2007-11-17
Kääntänyt: Jussi Vähämäki, Mikko Jakonen, Eetu Viren, Anna Helle
Poliittisen taloustieteen perustava käsitteistö on laajentunut ja tarkentunut Adam Smithin ajoista 2000 -luvulle. Tekstissä ranskalainen taloustieteilijä Antonella Corsani tarkastelee näitä käsitteellisiä muutoksia ja niiden suhdetta uusiin tapoihin ymmärtää varallisuuden tuotanto.
Poliittinen taloustiede syntyy 1700-luvulla "varallisuuden tieteenä". Mutta varallisuus, josta poliittinen taloustiede puhuu, suljetaan välittömästi rajatulle kentälle: varallisuutta on kaikki se, mikä tyydyttää materiaalisen tarpeen ja on peräisin markkinoilta. Käyttöarvon muodostavien tarpeiden tuotanto, siis kaikki se, mikä oli peräisin muualla kuin markkinoilla tapahtuvasta vaihdosta, oli suljettu talouden kentältä. Mille tämä varallisuuden tuotanto ylijäämänä perustuu?
Tässä Smithin teoriaa ei koskaan ole kumottu: tämä tuotanto perustuu työnjaolle, jota pidettiin ainoana aseena taistelussa aikaa vastaan ja sen seurauksena tapahtuu markkinoiden laajentuminen. Toisin sanottuna, kun "luonnollinen taipumus vaihtoon" otetaan annettuna, markkinoiden laajentumisen mahdolliseksi tekemä työnjako kehittyy ja tekee mahdolliseksi tuottavuushyödyt, joille ylijäämän tuottaminen perustuu.
Kumoamatta koskaan klassisen ajattelun postulaatteja ja syventäessään sen perusteita taloustiede, josta uusklassisen teorian vakiintumisen myötä tulee tiede, hylkää kasautumisprosessin analyysin ja tekee itsestään markkinatasapainon teorian. Siitä tulee olennaisesti normatiivinen teoria markkinoista ja laeista, jotka takaavat järjestelmän tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet. Yksilöllistä käyttäytymistä koskevan oletuksen mukaan tuottaja-subjekti ei halua työskennellä toisten kanssa; toisin sanoen yhteistyö on poissuljettu mahdollisuus ja vain markkinat ohjaavat toimijoiden toimintaa, jonka ainoana tavoitteena on yksilöllisen mielihyvän maksimointi.
Koska perustavana ennakko-oletuksena on resurssien niukkuus, ongelmaksi tulee resurssien optimaalinen kohdentaminen. Vähenevien tuottojen oletuksen mukaan on osoitettu, että Puhtaan ja Täydellisen kilpailun (teoreettiset) markkinat takaavat samalla kertaa oikeudenmukaisuuden (resurssien korvaamisessa/palkitsemisessa) ja tehokkuuden (samojen resurssien kohdentamisessa) periaatteiden kunnioittamisen. Vähenevien tuottojen oletus ei ole neutraali jakamisen teorian näkökulmasta: se on paretolaisen yhteiskunnallisen optimin välttämätön oletus ja se antaa mahdollisuuden säilyttää tuotannontekijöiden eli työn ja pääoman rajatuottavuuden periaatteelle perustuva jakoteoria, jossa ei ole konfliktia. Antagonistinen ulottuvuus, jonka tulojen funktionaalinen uudelleenjakaminen yhtäältä Ricardon ja toisaalta Marxin mukaan sisältää, sivuutetaan siis teorialla Pareto-optimin termein määritellystä oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta optimista: tasapainotilassa kukaan ei voi parantaa tilannettaan vahingoittamatta vähintäänkin jonkun toisen tilannetta.
Silloin kun kaikki toimijat käyttäytyvät samalla tavalla ja niillä on sama rationaalisuus, ja kun ne toimivat toisistaan eristettyinä, yhteistyön vuorovaikutusta ja ongelmia ei ex-ante ole olemassa. Yhteiskunta siis kielletään yksittäisen toimijan hahmon avulla. Nämä teoreettiset perustelut löydetään kaikesta ortodoksisesta kirjallisuudesta, kuten myös viimeaikaisemmista todellisia syklejä ja endogeenista kasvua koskevista teorioista, joita on kehitetty 1980 -luvulta lähtien. Kuitenkin uusista kasvua ja teknologista muutosta koskevista teorioista voidaan löytää merkittäviä murtuman elementtejä. Miksi murtuma? Missä määrin tämä murtuma muodostaa merkittävän innovaation taloustieteellisen ajattelun piirissä.
Heinäkuussa 1978 New York Times Book Reviewissä ilmestyi Solowin artikkeli, josta taloustieteelliseen keskusteluun jäi elämään ilmaisu "Solowin paradoksi": tietokoneita on kaikkialla paitsi tuottavuustilastoissa. Eräässä tämän artikkelin aikaan saamassa vastauksessa (Freeman & Perez) katsottiin, että uusi teknologinen vallankumous oli tapahtumassa ja että se ei voinut kehittyä täyteen kukoistukseensa teknologioiden ja instituutioiden välisen "yhteensopimattomuuden" tai "kuilun" takia. Viime kädessä tehtaiden hajoaminen, ennennäkemättömien yhteistyön muotojen tunkeutuminen fordistisen yrityksen rakentaman tilan huokosiin ja se tosiasia, että innovaatio pakenee suuryrityksen kontrollia, aiheuttivat oikosulun kaikille "kovan tieteen" asemaa tavoitelleen ja matemaattisiin apuneuvoihin nojanneen taloustieteen periaatteille. Kuten Philippe Breton osoittaa teoksessaan Histoire de l’informatique (1987), "mikrotietokone syntyi radikaalin amerikkalaisen ryhmän sosiaalisessa projektissa 1970 – luvun alussa. Ryhmän huolenaiheena oli ennen kaikkea tiedon saatavuuden demokratisoiminen pikemmin kuin halu tekniseen innovaatioon. Koko juttu näytti lähteneen käyntiin vuonna 1970 Berkeleyssä, Kaliforniassa, keskellä Kamputsean kriisiä."
Uusi tieto- ja kommunikaatioteknologinen vallankumous asettaa yhteiskunnallisten voimien luovuuden ja yhteistyökyvyn fordistisen työn organisaatiomallin koherenssia vastaan, organisaatiomallia, joka pyrki olemaan tieteellinen ja universaali ja joka perustui tarpeiden ja halujen massastandarisointiin sekä pelkästään suuryritysten ja valtion väliseen yhteistyöhön.
Tämä vallankumous nostaa kulttuurin, kommunikaation, kielellisen tuotannon, tiedon yhteiskunnallisen tuottamisen - siis kaiken sen, minkä taloustiede oli sulkenut ulos tutkimusalueeltaan - tuotantovälineiksi ja tuotteiksi.
Voiko poliittinen taloustiede ymmärtää, ettei tämä teknologinen vallankumous syntynyt suurten informaatioyritysten tutkimus ja kehitys (R & D) -osastoilla ja sen, ettei se syntynyt teknisen innovaation tavoittelusta? Tai sen, että keskeisten teknologisten keksintöjen - kuten uusien tieto- ja kommunikaatioteknologioiden, jotka antavat välineitä yhteiskunnallisen yhteistyön uusille muodoille - alkuperä ei ole schumpeteriläisessä yrittäjä-keksijässä, jonka motiivina on kilpailuedun saavuttamisen logiikka.
Kuinka taloustieteilijä voisi myöntää, ettei informaatioteknologian leviäminen tapahdu suuryritysten tai valtion hierarkkisten valtalinjojen mukaan? Itse asiassa uusien tieto- ja kommunikaatioteknologioiden ilmaantuminen paljastaa syvällisen muutoksen, joka on enemmän yhteiskunnallinen kuin teknologinen ja joka ylittää tekniikan kentän koskettaen paljon kattavammin varallisuuden yhteiskunnallista tuotantoa. 1980 -luvulta lähtien taloustiede on pyrkinyt uudistumaan yhdistämällä omintakeisesti ajatuksia ja käsitteitä, jotka siihen saakka olivat olleet hajautuneena erillisille kentille. Kaksi tutkimuksen suuntaa ovat erityisen mielenkiintoisia:
* Endogeenisen kasvun makrotaloustiede, joka käsittelee inhimillistä pääomaa ja "ulkoisvaikutuksia"
* Teknisen muutoksen evolutionistinen lähestymistapa, joka ymmärtää innovaation luovan oppimisen yhteiskunnalliseksi prosessiksi.
Kyetäksemme arvioimaan uudistuksen kantavuutta, on tärkeää palauttaa mieliin mikä tuolloin oli taloustieteen tila ja vielä erityisemmin miten kasvua oli käsitelty siihen saakka.
Keynesin teoria sisälsi kolme perustavaa murtumaa (suhteessa klassiseen taloustieteeseen): ajan mukaan ottaminen, suhde "todellisten" ja monetaaristen ilmiöiden välillä ja mahdottomuus ymmärtää tasapaino talouden luonnollisena tilana. Näiltä perustoilta poliittinen taloustiede asettaa kasvun ongelmat 1940 -luvulla. "Veitsen terällä" (Harrod) ei ole mitään muuta kuin pitkän aikavälin tulkinta mahdottomuudesta taata etukäteen (ex-ante) säästöjen ja sijoitusten välinen tasapaino.
Hyväksyessään klassisen kasvun ja jakamisen teorian Kaldor, Robinson ja Pasinetti osoittivat, että tasapainoinen kasvu on mahdollista tulonjaon muokkaamisen ansiosta. Viime kädessä he osoittavat talouden kasvuvauhdin riippuvan ainoastaan kasautumisen vauhdista, muuttujasta, joka on vain kapitalistien kontrollissa. Joka tapauksessa uuscambridgelaiset, jotka pyrkivät keynesiläisestä ja kaleckilaisesta näkökulmasta kritisoimaan uusklassista ja marginalistista ajattelua, rakensivat teorian kasvusta ja kasautumisesta ilman pääomaa. Tässä mielessä pääoma palautetaan siinä in fine rahamassaksi ja tuotantovälineiden kokonaisuudeksi. Näin kasvu itse asiassa jätetään neutraalina pidetyn eksogeenisen (ulkoisen) teknisen kehityksen varaan, toisin sanottuna, se ei muuta varallisuuden jakautumista, siis kasautumisprosessin luontoa. In fine, kasvun ongelma sellaisena kun se asetettiin 1980 -luvulle asti, on vain tasapainoisen kasvun ongelma. Näissä teorioissa säilyy materiaalinen näkemys varallisuudesta, jonka lähteitä nämä mallit eivät selitä.
Näin ollen erot uusklassisen ja Solowin jälkikeynesiläisen mallin välillä ovat vain marginaalisia, vaikka niiden tärkeyttä ei voidakaan kieltää. Solowilla tuotannontekijöiden täydellinen korvattavuus ja hintojen täydellinen joustavuus takaavat kasvun tasapainon, kasvun, joka ei näytä olevan muuta kuin nykyisen asiantilan uusintamista äärettömiin ajassa, eräänlaista valheellista liikettä. Solowin mallissa kasvu ei ole mitään muuta kuin väliaikainen ilmiö. Vähenevien tuottojen oletuksen pohjalta - joka on välttämätön teorialle markkinoiden tehokkuudesta ja tulonjaon oikeudenmukaisuudesta - taloustieteellinen teoria ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään varallisuuden kasvua muutoin kuin olettamalla ei-taloudellisen alueen - tieteen - joka tuottaa tuottavuushyötyjen lähteet.
Solowin myötä taloustiede on kuitenkin havainnut, että pääoma ja työ eivät yksin riitä selittämään kasvua. Ilmaantuu jäännös: tämä jäännös voi kattaa jopa 80 % kasvusta. Toisin sanottuna pääoma ja työ eivät kykenekään selittämään kuin 20 % kasvusta. Mitä tästä kaikesta seuraa? Poliittinen taloustiede jättää selittämättä, kuinka varallisuus tuotetaan. Kuinka taloustieteellinen "kasvun" teoria kykenisikään ymmärtämään kasvua, kun se pysyttelee niukkojen resurssien ja vähenevien tuottojen kirotussa maailmassa?
Juuri "ei-vähenevät" faktorituotot (pääoman ja työn rajatuottavuus ei vähene niiden kasvavan tuotantokäytön funktiona sen jälkeen, kun niiden laatu pystyy nousemaan ja kehittymään) ja resurssien ei-niukkuus (erityisesti työ inhimillisenä pääomana muuttuu uusinnettavaksi ja kasattavissa olevaksi resurssiksi), ovat kasvun kysymysten uudelleenmuotoiluyritysten ytimessä 1980 -luvulla.
Kuinka endogeenisen kasvun mallit rakennettiin? Paluu Adam Smithiin vaikutti ainoalta mahdolliselta tieltä ja se yhdistää Schumpeteria, Arrowia, Kaldoria ja Marshallia. Solowin vuoden 1956 tasapainoisen kasvun mallissa yhdistyy neljä perustavaa ajatusta: työnjako on vaurauden sisäsyntyinen lähde (Smith), innovaatio on kasvun moottori (Schumpeter), innovaatio syntyy oppimisen prosessista learning by doing (Arrow), tekninen kehitys on investointien ajassa luomien ulkoisvaikutusten (Marshall) ja kasautumisen (Kaldor) funktio. Nämä teoriat yhdistyvät Solowin mallissa säilyttäen samalla oletuksen markkinoiden itsesäätelykyvystä... vaikka valtiollisen intervention myönnetäänkin olevan toivottavaa, jotta taattaisiin tuotannolle välttämättömät infrastruktuurit, intellektuaalisen omaisuuden suoja ja yhtälailla inhimillisen pääoman asianmukainen kehittyminen, mutta osaltaan myös tutkimus ja kehitystoiminta (R & D).
Sisäsyntyisen kasvun mallit, joita on kehitetty Romerin vuonna 1986 esittelemästä ensimmäisestä mallista lähtien, yhdistävät siis ulkoisvaikutuksen, oppimisen ja inhimillisen pääoman käsitteet voidakseen käsittää sisäsyntyisen teknisen kehityksen mahdollisuuden. Toisin sanoen varallisuuden, kasvun mahdolliseksi tekeviä teknisen kehityksen lähteitä on etsittävä tuotannon sisältä, mutta pääoman ja työn - ja markkinoiden - ulkopuolelta. Nämä mallit hankkiutuvat kätevästi eroon tuottojen vähenemisen pakosta, jonka puhtaan ja täydellisen kilpailun oletus sekä tuotannontekijöiden rajatuottavuuteen perustuva tulonjaon teoria asettavat, ja nostavat esiin prosessin, jossa inhimillistä pääomaa tuotetaan inhimillisellä pääomalla. Mutta mitkä ovat inhimillisen pääoman teoreettiset perusteet? Onko niitä etsittävä elävän työn käsitteen puolelta? Todellisuudessa inhimillisen pääoman käsite, jos seurataan mainstreamia (ortodoksiaa), on vahvasti reduktiivinen: se on arvo, jonka tulevat resurssit aktualisoivat koulutukseen tehtävien alkuinvestointien tuloksena.
Yksi perustavista teoreettisista ongelmista koskee juuri inhimillisen pääoman käsitteen määrittelyä, joka löytyy tällä hetkellä kaikista kasvun malleista, mutta myös uusista palkkateorioista. Se on käytännön kategoria pikemmin kuin tieteellinen käsite. Itse asiassa inhimillinen pääoma merkitsee yleisesti jaettua tulkintaa yksilön suhteesta työhönsä ja siitä saatavaan korvaukseen, sitä mitä italialaisessa operaismossa kuvataan itsevalorisaatioksi. Inhimillisen pääoman käsite näyttää monimutkaistuvan ja rikastuvan, kun se yhdistetään wetwaren käsitteeseen, termiin, joka viittaa suoraan aivoihin. Wetware kokoaa yhteen ja kattaa inhimillisen pääoman, mutta myös hiljaisen tiedon, joka määrittää jokaisen ainutkertaisuuden.
Nelson ja Romer analysoivat vuoden 1977 artikkelissaan wetwaren keskeisyyttä ja muistuttavat valtiollisen intervention välttämättömyydestä, ei enää yritysten tutkimuksen ja kehittämisen rahoittamiseksi, vaan yliopistoissa muodostuvan wetwaren ja inhimillisen pääoman suoraksi rahoittamiseksi. Näyttää siis siltä, että koulutuksen aika, kommunikaation aika, semanttisten ja sosiaalisten verkostojen rakentamisen aika tunnustetaan implisiittisesti olennaisiksi varallisuuden tuottamisen ajoiksi, jotka ovat olennaisia nykyisessä arvon tuotannossa. Ekonomistit eivät enää kutsu valtiota apuun lisäkysynnän kollektiivisena kuluttajana, kuten keynesiläisessä teoriassa, vaan merkittävänä inhimilliseen pääomaan investoijana, biovaltana (ks. Multitudes nro. 1). Mutta voiko poliittinen taloustiede, ottaessaan huomioon wetwaren esiin nousemisen, säilyttää kuvitelman yksittäisestä toimijasta ja pitää kiinni kertakaikkisen tasapainon logiikasta, kun sen on pakko sisällyttää itseensä ainutkertaisuuksien moneus ja interaktioiden monimutkaisuus? Kuinka se voi säilyttää yksilölliseen tulon perustuvan jakoteorian? Kuinka se voi tuoda mukaan epävarmuuden ja mahdollisten kehitysteiden ennakoimattomuuden?
Nelsonin ja Winterin kirja An Evolutionary Theory of Economic Change vuodelta 1982 on taloustieteellisen evolutionismin perusteos. Evoluution (asteittainen muutos) käsite ymmärretään tässä Darwinin biologisen evoluutioteorian hengessä. Toimijoiden käytöstä luonnehtivat perityt elementit - rutiinit - mutta myös mutaation elementit, kuten search (etsiminen), jotka ovat evoluution perusta. Evolutionismi haluaa saada selkoa yksilöllisestä päätöksenteosta lähtemällä liikkeelle toimijoiden asemien monimuotoisuudesta. Se painottaa henkisiä mekanismeja, joiden avulla yksilöt muodostavat maailmasta representaatioita, joihin kiteytyvät heidän ainutkertaiset tilanteensa (kognitivistinen oletus), ja sitä tosiasiaa, että yksilöllinen käyttäytyminen ja jopa heidän tavoitteensa muodostuvat ajassa oppimisen ja vuorovaikutuksen kautta (menetelmällisen rationaalisuuden hypoteesi).
Schumpeterilainen sukuhaara säilytetään oletuksessa innovaation (tuotteen, prosessin, markkinoiden ja organisaation) roolista sosiaalisen ja taloudellisen muutoksen moottorina. Mutta perustoimijana ei ole enää Schumpeterille rakas innovatiivinen yrittäjä; innovaation ja tuotantoon liittyvien taitojen kasautumisen paikka on yritys tai firma. Tämä innovaatio on aikaisempien innovaatioiden tuote, mutta se valikoi perinnöstä vain osan. Tästä näkökulmasta se etenee tuhoavana luomisena, jos käännetään Schumpeterin termi ympäri.
Innovaatioprosessi on oppimisprosessi, mitä suurimmassa määrin peruuttamaton kognitiivinen prosessi, mikä johtaa ajattelemaan, että ratkaisut, joihin päädytään, eivät välttämättä ole teoreettisesti tehokkaimpia, koska ne ovat riippuvaisia aiemmissa vaiheissa hylätyistä mahdollisuuksista. Evolutionismin ytimessä oleva oppimisen prosessi käsitetään kyberneettisen logiikan mukaisesti: sisäiset määreet voimistuvat kulkunsa myötä ja alkuperäisen heterogeenisyyden eriytyminen on kasvavaa.
Oppimisprosessi tuottaa uutta kodifioitua, artikuloitavissa olevaa, hiljaista tai vielä välitettävissä olevaa sekä siirrettävissä olevaa ja ei-siirrettävää tietoa rakentumistapojensa mukaan. Se on interaktiivinen prosessi, joka kehittyy aluksi yrityksessä, mutta myös yrityksen ja sen ympäristön, sen markkinoiden, sen teknisen systeemin, johon se kuuluu ja sen verkostojen välillä. Yrityksen ympäristö on tärkeä sen innovaatiokyvyn kannalta. Jopa kuluttajat osallistuvat oppimisprosessiin, koska imitaatio-levitys -prosessi on luova prosessi. Teknologian suorituskyky tulee riippuvaiseksi enemmän innovoivien käyttötapojen kasvavista tuotoista kuin käyttöönoton kasvavista tuotoista, kuten klassisessa käsityksessä markkinoiden laajentamiseen perustuvasta menestyksestä.
Evolutionismi tarjoaa siis hyvin rikkaan analyysin välittömästi luovasta ja laajalti yhteiskunnallistuneesta tuotannosta, mutta väittää edelleen, että suuryritys on sen kehityksen ainoa mahdollinen paikka. Se arvioi, että ainoastaan suuryritys tekee sisäisestä tilastaan niin koherentin, että se kykenee kiteyttämään tehokkaasti interaktiivisten oppimisten kokonaisuuden. Mutta merkittävä osa näin tuotetusta tiedosta on silloin hiljaista tietoa, jota ei voi siirtää; nämä tiedot ja taidot tekevät kustakin yrityksestä erityisen, mutta ne häviävät yhteiskunnassa tapahtuvassa laajemmassa vuorovaikutuksessa. Taloudellisen ympäristön heterogeenisyyden teoria on siis teoria yritysten välisistä eroista, joiden perustana ovat käyttäytymissäännöiksi ja organisaatioksi sisäistetyt rutiinit.
Vain sellaiset yritykset selviävät, jotka ovat onnistuneet sisäistämään välttämättömät rutiinit niin, että ne voivat vastata kilpailuympäristön jatkuvan muutoksen asettamiin haasteisiin. Loppujen lopuksi heterogeenisyys liittyy rutiinien monimuotoisuuteen ja niiden sisäistämistapaan kunkin yrityksen omassa historiassa. Mutta lopulta tämä monimuotoisuus alistetaan valinnalle, selviytymistaistelun eikä yhteistyön hypoteesille. Innovoiminen ei ole nautintoa vaan vastarintaa ahdistukselle maailmassa, jossa niukkuus ja puute - voitaisiin jopa sanoa varallisuuden puute - vaikuttavat säilyvän perusoletuksina.
Voimme nyt palata alkuperäisen kysymykseemme: Missä määrin nämä uudet teoriat merkitsevät ratkaisevaa innovaatiota taloustieteessä? Ne muodostavat tärkeän innovaation sikäli kuin ne päätyvät asettamaan innovaation ja yhteistyön muutoksen ja kasvun ytimeen. Ne muodostavat murtuman myös siksi, että ne hyväksyvät varallisuuden ei-materiaalisuuden (aineettomuuden) ja erityisesti sen tuottamisen ei-markkinaperäiset lähteet, jotka sisältyvät ulkoisvaikutuksen käsitteeseen. Ne ennakoivat meille mahdollisuutta paeta vähenevien tuottojen ja myös resurssien niukkuuden kirousta. In fine, eikö niukkuus ole pikemminkin poliittinen ja institutionaalinen konstruktio kuin luonnontila?
Teknisen muutoksen evolutionistisen lähestymistavan myötä yksittäisen toimijan kuvitelma korvautuu yhteistyön voimien läpäisemään universumiin uponneiden toimijoiden moneudella ja heterogeenisyydellä, jota hallitsevat epävarmuus ja mahdollisten teiden moneus. Mutta eikö uusien teorioiden meille antama näkymä maailmasta ole yhä sokea yhteiskunnallisesti kasautuneelle varallisuudelle ja sille mielihyvälle, jota kukin saa sen kasvattamisesta? Eikö se ole sokea varsinkin uusien tieto- ja kommunikaatioteknologioiden mahdolliseksi tekemän yhteistyön monimuotoisuudelle ja spontaanisuudelle? Eikö taas kerran olekin kyse siitä, että tuomitaan riski, joka sisältyy vapaaseen yhteistoimintaan, vaihtoon ilman kasautumista ja varsinkin saalistuslogiikan rikkomiseen? Eivätkö evoluution lait selitä paremminkin tuhoamista tai katoamista kuin luomista?
Multitudes No.2, Toukokuu 2000.