Huumeiden merkityksistä

Huumausainekysymyksen kaikkein yleisimpään kehykseen kuuluu mielestäni se tosiasia, että vanhat subjektiivisen territorialisaation tavat ovat romahtaneet. Kysymykseen liittyy sen tyyppisiä ilmiöitä, joita kutsun "mustiksi aukoiksi". Ne johtavat ihmiset tarrautumaan mihin hintaan hyvänsä tiettyihin territorioihin, objekteihin, rituaaleihin, siis tiettyihin korvaaviin käyttäytymistapoihin, olkoot ne sitten naurettavia tai katastrofaalisia. Tästä näkökulmasta voidaan samaan luokkaan koota kuuluvat niin nuoren intohimo prätkäänsä tai rock beatiin kuin lapsen intohimo leluihinsa, korttelijengin intohimo merkkeihinsä, kotirouvan libidinaalinen investointi kulutustavaroihin, kaaderin intohimo hierarkioihin, ylennyksiin jne. Huumausainekysymys siirtyy silloin koskemaan reittejä erilaisiin huumeisiin: kysymyksiksi sosiaalisista, materiaalisista, psyykkisistä jne. teistä. Miksi ihmiset päätyvät reterritorialisoitumaan johonkin asiaan pikemmin kuin johonkin toiseen, miksi he valitsevat "yhteisöllisen" tien sen sijaan, että omistautuisivat käytännöille, joilla saattaa olla tuhoisia seurauksia heille itselleen tai heidän ympärillään oleville?

Samankaltainen etäisyyden ottaminen suhteessa huumausaineilmiöön voisi auttaa irrottautumaan yksinkertaistavista näkemyksistä, olkoot ne sitten medikalisoivia, psykiatrisoivia, psykologisoivia, sosiologisoivia, kriminalisoivia jne. Ilmiön juuret ulottuvat kaikkia näitä erityisaloja syvemmälle. En juutu tähän, vaikka siitä olisikin paljon sanottavaa, mutta monet kirjoittajat ovat alleviivanneet moniulotteisen lähestymistavan ja monitasoisen keskustelun välttämättömyyttä.

Tärkein ja kaikkein ongelmallisin taso on luonnollisesti kysymys kovista huumeista ja kollektiivisesta käyttäytymisestä niiden "vangiksi" joutuneita kohtaan. On olemassa "ennaltaehkäisyn" ongelma, vaikka kammoan tätä sanaa, huumekeskustelu sosiaalis-kasvatuksellisella tasolla, ja tilanteessa olisi ymmärrettävä tehdä jotakin muuta kuin pelkkiä suoria tai epäsuoria repressiivisiä toimenpiteitä, kuten nykyään. Yhtä lailla on olemassa riippuvaisten ongelma, heidän, jotka ovat todella jääneet "vangeiksi", ja joille puheella ennaltaehkäisystä, terapiasta ja sosiaalisesta kuntouttamisesta ei ole mitään annettavaa.

Olen täysin vakuuttunut, että nykyisessä tilanteessa ei voida erottaa yhtäältä kriminalisoinnin ja poikkeavuuden mekanismia ja toisaalta huumeiden käytön mekanismia toisistaan. Kovat huumeet ovat niin kalliita, että ne vaativat elämäntyyliä ja tuloja, jotka sulkevat käyttäjän eräänlaiseen laittomuuden ghettoon. Kyse on pirullisesta taloudellisesta mekanismista, josta voidaan päästä eroon vain siten, että ryhdytään jakamaan aineita ilmaiseksi, kenties lääketieteellisessä valvonnassa. Mutta kysymystä ei voida lähestyä muutoin kuin sillä ehdolla, että omaksutaan uusi ei-repressiivinen lähestymistapa ja luodaan uudenlainen voimasuhde mukana olevien ihmisten ja viranomaisvallan välille. Tulos olisi kaiken kaikkiaan vähemmän katastrofaalinen kuin nykyinen tilanne. Se nimittäin pakottaa käyttäjän elämään jatkuvan ahdistuksen ja paniikin vallassa ja eristää hänet erityiseen tilaan, jossa on helppo kehittää myyttejä kovien aineiden käytöstä sekä pakottaa hänet jatkuvasti käännyttämään muita - mikä toisaalta on käyttäjä-myyjien ainoa tapa selviytyä. Ongelma on juuri tässä. Kyse ei todellakaan ole turhanpäiväisestä teoretisoimisesta mietojen huumeiden käytön oletetusta eskaloitumisesta koviin huumeisiin, vaan käännyttämiseen johtavien järjestelmien toimimattomiksi tekemisestä. Onko kenties kuviteltavissa, että kuppatautinen pakotetaan hengissä selviytyäkseen levittämään kuppaa? On siis väistämätöntä, että päädytään kovien huumeiden vapaaseen jakamiseen ja tarjotaan käyttäjälle mahdollisuus valita joukosta korvaavia tuotteita. Tämäntyyppisen jakamisen organisatoriset tavat pitäisi määritellä käyttäjäryhmien itsensä sekä sosiaalityöntekijöiden ja lääkärien jne. kanssa. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi estää poliisien ja syyttäjien kaikenlainen repressiivinen puuttuminen tälle alueelle.

Tieteellinen mytologia, joka määrittelee kovien huumeiden mekanismin muista huumeista radikaalisti poikkeavista kemiallis-biologisista prosesseista johtuvaksi, on symmetrinen aineiden itsensä kuljettamalle mytologialle. Alkoholi on äärimmäisen vaarallinen huume, eikä sitä varmaankaan ole vapailla markkinoilla siksi, että saataisiin enemmän kroonisia alkoholisteja tai enemmän maksakirrooseja. Kovien huumeiden alueella sääntely tapahtuu automaattisesti. Todennäköisesti se päätyy vapaan tarjonnan myötä käytön vähenemiseen, koska myytti menettää intensiivisyytensä ja käännynnäiset välittäjät katoavat.

Ennen kuin tuomitaan tämänkaltainen näkemys, on hyvä tutkia yksityiskohtaisesti kokemuksia, joita Englannissa on tältä pohjalta saatu. On totta, että monet käyttäjät kieltäytyivät ilmoittautumasta tai päätyivät käyttämään laillisesti jaettuja huumeita samaan tapaan kuin laittomia. Mutta analyysin pitäisi kohdistua ensisijaisesti kokemuksen institutionaaliseen kehykseen, kokemuksen, joka epäilemättä ei kuitenkaan antanut mahdollisuutta erottaa taloudellista riippuvaisuutta ja kriminalisointia. Toistan, että ratkaisevana edellytyksenä on täydellinen dekriminalisaatio. Mikäli julkinen valta ei kykene siihen käytön ja pienimuotoisen välityksen suhteen, on välttämätöntä, että joukko aktivisteja ottaa omalle vastuulleen vaihtoehtoisen huumeiden välityksen. Juuri tätä yritettiin Vincennes'ssä vaikeissa olosuhteissa. Mutta se antoi mahdollisuuden ainakin jossain määrin välttää huonolaatuisen ja vaikutuksiltaan katastrofaalisen aineen kauppaa.

Jos pidetään mielessä edellä esitetty käsitys huumeiden "jatkuvuudesta", joka päätyy asettamaan samalle tasolle kovat huumeet, itsemurhat moottoripyörällä (kuten Rungissa), audio-visuaalisen myrkytyksen - yksinkertaisesti kaikki ne ilmaisutavat, joilla on taipumus kaikua, kiihdyttää mustan aukon ilmiöitä - määrittelen kovat huumeet mikrofasistisiksi. Mustia aukkoja on kaikkialla. On selvitettävä, kaiuttaako subjektiivisuus niitä sillä tavoin, että yksilön koko elämä ja hänen semiotisaation tapojensa kokonaisuus ovat riippuvaisia ahdistuksen keskeisestä mustasta aukosta. Tämän mustaa aukkoa koskevan mielikuvan tarkoituksena on ilmaista ulkoiseen aukenevien semioottisten komponenttien tukkeumia. "Kaiulla" tarkoitan erilaisten semioottisten komponenttien tukkeutumisien järjestelmien resonoimista. (Eräs esimerkki: erogeeniselle alueelle iskevä vatsakramppi tai mikä tahansa toinen "somatisaation" muoto, joka saa meidät vainoamaan puolisoamme, lapsiamme, ihmisiä ympärillämme...)

Harvat ihmiset onnistuvat irtautumaan vahingoittumattomina kovien huumeiden maailmasta, jos emme ota lukuun tiettyjä kulttuuripiirejä, kuten rockbändejä, joilla on hallussaan yhteiskunnallinen ilmaisumuoto ja jotka "teatralisoivat" suhteensa päihteisiin. Muut elävät yleensä hirveää draamaa. On syytä tunnustaa, että on tiettyä vahvojen huumeiden mytologista puolustelua. Siinä ei tunnisteta sitä sanoinkuvaamatonta sekaannusta, jossa suurin osa käyttäjistä elää, mikä on todella epärehellistä.

Palataan mietojen ja vahvojen huumeiden erotteluun. Mitä ovat ne "ilmaisuaineksen" selvimmät piirteet, jotka antavat mahdollisuuden tehdä tämän erottelun? Ne eivät välttämättä tule kliinisen piiristä. Kyse on aina samasta hermojärjestelmästä, johon "kolahtaa", ja on syitä ajatella, että loppujen lopuksi puhutaan huumausaineiden subjektiivisista ja sosiaalisista materiaalisen rakentumisen hallinnan, intensiivisyyden ja tiheyden muodoista.

Toisin sanoen tärkeitä eivät ole pelkät psykokemialliset ominaisuudet, vaan myös hankkimisen tavat, kollektiiviset mielentilat, myytit jne. Ja ongelma on siinä, miten saada selville, purkautuvatko nämä monimutkaiset koosteet yksinäisyyden umpikujaa kohti liikkuvaan subjektiivisuuden sosiaaliseen ja neuroottiseen kehään pakotetun yksilöitymisen suuntaan, vai kapitalistisen järjestelmän hallitsevien koordinaattien suuntaan: jokainen käyttäjä, eristäytyneenä, itseensä käpertyneenä, katkaisee siltansa ulkoisiin todellisuuksiin, jotka voisivat antaa hänelle mahdollisuuden tulla ulos. Tämä komponenttien kokonaisuus näyttää minusta hallitsevan kovien huumeiden ilmiötä.

Sen sijaan huume voidaan määritellä miedoksi lähtemällä hetkestä jona se lakkaa kulkemasta niin sanotun subjektiivisen yksilöitymisen suuntaan, hetkestä jona se kääntyy lausumien kollektiivisten rakenteiden systematisointiin ja antaa joillekin ihmisille mahdollisuuden päästä eroon estoistaan, asettaa kyseenalaiseksi oman elämäntapansa, omat moraaliset ja poliittiset kantansa, oman materiaalisen ja sosiaalisen ympäristönsä.

Yksi huumemyytin rakenteellisista elementeistä on ajatus siitä, että huumeet antavat mahdollisuuden erityiseen aitoon, omaperäiseen tuotantoon. Olisi siis huumeisiin sidoksissa olevaa kulttuuria (teema, jota erityisesti "Beat Generation" käytti hyväkseen). Tämä mystifiointi näyttää minusta vastaavalta kuin niin sanotun psykopatologisen taiteen kohdalla. Otetaan esimerkiksi Henri Michaux'n hallusinogeeneille omistamat elokuvat. Niillä ei tosiasiallisesti ole mitään tekemistä huumeiden kanssa! Jotkut jaksot ovat hyvin kauniita, mutta ne kuvaavat meille selvästi Henri Michaux'n kirjallisuutta, eivät millään tavoin "huumausaineiden maailmaa". On harhakuvitelma, että olisi hullujen, lasten, huumausaineiden käyttäjien jne. erityistä taidetta. Se, että lapsi tai hullu tuottaa taideteoksen, ei edellytä, että heidän tuotantonsa olisi infantiilia tai hullua! Jotkut huumeiden käyttäjien ympäristöt kehittävät määrätyn kulttuurin, mutta tästä ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että huumeet tuottaisivat erityisen ilmaisutavan.

Kenties lingvistinen ja antropologinen tutkimus jonkin päivänä todistavat, että huumausaineella on ollut keskeinen asema kaikissa yhteiskunnissa, kulttuurin ja uskonnon kaikilla alueilla eikä se ole kuulunut marginaaliseen maailmaan tai ollut riippuvainen erityisestä kulttuurista. Voidaan ajatella, että nimenomaan sen käyttö, paleoliittiselta ajalta lähtien, on ollut mukana aikaan saamassa inhimillisen kielen "lentoon lähtöä" (jota muissa yhteyksissä olen kutsunut "paradigmaattiseksi perversioksi"). Mutta kapitalismin yksinäinen huume ei enää toimi sen kollektiivisen modaliteetin perustalta, joka oli vallalla esimerkiksi shamanismissa. Meidän koko yhteiskuntamme on huumattu, se "tekee koviksi" huumeet, se yhdistää ne aina vain enemmän katastrofin tunteeseen, maailmanlopun impulssiin. Ei ole enää mitään sanottavaa, mitään tehtävää: ei voi kuin seurata liikettä, joka johtaa mustaan aukkoon. Fasismi ja stalinismi olivat kollektiivisia kovia huumeita. Kulutusyhteiskunta uusintaa miniatyyrimuodossa kilvan passiivisuuteen, infantilisaatioon ja kuolemaan. Enää ei tarvitse rakentaa keskitysleirejä: jokainen organisoi ne itseensä.

Pohjimmiltaan halkeama ero kovien ja mietojen huumeiden välillä kulkee uuden elämäntyylin - puhun mieluummin tässä yhteydessä "molekulaarisesta vallankumouksesta" - ja teollisten byrokraattisten kapitalististen ja sosialististen yhteiskuntien mikrofasististen piirteiden välissä. Henkilökohtaisesti olen aina solidaarinen käyttäjille - keitä ovatkin - ja repressiota vastaan. Mutta se ei vaadi minkäänlaista myötätuntoa. Kovat huumeet ovat mikrofasistisia: eivät molekyyleina, vaan halun molekulaarisina koosteina, jotka saavat subjektiivisuuden kristallisoitumaan mikronatsismin humalaan ja vallan mustiin aukkoihin. Territorion neliöiminen ja sosiaalinen kontrolli vaativat huumeiden kahden fundamentaalisen ja vaikutuksiltaan antagonistisen tyypin massiivista käyttöä, huumeiden, jotka "pitävät otteessaan" yksilöitä, ja joita ilman he tulevat ahdistuksesta hulluiksi:
- yksinäisyys vailla lohtua;
- täydellinen kyvyttömyys hyväksyä yksinäisyyttä missään muodossa, jatkuva tarrautuminen kaikkiin mahdollisiin riippuvuuden muotoihin, kaikkiin "ankkureihin" (urheilu, televisio, avioelämä, työ, hierarkia jne.)

Mietoja huumeita kuluttavat ihmiset, jotka rakentavat halun mikrotaloutta. He rakentavat enemmän tai vähemmän kollektiivisia koosteita, joihin huumeet eivät puutu kuin komponentin roolissa.

Tapa, jolla huumeet ja psykoosi on yhdistetty, tai jolla ne pikemminkin on eroteltu toisistaan vain juuri ja juuri, näyttää minusta erityisen houkuttelevalta, mutta äärimmäisen vaaralliselta. Psykoosin tapauksessa meillä olisi edessämme yritys voittaa ruumiin semioottinen hajottaminen, kun taas huumeiden kohdalla meillä olisi mikropoliittinen tahto, pyrkimys itse suorittaa tuollainen hajottaminen. Uskon, että tämä ajatus ei ole toimiva. Yritän aina lähteä rakentumisen/koostumisen ideasta, koosteen ensisijaisuudesta komponentteihinsa nähden. Koostuminen ei minulle ole delirium, oire, niitä eivät ole hallusinaatiot, vaan se on jotakin joka implikoi paljon enemmän ja paljon vähemmän kuin persoona, siihen kuuluu kappaleita sociuksesta, taloudesta, elintoimintoja, ekologinen ympäristö jne.

Käyttäjien aloitteellisuus ei ole astetta suurempaa kuin hullujen. On olemassa moraalisen vastuullistamisen riski, johon on parempi suhtautua epäluuloisesti. Hullu on hullu, eikä se ole hänen syynsä. Mutta narkkari on kusipää: se itse kerjäsi sitä! Kaikkea sitä, mikä voi vahvistaa tämän tyyppisiä kollektiivisia kuvitelmia, pitäisi tutkia äärimmäisen tarkasti ja purkaa osiinsa.

On jo aika lopettaa vastuullistaminen, kollektiivinen syyllisyys. On olemassa ihmisiä, jotka huomaavat olevansa mikropoliittisten mahdollisuuksien kentällä ja jotka ovat jättäneet itselleen pakotien, ja niitä, jotka huomaavat joutuneensa kiinni. Syinä ovat joka kerta objektiiviset ja mikropoliittiset tekijät lausuman koostumisen kaikkein olennaisimmalla ja intiimeimmällä tasolla. On niitä, jotka tulvan aikana löytävät pöydän, johon tarrautua ja niitä, jotka eivät sitä löydä. Olisi päästävä logiikkaan, ei kahdentuneeseen, vaan pikemminkin kolmentuneeseen, moninaiseen, monisuuntaiseen, joka kykenee samaan aikaan täyteen vastuuseen ja täyteen vastuuttomuuteen. Mutta kaikissa tapauksissa asettuu ongelma mikropolitiikasta, joka voisi johtaa rakentamaan jotakin, auttaisi yhdistämään muita komponentteja, saisi liukumaan yhteen mustaan aukkoon toisen sijaan, toisi uusia ilmaisuaineksia...

Julkaistu alun perin Recherches-lehden numerossa 39bis, 1979.