2007-07-31

When the World is not Enough...
Megafonin Helsingin toimituksen poliittinen dokumentti talonvaltauksista ja kaupunkitilaa koskevista konflikteista

Megafoni-Helsinki

Helsingin poliisilaitoksen mukaan talonvaltaukset ovat tämän kesän kuumin trendi. Mistä tässä trendissä on kyse? Talonvaltaukset ovat ilmaus sellaisten antagonististen subjektiivisuuksien syntymisestä, jotka ovat kehittyneet kaupungissa ja joille kaupunkitilan täytyy olla ilmaista, koska se on "ilmaa jota hengitämme".

Kaupungin edustajat ja moraaliset julkiset kommentaattorit ovat läpi kesän korostaneet, että talonvaltaajien vaatimukset ovat "kohtuuttomia". He haluavat keskustasta niin suuren tilan, että siellä voi järjestää ilmaiseksi esimerkiksi teatteria ja keikkoja. Kaikki nämä ymmärtäväiset ihmiset ovat valmiita antamaan "nuorille" oman tilan, kunhan se ei ole liian kallis. Kuitenkaan he eivät tahdo ymmärtää, miksi mikään tarjottu tila ei valtaajille riitä.

He eivät ymmärrä, että kyse ei ole uuden "vähemmän byrokraattisen" nuorisotalon tarpeesta. Talonvaltaajat eivät halua uutta omaehtoista nuorisotaloa, vaan he haluavat asettaa kyseenalaiseksi kaupunkitilan kapitalistisen haltuunoton. Kyse on perustavasta poliittisesta ristiriidasta, johon ymmärtäväiset virkamiehet eivät pysty vastaamaan. Pieni syrjäinen tila ei riitä, koska kaikkein olennaisinta valtauksissa on juuri niiden ilmaisemien tarpeiden liiallisuus suhteessa kapitalistiseen logiikkaan. Edes maailma ei riitä niin kauan kuin kyse on pääoman maailmasta...

Sen rinnalle ja sisälle rakentuu toinen maailma, tai lukuisia toisenlaisia maailmoja.

Valtaajien tarpeet eivät ole liiallisia siksi, että ne olisivat määrällisesti liian suuria vaan siksi, että ne ovat laadullisesti erilaisia kuin kaikki tarpeet, joita kapitalistisen logiikan ohjaamat päättäjät pystyvät ymmärtämään. Valtaajat haluavat ottaa kaupunkitilaa yhteiseen käyttöön maksamatta siitä, koska tilaa ei ajatella kustannus-hyöty -logiikan mukaisesti. Tilasta ei makseta, koska sillä ei pyritä tekemään voittoa. Tila otetaan haltuun vapaata yhteistoimintaa ja rahalla mittaamatonta tuotantoa varten. Vapaa yhteistoiminta lisää kyllä sivuvaikutuksenaan pääoman arvoa, mutta sen logiikka on täysin toisenlainen kuin pääoman arvonlisäyksen.

Tämä tuotanto perustuu siihen, että ihmiset ovat valmiita tuottamaan asioita yhdessä saamatta siitä mitään yksityistä etua. Sen logiikka on pikemminkin lahjan logiikkaa kuin rationaalisen, taloudellista etuaan maksimoivan yksilön laskelmointia.

Nykyisin tämän yhteistoiminnan paikka on ennen kaikkea kaupunkitila, metropolin tila. Myös esimerkiksi autonomiset sosiaalikeskukset lisäävät kaupunkitilan arvoa, koska ne houkuttelevat ihmisiä. Italiassa tärkeimmät niistä ovat päässeet myös matkaoppaisiin, koska mielenkiintoisimmat keikat järjestetään usein niissä.

Kaupunkitilan yksityistämisen tarkoituksena on tämän kaikkialle hajautuneen arvon kasaaminen. Kiinteistöjen omistajat ja keinottelijat voivat odottaa omistamiensa tilojen arvon nousevan, koska ihmiset haluavat yhä kiihkeämmin elää kaupungeissa, joiden vetovoimaa he tuottavat elämällä, olemalla ja asumalla.

Tuotanto ja antagonismi

Urbaani yhteistoiminta siis sekä kasvattaa pääoman voittoja että menee sen logiikan tuolle puolen. Se on kollektiivista luovuutta, joka haistattaa paskat "luoville luokille" ja heidän konsulttihorinoilleen.

Nykyisin pääomalle kaikkein suurimpia voittoja tuottavat ihmisten välisten suhteiden järjestämiseen ja yhteisen älyn käyttöön perustuvat talouden sektorit. Siksi ihmisten välisen kanssakäymisen paikat, eli suurkaupunkien keskustojen tilat, ovat kalleinta mitä kapitalistit omistavat. Kahvilat ja ravintolat menestyvät keskustoissa, koska ihmiset käyvät siellä. Muotisuunnittelijoiden ja mainostoimistojen täytyy perustaa konttorinsa keskustaan, koska heidän hyödyntämäänsä raaka-ainetta ovat ihmisten pukeutuminen, eleet, slangit ja käyttäytymistavat. Globaalit suuryritykset haluavat perustaa pääkonttorinsa juuri globaalien metropolien keskustoihin, missä on tarjolla niiden tarvitsemaa työvoimaa ja äärimmilleen erikoistuneita palveluita.

Kaupungin keskustoissa tapahtuva kanssakäyminen tuottaa suunnattoman rikkauden juuri siksi, että ne ovat paikkoja, joihin väki kerääntyy, joissa metropolin heterogeeniset elementit jatkuvasti osuvat yhteen kaupunkitilassa ajelehtiessaan, joissa hengailevat kaikki metropolissa elävät erilaiset ihmiset: liikemiehet, skeittarinuoret ja pissikset, siirtolaiset ja joutilaat eläkeläiset. Vain erot voivat tuottaa rikkautta.

Itse asiassa pääoma tekee kaupunkitilasta yksityisen voiton lähteen juuri sen vuoksi, että ihmiset haluavat käyttää sitä yhteisesti. Kuitenkin ihmiset tekevät kaupungin, eikä pääoma voi riistää siihen kohdistuvaa kollektiivista "tekijänoikeutta" herättämättä alati kiihtyvää vastarintaa.

Keskusta-alueiden äärimmäinen markkinoistaminen, niiden käytön taloudellinen rationalisointi, on siis yksi nykyisen kapitalistisen tuotantomuodon keskeisimpiä piirteitä. Sen vuoksi ratkaisevat yhteiskunnalliset konfliktit käydään metropolin hallinnasta sosiaalisena tilana, siitä kenellä on oikeus tehdä mitäkin, millä tavalla ja mihin tarkoitukseen.

Vallattujen talojen häätöjen jälkeen on järjestetty kadunvaltauksia, bilevaltauksia ja uusia valtauksia. On selvää, että kamppailu metropolissa elämisestä ei tule päättymään. Ihmiset eivät siedä sitä, että rakennuksia pidetään tyhjillään samalla, kun tilojen tarve vapaalle kanssakäymiselle on huutava. Talonvaltaukset ovat myös militantti tapa tehdä kaupunkipolitiikkaa ja asuntopolitiikkaa. Esimerkiksi Hollannissa valtausten laillistaminen on laskenut asuntojen hintoja, koska monet vuokraavat tyhjillään olevat talonsa mitättömillä hinnoilla välttääkseen niiden valtauksen. Nyt Amsterdamin kaupunki pyrkiikin pääsemään eroon squateista keskustan alueella saadakseen tilat rahakkaampaan käyttöön.

Sabotaasi ja yhteisö

Metropolin sosiaalisissa verkostoissa tapahtuvaa tuotantoa voidaan ottaa haltuun vain yhdellä keinolla: tekemällä metropolissa elämisestä rahan alaista. Raha taas on suhde, jonka kautta pääoma komentaa yhteiskuntaa. Ihmisiä pakotetaan kanavoimaan tuotantoaan palkkatyön eli pääoman komennossa tehtävän ja sen arvoa lisäävän työn sisään tekemällä kaikista kaupunkitilassa elämisen edellytyksistä vain markkinoiden kautta hankittavia. Ja markkinoilla tarvittavaa rahaa taas saa vain tekemällä palkkatyötä.

Tässä tilanteessa kaupunkitilan haltuunottamisesta, sen kollektiivisesta palauttamisesta yhteiseen käyttöön, tulee keskeinen yhteiskunnallisen lakon muoto. Metropolin tilassa syntyy uudenlaisia vallankumouksellisia subjektiivisuuksia, jotka pysäyttävät tuotannon kieltäytymällä maksamasta. Ne pysäyttävät ihmisten virtoja ja rahavirtoja metropolin tilassa kuten työläiset pysäyttivät koneita tehtaissa. Keskeiset liikenneväylät ovat yleisen älyn liukuhihnoja, suunnattoman kalliita koneita, jonka pysäyttäminen tuottaa pääomalle kaikkein suurimmat tappiot. Mannerheimintien ja Kampin keskuksen blokkaukset eivät ole tietenkään olleet sattumanvaraisesti valittuja protestimuotoja, vaikka todellisen vahingon aikaansaamiseksi niiden täytyy olla suurempia ja niitä tarvitaan enemmän.

Jos metropolien keskustojen tilat ovat kalleinta, mitä pääoma omistaa, on niiden kimppuun hyökkääminen myös tehokkain tapa heikentää pääoman yhteiskuntaan kohdistuvaa kontrollia.

Uusia taisteluita rakentavat subjektiivisuudet ovat kasvaneet kaupungissa. Ne koostuvat ihmisistä, joille oikeus ja kyky tuottaa kaupunkitilaa on kirjoitettu heidän ruumiisiinsa. Samalla tavoin kuin he eivät suostu maksamaan netistä lataamastaan musiikista, koska ovat kasvaneet mp3-soittimen napit korvissaan, he eivät suostu maksamaan kaupungissa elämisestä, koska ovat kasvaneet kaupungissa tuottaen kaupunkia ja sen elämänmuotojen rikkautta pelkästään "hengailemalla" siinä. He ovat inspiroineet muotia ja tehneet baareista ja kahviloista suosittuja käymällä niissä. He ovat tehneet biiseistä hittejä hehkuttamalla niitä kavereilleen. Heille urbaanisuus on yhtä "luonnollista" kuin ilma, jota he hengittävät, vaikkakin kapitalismin saastuttamana.

Tämän kesän valtausten kokemukset ovat heille luoneet uskoa omiin toiminnan mahdollisuuksiin, kykyyn rakentaa ja ylläpitää tiloja itse yhdessä toisten kanssa. Sekä kykyyn ja mahdollisuuteen saattaa yhteen erilaisia ihmisiä. Erityisesti Katajanokalla onnistuttiin hyvin poikkeuksellisella tavalla luomaan suhteita naapureihin ja jakamaan heidän kanssaan kaupunkitilan käyttöön liittyviä kokemuksia.

Tämä ihmisten välisten suhteiden monimuotoisuushan on myös metropolin tuotannollisen merkityksen perusta. Kapitalismin tarvitsemat kulttuuriset ja tiedolliset innovaatiot syntyvät aina ihmisten omaehtoisessa kanssakäymisessä, urbaaneissa alakulttuureissa ja "ruohonjuuritason" verkostoissa. Pääoma ei voi riistää metropolin verkostoja ilman että se antaa niiden kehittää jotain ennalta arvaamatonta. Siis jotain vallankumouksellista, pieniä arkipäivän vallankumouksia, toiseksi-tulemisia, kohtaamisia, jotka antavat mahdollisuuden toimia totutusta poikkeavalla tavalla ja muodostaa uudenlaisia tapoja havainnoida maailmaa, uudenlaisia suhteita itseen ja toisiin ihmisiin. Siis uudenlaisia, vallankumouksellisia subjektiivisuuksia.

Talonvaltaukset ovatkin autonomian ja radikaalin eron ilmauksia kahdessa välittömästi toisiinsa kietoutuneessa mielessä. Yhtäältä maksamisesta kieltäytyminen. Tämä kieltäytyminen on kuitenkin aktiivista, luovaa toimintaa. Se tarkoittaa samanaikaisesti vapaan yhteisön rakentamista. Siis samaan aikaan uudenlaista äärimmäista sabotaasia ja vapaata, kommunistista yhteisöä. Yhteisöä, joka tarvitsee pääoman komennosta vapaita tiloja suoraan metropolin keskustassa, kapitalismin sydämessä. Sosiaalikeskukset ovat uuden taistelevan luokan työväentaloja, tukikohtia, jotka mahdollistavat pysyvän rakenteen ja jatkuvuuden luomisen näille taktisille ja hetkellisille taisteluille. Ja tietenkin autonomisen tuotannon piirejä, vapaan yhteistyön alueita.

Street life, the only life I know

Metropolista on tullut subjektiivisuuden rakentumisen paikka, koska ihmisten näköpiirissä olevat paremman elämän mahdollisuudet eivät enää sulkeudu työpaikan neljän seinän sisään, vaan kimaltelevat kaikkialla metropolin katujen ja kujien sykkeessä. Ihmiset eivät taistele työpaikalla paremmista palkoista ja työehdoista, vaan mieluummin kaupunkitilan hallinnasta, koska he haluavat päästä kokonaan pois työpaikoilta, pakoon palkkatyön helvetistä kaupungin kaduille ja vallattuihin taloihin hengailemaan ja viettämään aikaa yhdessä, tuottamaan mitä tuottavatkaan pääoman komennosta ja sen naurettavista tuottavuusmittareista piittaamatta.

Metropolin tilassa kasvaneet ihmiset ovat tottuneet urbaanin elämän moneuteen ja vaihtelevuuteen. Heille sen tarjoamassa vapaudessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, eivätkä he halua raataa työpaikan seinien sisällä sen vuoksi. He ovat kehittäneet kykyjä, tietoja ja aistimisen käytäntöjä, jotka valuvat hukkaan palkkatyön tympivässä rytmissä. Taistelu palkkatyötä vastaan on ennen kaikkea taistelua ajan käytöstä ja määrityksestä, omaehtoisesta ja vapaasta ajasta, elämän rytmien määrittämisestä. Siis hyvästä elämästä, jota palkkatyö häiritsee. Se on taistelua "oman elämän haltuunotosta" palkkatyön mitattavaa ja suorituksiksi pilkottua elämää, aikaa ja logiikkaa vastaan. Kaupungilla hengailun aika ei ole yksilölliseksi ja kansalliseksi hyödyksi kasautuvaa, homogeenista ja mitattavaa aikaa, vaan yllätyksellisten hetkien ja tilaisuuksien aikaa, joka pakenee kaikkia mittoja.

Michel de Certeau, eräs harvoista ajattelijoista, jotka ovat ymmärtäneet jotain urbaanissa tilassa hengailevista vallankumouksellisista subjektiivisuuksista (ja esimerkiksi vuoden 1968 tapahtumista), kutsui tätä aikaa kairokseksi. Siinä äärettömän pieneen hetkeen, joka on vailla erityistä paikkaa ja siis puhdasta aikaa, kasautuu äärettömän suuri määrä kykyä ja keskittymistä, joka saa aikaan jotain ennakoimatonta ja puhkaisee lineaarisen ajan kulun, kääntää historiallisen tilanteen ympäri. Se on kommunismin aikaa, joka on vailla yksilöllistä, vailla "omaa" ja vailla erityistä paikkaa juuri tässä mielessä, siis hajautuneena kaikkialle metropolin kollektiivisiin verkostoihin.

Ne katkeroituneet kusipäät, jotka nettifoorumeilla kehottavat valtaajia "menemään töihin" ovat ehkä sittenkin oivaltaneet hyväntahtoisia nuorisopoliitikkoja paremmin, mistä valtauksissa on kyse. Valtaajat eivät halua mennä töihin, koska he tietävät että pääoman komennossa tehtävä työ on aina "paskaduunia". He ottavat mieluummin haltuunsa tyhjillään seisovia tiloja ja siivoavat ja kunnostavat niitä rakentaakseen tilaa pääoman orjuudesta vapaalle kanssakäymiselle. Epäilemättä nettifoorumien moralistit ovat nimenomaan katkeria, koska tietävät syntymässä olevan jotain uutta, joka vitut välittää heidän reaktiivisista moraalisista nurinoistaan. Ja jolla yksinkertaisesti on kaikesta moralisoinnista ja kyttäväkivallasta huolimatta paljon hauskempaa kuin noilla elämäänsä väsyneillä mulkuilla.

Moralisteille ja muille idiooteille voi vastata tietenkin vain: "Menkää itse töihin, jos se on teistä niin ihanaa. Meillä on parempaakin tekemistä."

Autonomia ja politiikan tasot

Vapaan yhteistyön ja sen kapitalistisen haltuunoton välinen konflikti on jotakin, mitä mikään kyttien mielivalta ei kykene tukahduttamaan, sillä pääoman hyödyntämä kaupunkien lumovoima on riippuvaista tämän yhteistyön vapaudesta.

Tämä ristiriita ilmaisee radikaalia eroa kahden logiikan ja kahden arvojen järjestyksen välillä. Siis vanha teesi välittömien jokapäiväisten kapinoiden autonomiasta. Ja jälleen kerran on muistettava, että tätä autonomiaa on varjeltava kenties ennen kaikkea juuri hyväntahtoisilta nuorisopoliitikoilta.

Se, että neuvotellaan kaupungin kanssa, ei kuitenkaan sinänsä uhkaa autonomiaa niin kauan kuin neuvotteluissa pidetään tiukasti kiinni omista vaatimuksista. Autonomiassa ei ole kyse anarkistisesta "puhtaudesta" tai "valtasuhteiden ulkopuolelle asettumisesta" vaan tarpeiden liiallisuudesta, ylettömyydestä suhteessa kapitalistiseen logiikkaan. Pahinta valtaajien kannalta olisi kuitenkin suhtautua neuvotteluihin muutamien yksilöiden toimintana, joita voidaan käydä "olennaisemman toiminnan" sivussa, sillä juuri tässä tapauksessa neuvottelijat saavat rajattomat valtuudet. Vaatimuksista on pystyttävä pitämään kiinni kollektiivina ja neuvotteluja on valvottava, koska ne ovat yksi monista kaupunkitilaa koskevan politiikan harjoittamisen tasoista.

Ensi vuonna on jälleen kunnallisvaalit, ja jos vaihtoehtojen tarpeesta vaahtoavat Vihreät tai uusi vasemmisto haluavat löytää yhteyden yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden kamppailuissa rakentuviin todellisiin vaihtoehtoihin, niiden on opittava ymmärtämään metropolin hallintaa koskevia taisteluita. Jos puolueet haluavat löytää todellisia vaihtoehtoja, niiden on alettava kuunnella liikkeitä, ja talonvaltaajat ovat kiistämättä yksi viime vuosien keskeisimpiä liikkeitä myös Suomessa. Puolueiden olisi - ilmaisen joukkoliikenteen ja ilmaisten palveluiden lisäksi - otettava vaaliteemaksi mm. tyhjillään olevien tilojen valtaamisen salliminen. Ensimmäisessä vaiheessa kaupunki voisi päättää, että sen omistavat tyhjät tilat saa vapaasti yhteiseen käyttöön.

Konfliktien laajentaminen

Yhteiskunnallisesti kaikkein olennaisinta olisi pyrkiä valtausten laajentamiseen ja leviämiseen, niiden muuttumiseen yleiseksi käytännöksi, jonka avulla ihmiset voivat ottaa haltuun jokapäiväisen elämänsä tiloja metropoleissa.

Niin vallattujen tilojen hallinnointia kuin poliisin toimintaa olisikin analysoitava tästä näkökulmasta. On ymmärrettävä, että poliisi on poliittinen toimija, joka pyrkii lain ja järjestyksen turvaamiseen, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa valtausten lopettamista. Itse asiassa poliisi ja viranomaiset eivät edes haluaisi häätää valtaajia yksittäisistä taloista, minkä he ovat jopa suoraan sanoneet. Poliisi ja viranomaiset pyrkivät eristämään valtaajat pieneksi sulkeutuneeksi ryhmäksi. He nimenomaan haluaisivat antaa valtaajille talon, jossa he sen jälkeen istuisivat rauhassa eivätkä aiheuttaisi enempää häiriötä.

Osa valtaajista tuntuisi olevan tyytyväisiä tähän: antakaa meille edes yksi "vapaa" tila, jossa voimme anarkistisesti vaalia omaa moraalista puhtauttamme. Tämä on poliittisesti paljon suurempi uhka kuin mikään yksityiskohta, jonka poliisit voivat vakoilemalla urkkia selville. Jos valtaajat sulkevat itsensä sisälle taloon niin että konfliktit pysähtyvät siihen, ei poliisin tarvitse tehdä mitään. He eristävät itse itsensä poliisin puolesta. Sieltä käsin he voivat sitten järjestää pari vuosittaista mellakkaharjoitusta Jouha-joukoille. Rauha maassa ja kaikki hyvin.

Poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa ei myöskään ole kyse pelkästään puhtaasta voimankäytöstä. Poliisi käyttää moninaisia paljon hienovaraisempia menetelmiä, jotka perustuvat psykologiseen analyysiin, moderneihin skenaariomenetelmiin ja julkisen mielipiteen muokkaamiseen. Poliisi pyrkii siis vaikuttamaan ennen kaikkea valtaajien mielentiloihin ja hajottamaan lakia ja järjestystä uhkaavat autonomiset yhteisöt. On esimerkiksi mahdollista, että Telakkakadulla poliisi viivytti häätöä tahallaan väsyttääkseen ihmisiä ja estääkseen näin uudet valtaukset. Massiivisen häätöoperaation tarkoituksena taas oli ilmiselvästi pelotella ihmisiä ja näyttää, "miten käy", jos valtaustoimintaa vielä jatketaan.

Näitä negatiivisia mielentiloja vastaan olisi kyettävä taistelemaan päättäväisesti. Tässä mielekkään toiminnan järjestäminen ja vapaan, avoimen yhteisöllisyyden suojeleminen ovat olennaisessa asemassa. Katajanokan valtauksen yhteydessä koettiin monia hyvin kauniita hetkiä, loistavia bileitä, kohtaamisia naapuruston kanssa, alati uusia suunnitelmia. Juuri nämä ovat myös sellasia asioita, jotka innostavat muita ihmisiä valtaamaan tiloja eli edistävät valtausten leviämistä. Telakkakadulla taas päädyttiin, tietenkin poliisin väkivallan ja kieroilun lannistamina, usein sitomaan liikaa voimia turvallisuuteen ja barrikointiin, mikä vaikeutti tilan käyttöä ja ihmisten hengailua tilassa. Ihmisiä houkuttelevien tapahtumien järjestämiseen ei jäänyt tarpeeksi voimavaroja. Jatkuva odotus ja turvallisuuden ylikorostaminen tuottivat uupumusta, vainoharhaisuutta ja muita yhteisöä hajottavia tuntemuksia. Jos tämä on ollut poliisin tarkoituksena, se on onnistunut siinä ainakin osittain.

Ennen kaikkea olisi muistettava, että turvallisuuden kohottaminen korkeimmaksi arvoksi on aina vaarallista. Turvallisuuteen vetoamalla voidaan koska tahansa keskeyttää yhteinen päätöksenteon prosessi, koska turvallisuudessa on kyse yhteisön olemassaolosta itsestään. Turvallisuuspuheen avulla tilan käyttöön liittyvät kysymykset voidaan muuttaa teknisiksi kysymyksiksi, jotka jätetään turvallisuusasiantuntijoiden ratkaistaviksi. Näin yhteisön sisälle syntyy hierarkioita, joiden purkaminen on vaikeaa.

Turvallisuus on aina esimerkiksi valtion pakkovallan oikeutuksen perustana, koska valtion täytyy puolustaa rajojaan ja pysyä ikuisesti samana vaikka hammastaan purren. Sen lait ja poliisivoimat edustavat jähmettynyttä, luutunutta valtaa, jonka tarkoitus on vain pysyä olemassa ja suojella kapitalistiluokan omaisuutta. Autonominen, vapaa yhteisö sen sijaan ei voi keskittyä omien rajojensa tai rajatun olemassaolonsa puolustamiseen. Sen täytyy säilyä aina avoimena ja keskeneräisenä, jotta se mahdollistaa vaihtelun, liikkeen ja erilaisille hetkille altistumisen. Kommunismi on jatkuvaa liikettä, jossa yhteisö ja sen oikeudet rakennetaan jatkuvasti uudelleen.

Tilojen autonomiaa voi siis todella suojella vain levittämällä ja laajentamalla niitä. Häädöt tulevat mahdottomiksi ainoastaan, jos valtauksiin tulee mukaan tarpeeksi erilaisia ihmisiä ja ne leviävät tarpeeksi laajalle.

Totta kai tiloja on myös oltava valmiita puolustamaan. On kuitenkin otettava huomioon, että tiloja voivat viime kädessä puolustaa vain ihmiset, eivät barrikadit. Tärkeää on, että aloite pysyy valtaajien käsissä eikä sitä jätetä poliisille vain odottamalla häätöä tilan sisällä. Nimenomaan passiivinen odotus lisää tilanteen väsyttävyyttä. Aloitteen pitämiseksi omissa käsissä voidaan taistelut siirtää sinne, missä ne tuottavat häiriötä tilan omistajille tai poliisille jo ennen häädön tapahtumista.

Autonomisen tuotannon ylläpitäminen ja vapaan kanssakäymisen piirien laajentaminen ovat kaikkein olennaisimpia asioita, sillä ilman niitä ei ole mitään, minkä puolesta taistella. Ilman autonomista tuotantoa ei myöskään ole mitään todellista yhteiskunnallista konfliktia. Eikä kaikkien bileissä esiintyvien bändien tai kaikkien katsottujen elokuvien edes tarvitse olla sisällöltään millään erityisellä tavalla "poliittisia". Ne ovat välittömästi poliittisia siksi, että niiden tuottamisen logiikka on perustavanlaatuisessa ristiriidassa pääoman arvonlisäyksen logiikan kanssa. Siis yksinkertaisesti siksi, että ihmiset järjestävät bileitä ja leffailtoja itse sen sijaan, että "menisivät töihin" järjestämään niitä.

Valtausten ei missään tapauksessa pitäisi loppua yhden sosiaalikeskuksen perustamiseen, vaan niiden pitäisi laajeta massamittaiseksi laittomuudeksi. Pitäisi syntyä uusia ryhmiä, jotka ryhtyvät tekemään valtauksia omasta aloitteestaan, nykyisistä valtaajista riippumatta. Turussa ja Tampereella onkin tämän kesän aikana syntynyt Helsingin valtaajista riippumattomia valtauksia. Vasta yleistettynä valtausten laittomuus voi tuottaa todellisia, kiihtyviä yhteiskunnallisia konflikteja. Eikä pelkästään kyttiä, vaan kaikkia kusipäitä vastaan. Ja pahimpia kusipäitä ovat riistäjät ja kapitalistit: ne jotka käyttävät hyväkseen ihmisten halua ja tarvetta elää keskellä metropolin kuhinaa. Siis kiinteistökeinottelijat, vuokranantajat, korkoja kiskovat pankkiirit ja niin edelleen.

"Kansa löytää perustuslain kaduilta"

Varmuuden vuoksi vielä kerran: talonvaltauksissa ei siis ole kyse uuden nuorisotalon tarpeesta, vaan kaupunkitilan yksityisomistuksen lakkauttamisesta. Jälleen kerran kollektiivinen laittomuus muuttuu uudeksi laillisuudeksi, uuden perustuslain luomiseksi ja kahden laillisuuskäsityksen väliseksi konfliktiksi. Siis lupa tappaa vanha järjestys.

Sen vuoksi vanhoja puolueita ja niiden toimintaa vanhan laillisuuden sisällä ei välttämättä tarvita, sillä tilat otetaan joka tapauksessa. Kehotus laillistaa valtaukset ei ole pyyntö puolueille, vaan vihje siltä varalta, että ne haluavat säilyä hengissä uudessa globaalissa ja metropolitaanisessa kontekstissa. Metropolin tilassa taisteleva autonominen subjekti voi toki vain elää ja antaa toisten kuolla. Se on uudenlainen Bond-tyttö, jota eivät kiinnosta sen enempää martineja litkivien lipevien uhkapelureiden liehittelyt kuin kierosilmäisten roistojen runsaskätisimmätkään tarjoukset. Se on itse yhtä aikaa suunnattoman älykäs kollektiivinen rikollinen ja uutta järjestystä rakentava ja suojeleva salainen agentti.