Johdanto Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teokseen Anti-Oidipus

Vuosien 1945-65 aikana (puhun tässä Euroopasta) oli vallalla tietty tapa ajatella oikein, tietty poliittisen keskustelun tyyli, tietty intellektuellien etiikka. Marxin kanssa täytyi olla sinut, eivätkä unelmat saaneet lipua liian kauaksi Freudista. Ja merkkijärjestelmiä - merkitsijää - täytyi käsitellä mitä suurimmalla kunnioituksella. Nämä kolme edellytystä vaadittiin tähän ainutkertaiseen työhön, joka on yhden totuuden osan kirjoittamista ja ilmaisemista itselleen ja omalle aikakaudelleen.

Sitten tuli viisi lyhyttä, intohimoista, voitonriemuista, arvoituksellista vuotta. Vietnam murtautui tietysti maailmaamme ja horjutti ensimmäistä kertaa merkittävällä tavalla vallitsevia voimia. Mutta mitä täällä muuriemme sisällä todella tapahtui? Vallankumouksellisen ja antirepressiivisen politiikan sekoittuminen? Sota, jota käytiin kahdella - yhteiskunnallisen riiston ja psyykkisen repression - rintamalla? Libidon kuohahdus, jota luokkataistelu muokkasi? Ehkä. Tämä on se tavallinen ja dualistinen tulkinta, jolla noiden vuosien tapahtumia on selitetty. Unelma, joka heitti loitsunsa Ensimmäisen maailmansodan ja fasismin välissä Euroopan kaikkein uneliaimpien osien ylle - William Reichin Saksan ja surrealistien Ranskan - oli palannut ja sytyttänyt itse todellisuuden tuleen: Marx ja Freud samassa hehkuvassa valossa.

Mutta tapahtuiko todella näin? Oliko kolmekymmentäluvun utoopinen projekti todella alkanut uudelleen, tällä kertaa yhteiskunnallisen käytännön mittakaavassa? Vai oliko käynnissä päinvastoin liike kohti poliittisia kamppailuja, joita ei enää yhdenmukaistettu sillä tavoin kuin marxilainen perinne oli määrännyt? Oliko käynnissä liike kohti sellaista halun kokemusta ja teknologiaa, joka ei ollut enää freudilainen. On totta, että vanhat liput nostettiin, mutta taistelu siirtyi ja levisi uusille alueille.

Anti-Oidipus osoittaa ensiksikin tuon alueen pinta-alan. Mutta se tekee myös paljon enemmän kuin tämän. Se ei tuhlaa aikaa vanhojen epäjumalien häpäisemiseen, vaikka pitääkin hauskaa Freudin kustannuksella. Ennen kaikkea se yllyttää meitä kulkemaan pitemmälle.

Olisi virhe lukea Anti-Oidipusta uutena teoreettisena viittauspisteenä (kuten tiedätte, sinä paljon kehuttuna teoriana joka lopulta kattaa kaiken, joka lopulta totalisoi ja vakuuttaa, sinä teoriana, jota meidän kerrotaan "kaipaavan niin paljon" hajautumisen ja erikoistumisen aikakaudellamme, jolloin "toivo" on katoamassa). Uusien ja yllättävien käsitteiden tavattoman runsauden keskeltä ei tule etsiä "filosofiaa": Anti-Oidipus ei ole muodikas Hegel. Mielestäni Anti-Oidipusta voidaan parhaiten lukea "taiteena", siinä mielessä mitä esimerkiksi termillä "eroottinen taide" tarkoitetaan. Näennäisen abstraktit käsitteet kuten moneudet, virrat, sommitelmat ja liitokset, sekä analyysi joka koskee halun suhdetta todellisuuteen ja kapitalistiseen "koneeseen", tuottaa vastauksia konkreettisiin kysymyksiin. Kysymyksiin, jotka ovat vähemmän kiinnostuneita siitä, miksi tämä tai tuo kuin siitä, kuinka toimia. Kuinka halu tuodaan ajatteluun, keskusteluun, toimintaan? Kuinka halu voi ja kuinka sen täytyy levittää voimansa poliittisen alueen sisällä ja kasvaa vahvemmaksi vakiintuneen järjestyksen ympärikääntämisessä? Ars erotica, ars theoretica, ars politica.

Mitkä ovat ne kolme vastustajaa, joita vastaan Anti-Oidipus asettui. Kolme vastustajaa, jotka eivät ole yhtä voimakkaita, jotka edustavat erilaisia vaaran asteita ja joita vastaan kirja taistelee erilaisin tavoin:

1. Poliittinen askeettisuus, surulliset aktivistit, teorian terroristit, ne jotka haluaisivat säilyttää politiikan ja poliittisen keskustelun puhtaan järjestyksen. Vallankumouksen byrokraatit ja Totuuden virkamiehet.

2. Halun köyhät teknikot - jokaisen merkin ja oireen psykoanalyytikot ja semiologit - jotka alistaisivat halun moneuden rakenteen ja puutteen kaksinaiselle laille.

3. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, tärkein vihollinen, strateginen vastustaja (siinä kun taas Anti-Oidipuksen vastarinta muita kohtaan on enemmänkin taktinen sitoutuminen) on fasismi. Eikä ainoastaan historiallinen fasismi, Hitlerin ja Mussolinin fasismi - joka kykeni liikuttamaan ja käyttämään massojen halua niin tehokkaasti - vaan myös fasismi meissä kaikissa, mielissämme ja jokapäiväisessä käyttäytymisessämme, fasismi joka saa meidät rakastamaan valtaa, haluamaan juuri sitä asiaa joka hallitsee ja riistää meitä.

Sanoisin, että Anti-Oidipus (antakoon sen kirjoittajat minulle anteeksi) on kirja etiikasta, ensimmäinen kirja etiikasta, joka Ranskassa on kirjoitettu pitkään aikaan (ehkä se selittää miksi sen suosio ei rajoittunut ainoastaan tiettyyn "lukijakuntaan": anti-oidipaalisena olemisesta on tullut elämäntyyli, tapa elää ja ajatella). Kuinka voi olla olematta fasisti, jopa (erityisesti) silloin, kun itse uskoo olevansa vallankumouksellinen militantti? Kuinka me pääsemme eroon fasismista puheessamme ja teoissamme, sydämissämme ja nautinnoissamme? Kuinka me savustamme ulos fasismin, joka on pesiytynyt käyttäytymiseemme? Kristilliset moralistit etsivät lihan jälkiä, jotka asuivat syvällä sielun sisimmissä. Deleuze ja Guattari puolestaan seuraavat pienimpiäkin jälkiä fasismista ruumiissa.

Jos osoitettaisiin vaatimattomasti kunniaa Salesin pyhälle Fransiskukselle, voitaisiin sanoa, että Anti-Oidipus on johdanto ei-fasistiseen elämään.

Tämä elämisen taito, joka on vastakkainen kaikille fasismin muodoille, olivat nuo fasismin muodot sitten jo läsnä tai vasta tulossa olevia, tuo mukanaan joukon keskeisiä periaatteita, jotka haluaisin tiivistää seuraavalla tavalla, jos olisin tekemässä tästä hienosta kirjasta käsikirjaa ja opasta arkipäivään:

- Poliittinen toiminta tulee vapauttaa kaikesta yhdenmukaistavasta ja totalisoivasta paranoiasta.
- Toimintaa, ajattelua ja haluja tulee kehittää nopean jakautumisen, vastakkainasettelun ja hajauttamisen kautta eikä alaluokkiin jakavan ja pyramidisen hierarkkisoinnin kautta.
- Tulee vetäytyä toveruudesta vanhojen Negatiivisen kategorioiden kanssa (kuten lain, rajan, kastraation, puutteen, aukon), joita mannermainen ajattelu on pitänyt niin pitkään pyhinä vallan muotoina ja reittinä todellisuuteen. Suosi sitä, mikä on positiivista ja monenlaista, eroa yhtenäisyyden sijaan, virtoja ykseyksien, liikkuvia järjestelyjä systeemien sijaan. Usko, että se mikä on tuottavaa ei ole sedimentoitunutta vaan nomadista.
- Älä ajattele, että täytyy olla surullinen ollakseen militantti, vaikka se asia, jota vastaan taistellaan onkin iljettävä. Halun suhde todellisuuteen on se, jolla on vallankumouksellisen voima (eikä halun pakeneminen representaation muotoihin).
- Älä käytä ajattelua antaaksesi poliittiselle toiminnalle totuuden arvon; tai poliittista toimintaa pilataksesi ajattelun arvon osoittaaksesi, että se on vain pelkää spekulaatiota. Käytä poliittista toimintaa ajatuksen vahvistajana, ja analyysia poliittisen toiminnan intervention alueiden ja muotojen monistajana.
- Älä vaadi politiikalta, että se palauttaa yksilön "oikeudet", kuten filosofia on määritellyt ne. Yksilö on vallan tuote. Se mitä tarvitaan on "de-individualisointi" monistamisen ja pois-paikoiltaan-asettelemisen keinoin, niiden erilaisin yhdistelmin. Ryhmän ei tule olla orgaaninen sidos, joka yhdistää hierarkkisoituneita yksilöitä, vaan jatkuva de-individualisaation synnyttäjä.
- Älä rakastu valtaan.

Voitaisiin jopa sanoa, että valta kiinnostaa Deleuzea ja Guattaria niin vähän, että he ovat yrittäneet neutralisoida vallan vaikutukset, jotka liittyvät heidän omaan diskurssiinsa. Sen vuoksi leikit ja ansat ovat hajautuneet kaikkialle tähän kirjaan, mikä tekee sen kääntämisestä todella taiturimaisen teon. Mutta nämä eivät ole tavallisia retoriikan ansoja: jälkimmäiset toimivat vakuuttaakseen lukijan ilman että hän on tietoinen manipuloinnista, ja voittavat hänet vastoin hänen omaa tahtoaan. Anti-Oidipuksen loukut ovat huumorin loukkuja: siksi siinä on monta houkutusta heittää itsensä ulos, ottaa hatkat tekstistä ja lyödä ovi kiinni. Kirja johtaa usein lukijan uskomaan, että siinä on kyse vain hauskanpidosta ja leikeistä, kun jotain olennaista tapahtuu, kun jotain äärimmäisen tärkeää tapahtuu: fasismin kaikkien muotojen jäljittäminen, niistä suurista muodoista jotka ympäröivät meitä ja murskaavat meidät niihin pieniin fasismin muotoihin, jotka perustavat arkemme tyrannisen katkeruuden.

Teksti on julkaistu alun perin Anti-Oidipuksen englanninkielisen käännöksen johdantona vuonna 1977.

Teksti on suomennettu teoksesta Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Translated by Robert Hurley, Mark Seem and Helen R. Lane. The Athlone Press, London. Fourth Printing 1996 (Original 1977).

Teksti on tarkistettu ranskankielisestä versiosta, joka löytyy teoksesta Michel Foucault, Dits et Ecrits II, 1976-1988, Paris, Gallimard, 2001. s. 133-136.