2007-08-26

Toisenlainen kertomus työstä

Lia Cigarini

Kääntänyt: Eetu Viren

Naisten työtä koskevista kertomuksista nousee esiin omalaatuinen työn kulttuuri, jonka ansiosta monet ovat ylittäneet tasa-arvon rajoittuneen horisontin. Sukupuolieron käytäntö ja ajattelu avaavat uusia väyliä myös muutosta tavoitteleville miehille.

Tämä kirjoitus haluaisi käydä keskustelua politiikasta (naisten politiikasta, joka ei sulje miehiä ulos) työn pohjalta, tai itse asiassa sen ajatuksen pohjalta, että työ on keskeisin julkisen alue. Todellinen polis.

En pysähdy argumentoimaan tämän ajatuksen puolesta tai sitä vastaan, sillä Marisa Forcina on jo selkeästi osoittanut sen oikeaksi tässä samassa lehdessä [*] julkaistussa artikkelissaan. Niinpä aloitan kiinnittämällä huomiota työssä tapahtuneeseen muutokseen, joka täytyy ottaa huomioon todellisena suurena muutoksena: kun tänään puhumme naisten työstä, puhumme työstä yleensä, kaikkien - sekä miesten että naisten - työstä, ilman mitään lisäyksiä.

Tämä tarkoittaa, että naisten työtä menneisyydessä leimanneet satunnaisuus ja marginaalisuus ovat kadonneet. Suurin osa naisista on työmarkkinoilla. Heidän läsnäolonsa on pysyvä ja ilmeinen tosiasia, jonka perusteena ei enää ole vain lisätulojen hankkiminen perheelle.

Kielteisesti muotoillen olemme siis todistamassa (miehisen) tuotannon piirin ja (naisisen) uusintamisen piirin välisen vanhan eron voimakasta heikentymistä.

Yksi tämän heikentymisen luonteeltaan selkeästi laadullisista seurauksista on heti kiinnittänyt valveutuneimpien tutkijoiden huomion, nimittäin se, että subjektiivisuudesta ja suhteista, intohimoista ja affektiivisuudesta, jotka perinteisesti ovat liittyneet inhimillisen olemassaolon yksityiseen ja uusintamiseen liittyvään puoleen, on tämän päivän työelämässä tullut perustavia tuotannontekijöitä. [1]

Tälle on toki objektiivisia syitä: naisten suuri määrällinen läsnäolo työmarkkinoilla nykyaikana, teknologinen vallankumous ja lopuksi se tosiasia, että naiset ovat tulossa kaikille työelämän sektoreille ja varsinkin nopeasti kehittyville sektoreille, kuten yrityspalveluihin ja muihin palveluihin, joihin ei liity fyysisen voiman, vaan asiantuntemuksen (naiset ovat miehiä koulutetumpia) tai ihmissuhde- ja kanssakäymistaitojen käyttöä, siis osaamisen, joka uudessa informaation ja kommunikaation hallitsemassa tuotantotavassa on epäilemättä kullanarvoista.

Mutta ennen kaikkea näin on tapahtunut siitä täysin poliittisesta syystä, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana naiset ovat muodostaneet liikkeen, toisin sanoen he ovat tulleet tietoisiksi siitä, että naisena oleminen ei ole mitään vähemmän vaan avaa mahdollisuuksia omalle olemiselle.

Vasemmisto on vastannut feministisen liikkeen esittämään haasteeseen korostamalla naisten heikompaa asemaa ja ottamalla tavoitteekseen naisten ja miesten välisen tasa-arvon, mutta se ei ole pystynyt osallistumaan keskusteluun uusien haasteiden edellyttämällä tasolla. Tämän seurauksena naisliikkeestä on syntynyt haalistunut kuva. Viimeisimmässä kirjassaan [2] Alain Touraine tekee oikeutta tälle näkökulmalle, koska hän näkee naiset tasa-arvopolitiikan kohteiden sijaan aikamme politiikan aktiivisina ja ajattelevina subjekteina: "kollektiivisina toimijoina naiset luovat pelin panoksen ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa käydyn konfliktin kulttuurisen kentän [...] toisin sanoen he rakentavat itseään korjatessaan sitä, minkä globalisaatio, markkinavoimien heiteltäväksi joutuminen on hajottanut." Nähdäkseni Touraine katsoo asioita hieman liian lyhyestä perspektiivistä: tiedän, että kestää kauan ennen kuin naiset löytävät omat autonomiset kamppailun muotonsa työelämässä. Kuitenkin Touraine on oikeassa korostaessaan, että naisten näkökulma poliittiseen toimintaan on radikaalisti erilainen kuin vallitseva poliittinen paradigma.

Työ ja ero

Työn ja yritysten organisaation jäykkyyden naisille aiheuttamassa erityisessä kärsimyksessä on nykyisin pelissä ja liikkeellä enemmän kuin mitä taloudellisen riiston kategoria ilmaisee, vaikka riistoakin on toki vielä olemassa. Annan esimerkin: naiset ovat kirjaimellisesti hajalla kodin ulkopuolisen työn ja hoivatyön vaatiman ajan vuoksi. Sen vuoksi heidän on yhtäältä pakko pohtia ajan ja paikan tajuaan, elämää koskevia odotuksiaan, käsityksiään rahasta ja työstä; toisaalta se, että naiset tuovat hoivasuhteet työmarkkinoille tekee näkyväksi sen, mikä ylittää voiton ja tekee mahdolliseksi alkaa tavoitella muutosta työn organisoinnissa. Se asettaa myös kyseenalaiseksi miehiset kamppailujen ja organisoitumisen muodot. Kyse on itse asiassa hyvin eriytyneistä tarpeista, joita on vaikea ilmaista ammattiyhdistyksen kokouksessa, ja joita ei niiden moninaisuuden vuoksi voi koota yhteen kollektiivisissa sopimusneuvotteluissa. Tiedän, että on toki vaikeaa neuvotella työn organisaatiosta yrityksen sisällä, mutta tällä hetkellä voi ainakin kamppailla ja vaatia sellaista työkulttuuria, joka ei hämärrä eroja ja pitää niitä arvokkaina sinänsä: ne ovat yksittäisen naisen ja yksittäisen miehen vapautta ja merkki sivistyksestä.

Tässä kohden haluan täsmentää, että tuotannon piirin ja uusintamisen piirin välisen eron osittainen ylittäminen ei ole hävittänyt naisten erityistä sidettä elämään ja hoivatyöhön. Naiset opiskelevat intohimoisesti ja haluavat työskennellä, mutta kuitenkin samalla säilyttää yhteyden symboliseen ja inhimillisen olemassaolon uusintamisen käytäntöihin.

Kun ryhmältä nuoria naisia kysyttiin, pitävätkö he tärkeämpänä kodin ulkopuolista työskentelyä vai hoivatyötä, he kieltäytyivät antamasta etusijaa kummallekaan.

Tätä vastausta on usein pidetty esimerkkinä moniselitteisyydestä, mutta luulen, että se voidaan ja se täytyy myös lukea toisin: se on kaksinkertainen kyllä sekä työlle että äitiydelle, ja siis vahvistus toisenlaisesta tavasta ajatella työtä.

Tämän vuoksi väitän, että naisellisen leiman sisältävällä työllä on laajempi ja syvällisempi merkitys kuin miehet ajattelevat, tai täsmällisemmin sanottuna se on pohjimmiltaan työtä, jossa tuotanto ja uusintaminen liittyvät yhteen.

Ja tämän vuoksi seksuaalisuuden lisäksi myös työn alueella naisten poliittinen käytäntö on niin radikaalisti erilaista kuin miesten.

Se on politiikkaa, joka nojautuu elämänmuotoihin: ajatelkaamme 1960- ja 70-lukujen feminismiä, joka pyrki muuttamaan naisen ja miehen välistä suhdetta, suhdetta joka on elämänmuodoista kenties keskeisin. Ja saadakseen aikaan tämän muutoksen se käytti vipuna kertomuksia, joita naiset kertoivat myös kaikkein intiimeimmistä kokemuksistaan, kokemuksesta ja tiedosta, joilla ei ollut sijaa vallitsevissa tulkinnallisissa paradigmoissa.

Olen vakuuttunut siitä, että nykyään meille on kasaantunut työtä koskevia kokemuksia, jotka suurelta osin jäävät pimentoon, joita ei aiheen itsensä uutuuden ja historiallisten syiden vuoksi ole työstetty; aiemmin työväenkulttuuri ei kiinnittänyt huomiota naisten työhön kuin korkeintaan toissijaisena ja vähempiarvoisena kysymyksenä. Historioitsija ja työntutkija Cristina Borderias on ansiokkaasti yhtenä ensimmäisistä asettanut kyseenalaiseksi perinteiset naisten työtä koskevaan yksilölliseen ja kollektiiviseen kokemukseen liittyvät käsitteet ja onnistunut siinä mitä yksinkertaisimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla: kuuntelemalla työtä tekevien naisten kertomuksia [3].

Kertomus

Uskon siis, että kertomus on käytäntö, joka soveltuu nykyisen paradigmaattisen kehyksen (jossa työstä ja työntekijöistä tehdään analyysin ja tutkimuksen kohteita sen sijaan, että annettaisiin heidän puhua ensimmäisessä persoonassa) rikkomiseen uuden kokemuksen avulla ja joka samalla heijastaa naisten politiikan läheistä suhdetta elämään.

Olen tietoinen siitä, että kertomus sellaisenaan ei tee selkoa tosiasioista eikä subjektiivisuudesta. Sen pointti on toinen: kyse on poliittisesta ja symbolisesta muodosta, jonka ansiosta (naisten) subjektiivisuus on kyennyt aktivoitumaan, tulkitsemaan itseään ja tajuamaan, että sukupuoliero on sellainen ihmisyyden osa-alue, jota työn kulttuuri ei ole ottanut huomioon.

Toisaalta kysyn, mitä muita tapoja voimme keksiä sellaisten tulkintaparadigmojen purkamiseksi, jotka eivät ota huomioon naisten kokemusta työstä? Kertomuksen ytimessä ovat, luonnollisesti, sellaiset kokemukset, joita kertoja haluaa jakaa kuuntelijoittensa kanssa. Tämä ydin ja sen jakaminen myös keksitään itse kertomuksen myötä. Uuden työtä koskevan "sanaston" kehittäminen, kategorioiden kehittäminen on osa tätä kertomusprosessia, joka tähtää tulkintaan, merkitykseen ja poliittiseen toimintaan.

Ymmärtääkseen mitä heille oli tapahtumassa ja mitä työelämässä oli tapahtumassa, jotkut meistä ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana ottaneet uudelleen käyttöön alkuperäisen feminismin tavan kokoontua ryhmiin puhumaan työstä, pohtimaan sen merkitystä omista lähtökohdistaan yhdessä toisten naisten kanssa ja ajattelemaan sitä alusta asti uudelleen.

Epäilemättä työn teema, jota harvat pitivät yhteiskunnan kannalta keskeisenä, on niin sanotun feminisoitumisen ansiosta levinnyt laajemmalle. On syntynyt itse asiassa kymmeniä ryhmiä ja yhdistyksiä - joihin kuului ensin nuoria naisia, mutta myöhemmin myös muita - jotka pitävät yhteyttä joko verkon välityksellä tai perinteisemmissä tapaamisissa. Pienryhmä on ratkaisu, jota voidaan kutsua tyypillisesti naisiseksi ja jota on syytä pohtia.

Toistan, että mielestäni kokemuksen kertomisen valitseminen lähtökohdaksi elinympäristön tuntemaan oppimiselle ja muuttamiselle on paitsi osoitus siitä, että naiset ovat kiinnostuneempia arkisista elämänmuodoista, myös ainoa yksittäisten ihmisten käytössä oleva keino sen ajatuksen sisäistämiseen, että heidän ei ole työtä tehdessään pakko passiivisesti hyväksyä annettuja olosuhteita ja että he voivat saavuttaa vaadittavat symboliset taidot ollakseen uskollisia elämänkokemukselleen ja huolehtiakseen omista intresseistään.

Minusta näyttää myös siltä, että tämän (kertomuksen käytännön ja symbolisten taitojen hankkimisen) myötä syntyy katkos suhteessa miehiseen diskurssiin, joka on ominainen työväenliikkeen perinteelle, joka tähtää emansipaatioon ja naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon miehisen työn organisaation sisällä.

Naisten työtä koskevista kertomuksista - jotka ovat, kuten alussa sanoin, kertomuksia uusista työn muodoista tout court - nousee esiin omalaatuinen työn kulttuuri, jonka ansiosta monet ovat ylittäneet tasa-arvon rajoittuneen horisontin.

Uskon, että jos työtä koskevaa pohdiskelua laajennetaan käyttäen aseena eroa, muutkin miehisen työväenliikkeen perinteen välitykset ja rakennelmat kaatuvat maahan.

Kuten tiedämme, 1970- ja 80-luvuilla naisia koskevan diskurssin jatkuvuus murrettiin miehisestä politiikasta erottautumisen avulla, muodostamalla pelkästään naisille tarkoitettuja ryhmiä ja paikkoja, jotka ovat luoneet tietoa, kielenkäytön tapoja ja ajatuksia. Nyt kyse on naisten ja miesten työn merkityksen ajattelemisesta uudelleen. Tuolloin tehty murtuma alkaa jälleen toimia. Dynaaminen tekijä on edelleen sama, nimittäin sukupuoliero. Mielestäni paras muotoilu sen tajuamiseksi, mitä nyt on tapahtumassa tuohon aikaan verrattuna, on se, jonka jo aiemmin hahmottelin, kaiken tuominen markkinoille: subjektiivisuuksien ja suhteiden, intohimojen ja affektiivisuuden, lasten ja rakkauden jne. Suhteiden piiriä ei siis voi erottaa työstä, kuten tähän asti on tehty.

Uusia väyliä muutokselle

Myös eräät työn teoreetikot kirjoittavat nykyisin sukupuolierosta uusien väylien luojana niille, jotka tavoittelevat muutosta. Toiset puhuvat välttämättömyydestä "sisäistää feminiiniset intressit ja taidot ja hallita niitä", kolmannet puhuvat naisista mahdollisina rikkoutuneen kollektiivisen ja yksilöllisen kokemuksen eheyttäjinä, ja niin edelleen.

Tämä tarkoittaa, että juuri ne miehet, jotka ovat herkkiä huomaamaan mitä työssä tapahtuu ja haluavat löytää tien asioiden nykyisen tilan muuttamiseen, antavat sukupuolierolle ja sen käytännöille keskeisen aseman. Nyt olemme siis mukana liikkeessä, joka tekee aivan samanlaisen murtuman kuin 70-luvun liike, mutta vastakkaiseen suuntaan, sillä murtumaa eivät enää tuota naiset, jotka haluavat irtautua miehisestä yhteiskunnasta vaan liike, jossa naiset tulevat yhteiskunnan keskiöön. Tässä liikkeessä kohtaamme ne miehet, jotka ovat kriittisiä työhön liittyviin ongelmiin nyt annettavia vastauksia kohtaan.

Viitteet:

[*] Kirjoitus on aiemmin julkaistu Critica Marxista -lehdessä. Cigarini viittaa tämän lehden numeroon. (suom. huom.)

[1] Ks. Christian Marazzi, Il posto dei calzini, Bellinzona, Casagrande Editore, 1994.
[2] Ks. Alain Touraine, Le monde des femmes, Paris, Fayard, 2006.
[3] Ks. Cristina Borderias, Strategie della libertà. Storie e teorie del lavoro femminile, Roma, Manifestolibri, 2000.