan taivaan alla on elämää Jumalan taivaan alla ja Jumalan yhteydessä. Ristiriita jatkuu Impivaarassa, jossa Simeoni toteaa korpeen muutosta, että "niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset."

Alkunäyttämön ja koko teoksen jännitteen Kivi asettelee mise en abyme rakenteella, jossa Juhani ja romaanin kertoja esittävät lyhyesti romaanissa toimivan kahden tason dialektiikan. Poikia etsivät kyläläiset muodostavat "Herran enkelten" piirin, joka ympäröi pojat valmiina antamaan heille piiskaa. Juhanin kuvauksessa "itse Jumala istuu harmaana äijänä vallan keskellämme tässä kuin armahin isä." Mutta kertojan näkökulma Jumalaan on toinen kuin Juhanin omaa tyytyväisyyttä huokuva olemus, sillä kyläläisten ja poikien muodostaman piirin keskellä muovaa Lauri savesta toinen toistaan parempia eläinhahmoja luoden lopuksi savesta ihmisen, "tuommoisen pikkuisen pojan".

Lauri on muutoinkin kirjassa luova hahmo, metsän antimista vapaasti ammentava artesaani tai demiurgi. Jos luonnontila on yhtäältä eläimellistä maahan piiloutuneiden nauriiden esiin röhkimistä, on se toisaalta urhoollista ja jumalallista toimintaa, johon kykenevät vain ihmistä voimakkaammat olennot. Laurin elämä metsässä ei ole kyvytöntä ja avutonta hengissä selviämistä, vaan kuten Toukolan poikien pilkkalaulu ilmoittaa: "Lauri poika metsäss' häärii / katseleepi puita väärii / mäyränä nummia tonkii." Lauri tietää kuinka luonnonmateriaaleja käytetään ja muovataan, hän tietää kuinka soveltaa metsän antamia kieroja puita tarvekaluiksi, kuten Esa Sironen on huomauttanut[2]. Siksi Lauri on "Jumala" joka luo Seitsemän veljeksen alkunäyttämön keskellä Tuomaksen säestäessä luomistyötä "tulinuijan" pamauksilla. Impivaaran jouluisessa tulipalossa juuri Tuomas on pääsyyllinen tulipaloon.

Alkunäyttämö sisältää myös Aristoteleen Politiikassa esittämän jännitteen valtion ja luonnontilan välillä: "Se, joka on valtion ulkopuolella luontonsa takia eikä sattumalta, on joko kelvoton ihminen tai ihmistä voimakkaampi, siis sellainen, jonka Homeroskin moittien sanoi olevan 'veljeä, lakia, kotiakin vailla'." Veljesten ongelmana onkin jatkuvasti se, kuinka pitää veljeskunta yhtenäisenä ja estää sen hajoaminen leinolaisiksi yksinäisiksi löysäläisiksi[3]. Tästä huolimatta Kiven veljekset eivät kuitenkaan ole yksi kokonaisuus tai sotaan suuntautunut kone (tammipelin yksinäinen nappula): kysymys siitä, ovatko veljekset alussa lainkaan mukana "valtiopelissä" jää auki. Veljekset ovat lähinnä suuntautuneet eksodukseen ja muodostavat pikemminkin yhteiskunnan ilman maata tai liikkuvan heimon, joka etsii paikkaansa.

Alkunäyttämöllä poikien luonnontila päättyy, kun kyläläisten ja jahtivoudin - joka opettaa Eeron myöhemmin lukemaan - muodostama "joukko suojelevia enkeleitä" käy heidän kimppuunsa. Se päättää veljesten kuvitelman metsästä itsestään selvänä turvana ja paikkana, johon vetäytyä elämään ilman huolta elämän välttämättömyyksistä, ilman tylsää ja ahdistavaa työtä. Jahtivouti on kuin sielujen kalastaja Jeesus, joka haluaa omien kärsimystensä (jalkajuonteiden) vaivanpalkaksi hieman "suomustaa" näitä kristillisen suojelusenkelin piirin verkkoon tarttuneita kalanpoikasia. Lopulta aina järkevästä Aaposta, jonka sanaa veljekset eivät koskaan ota täysin vakavasti, tulee jahtivouti vanhan viranhoitajan kuoltua. Kuolema edistääkin Aapon elämää enemmän kuin muiden veljesten, ei tosin aina välittömästi toivotulla tavalla.

Äidin kuolema antaa Aapolle ja Simeonille syyn kirota hurjaa elämää, jonka he näkevät vievän koko poikaremmin perikatoon. Tämän välttämiseksi "aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu." Tavoitteena on saattaa Jukola jälleen kukoistavaan kuntoon, eli paiskoa töitä oikein olan takaa. Työhön ei kuulu taaskaan iloa tai nautintoa, vaan pelkää välineellistä hyödyn, "hyvinvoinnin" ja turvallisuuden tavoittelua. Tätä samaa virttä Aapo korostaa myös Impivaaran vapauteen muuton kynnyksellä: "Kohta meillä on tekeillä tuima toimi ja työ." Juhanin viisaasta ehdotuksesta Jukolan kunnostustyöhön päätetään ryhtyä, ei heti, vaan vasta "ensi maanantaina".

Ikävän työskentelyn siirtyessä veljekset päätyvät kuitenkin tekemään jonkinlaisen yhteiskuntasopimuksen ja valitsemaan itselleen "esimiehen ja isännän", joksi "luonnollisesti" valitaan Juhani. Juhani tahtoo heti käyttää ruoskaa uusiin "koiriinsa", mutta veljekset Lauri etunenässä vastustavat alistumista orjiksi tai talonhoitajiksi ja päätyvät jonkinlaiseen demokratiaan. Myös Impivaarassa Juhani tarjoaa despoottisia palveluksia veljeksille tarjoamalla kapinoiville veljille vankilaa "vuoren komerossa" - johon muut veljekset eivät sittenkään suostu. Vanhimpana Juhani edustaakin kaikkein "luonnontilaisimpia" voimia, despoottista tahoa, joka toimii Aapon mielestä "pedollisesti". Juhani tunnustaakin eläimellisen tilanteensa ja kyvyttömyytensä rauhalliseen yhteisöelämään toteamalla, että "minä en milloinkaan käsitä mikä on oikein ja väärin."

Demokraattisen kädenväännön - jossa veljeskunta ja "suku" pyrkii muuttumaan kansaksi - tuloksena päädytään myös ottamaan Laurin esittämä metsään muutto vakavana projektina. Lauri inhoaa "järkevää" ja tylsää työtä ja haluaa jättää "maailman pauhun". Jukolassa talon kunnostusta suunniteltaessa Juhani laatii veljeksille pitkän ja kuivahkon työjärjestyksen, jolla on määrä palauttaa talon menetetty kunnian tila. Mutta Lauri pistää vastaan viimeiseen saakka, ja ehdottaa Jukolan myymistä tai vuokraamista. Hän ehdottaa siirtymistä Impivaaraan, eroon "kiukkuisista ihmisistä". Jouluna Impivaarassa Juhani kehuukin, ennen kuin toivottaa koko maailman palavan ja ennen kuin Impivaaran ensimmäinen talo lopulta palaa, että "Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. [...] Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha."

Mutta neitseellinen metsäelämä saa vielä hetkeksi väistyä Aapon esittämältä vaihtoehdolta: talollisen elämä vaimolla lisättynä voisi olla sekin varsin helppoa. Elämän välttämättömyyksien taakka on veljeksille liian raskas kantaa itse, mutta jos nainen huolehtisi talosta sillä tavoin kuin Aapo naisen työskentelyä kuvaa, olisi elämä veljeksille varsin helppoa ja lokoisaa. Se olisi tavoiteltu despootin tila kylässä ja yhteisössä, päämäärä johon pitkäkatseinen Aapo veljeslaumaa ohjaa. Veljeskunta muuttuukin Impivaaran eksoduksen ja kiirastulen jälkeen jonkinlaiseksi sotakoneeksi, joka ottaa uskomattomilla voimillaan haltuun kerran taakse jätetyn Toukolan kylän yhteisön.

Mies on Kiven kuvauksessa perimmiltään työtä vieroksuva olento, joka tavoittelee sankaruutta tavalla tai toisella, joko metsämiehenä, kirjanoppineena tai jahtivoutina. Nainen puolestaan on kuin syntynyt työhön ja raatamiseen: nainen liikkuu kotitöissä kiertävällä liikkeellä "hyörii ja pyörii", hän "kääntyy ja keikkuu", kulkee "pyrynä". Nainen tekee kaikki talon työt, eikä miehen tarvitse sen kummempaa kuin tulla herrana ja sankarina valmiiksi katettuun pöytään. Ja jos vaimolla on jotain valitettavaa asemastaan, toteaa vanhentunut sankari Lauri hänelle seuraavasti: "oleppas jo vaiti, siunaan itseäs ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana; muista: hyvän sään aikana". Kuten Juhani toteaa: "Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa."

Mutta vaikka veljeksille riittää vaimoja sankaruuden ja talonisännyyden tuoman maineen jälkeen, ei veljesten nuoruudessa, niukkojen resurssien Toukolassa, ole kuin yksi tyttö, josta ainoastaan Lauri ei ole kiinnostunut. Hän on saman Männistön muorin jälkeläinen, jolta veljekset jo varastivat munat. Siksi elämä Jukolassa neitsyttyöläisen ja Eeron säädyttömän ehdotuksen kera - jonka mukaan Venla voisi tulla kaikkien vaimoksi - vaihtuu Impivaaraksi, jossa elämä on neitseellistä sankaruuden hankkimista ilman tuskallista työtä ja taistelua, joka syntyisi kaikkien tavoitellessa samaa palkintoa. Tämä vapaus, metsästäminen, talon rakentaminen sekä muu työ ja toimi ei ole veljeksille ahdistavaa: "Ja siitä saattoi taas saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa."

Tärkeintä nuorille sankariveljeksille, jotka tekevät historiaa, jotta heistäkin kerrottaisiin tarinoita, on elää ilman sellaista tosiasiallisesti hyödytöntä työtä ja vaivaa, joista ei kerry mainetta ja kunniaa - keinolla millä hyvänsä. Aleksis Kiven kansalliseepos Seitsemän veljestä on suuri kertomus työstä kieltäytymisen iloista.

Viiteet:

[1] Myös Aleksis Kiven oma isä, joka kuoli pojan ollessa vielä lapsi, oli toiminut merimiehenä. Kiven elämästä tarkemmin katso Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä.
[2]Katso Esa Sironen, teoksessa Kotkavirta (toim.): Luonnon luonto.
[3] Löysäläisen esikuva voisi Leinolla puolestaan hyvinkin olla hulluuden ja alkoholismin rajoille häilyvä Kivi, jonka Leino oman kertomuksensa mukaan tapasi Helsingissä katso Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä.