2007-06-18

Ilmainen päivähoito kaikille!

Eetu Viren

Päivähoitomaksujen nollamaksuluokan poistaminen on osoittautunut ensimmäiseksi julkisen kiistan herättäneeksi toimenpiteeksi, johon uusi porvarihallitus on valtaan päästyään ryhtynyt. Toukokuun puolivälin tienoilla hallitus päätti kehysriihessä, että kokopäiväiselle hoidolle asetetaan minimimaksu, jonka myös kaikkein pienituloisimmat joutuvat maksamaan. Tarkempi valmistelu päätettiin jättää syksyyn, sosiaalipoliittisen ministerivaliokunnan tehtäväksi.

Oppositiossa olevat vasemmistopuolueet hyökkäsivät heti jyrkästi porvarihallitusta vastaan. Sitä syytettiin köyhien kyykyttämisestä ja lasten oikeuksien viemisestä. Vihreät pyrkivät sanoutumaan irti ratkaisusta, joka varmasti heidän äänestäjiensä kannalta olisi erityisen epäsuotuisa. Lopulta myös keskusta ja kokoomus alkoivat lievennellä tilannetta korostamalla, että maksuton päivähoito voitaisiin edelleen joidenkin "erityisryhmien" kuten työttömien yksinhuoltajien tai opiskelijoiden kohdalla säilyttää. Epäselväksi jäi kuitenkin, miten tämä erityisedun saaminen tapahtuisi ja mitä toimenpiteitä se vaatisi. Selvää ei myöskään ole täsmälleen, kuinka suureksi vähimmäismaksu muodostuisi. Ilmeisesti se olisi noin 20 euron luokkaa.

Mikä tämän ratkaisun taustalla sitten hallituksen näkökulmasta oli? Valtiontalouden kannalta kyse on täysin mitättömästä rahasummasta. Vaikka työttömälle yksinhuoltajalle 20 euroa kuukaudessa on jo merkittävä rahasumma, ei taloudellinen rangaistus silti ole nollamaksuluokan poistamisen pääasiallinen vaikutus. Kyse on jostain muusta.

Lehdistölle valtiovarainministeri Katainen paljastikin kuvion juonen. "Katainen korostaa, että kokopäivähoidon maksuttomuuden poistamisella halutaan suunnata käyttäytymistä vastuulliseen suuntaan. Hallitus toivoo sellaisten perheiden, joilla molemmat vanhemmat ovat kotona, joko valitsemaan kotihoidon tai puolipäivähoidon."

Kyse on siis ennen kaikkea käyttäytymisen ohjaamisesta, ihmisten asenteisiin ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisesta. Vaikka tuon 20 euroa pystyisikin maksamaan, olennaista on, että pienituloisen täytyy aina harkita tarkkaan, laittaako lapsensa kokopäivähoitoon vai käyttääkö summan mieluummin johonkin muuhun. Ihmisten, käytännössä tietenkin naisten, halutaan kantavan vastuunsa ja hoitavan lapsiaan itse kotona mieluummin kuin vievän heidät julkiseen hoitoon.

Lähinnä maksu koskettaa opiskelijoita ja työttömiä. Työministeri Tarja Cronberg toikin Vihreiden puoluekokouksessa pitämässään puheessa hyvin esiin uudistuksen toisen olennaisen aspektin:

"Työministerinä aion pitää huolen siitä, että mitään kannustinluokkuja ei synny suhteessa työelämään ja että vanhempien osallistumiselle työelämään ei aseteta esteitä." (Cronberg puoluekokouksessa: Sinivihreään hallitukseen, tiedote 26.5.2007, ks. http://www.vihreat.fi/fi/node/2211)

Tärkeää on siis Cronberginkin kannalta ainoastaan se, että päivähoitomaksut eivät saa vähentää palkkatyön tekemisen "kannustavuutta". Tässä mielessä se kuuluu siis samaan luokkaan Vihreiden perustulomallin kanssa. Työnteon kannustavuudesta on aina pidettävä huolta. Vähimmäismaksu käyttäytymistä ohjailevana toimenpiteenä tekee siis selväksi, että joko olet töissä tai et ole mitään. Jos et tee palkkatyötä, sinulla ei ole oikeutta päivähoitopalveluihin. Opiskelijat ja työttömät hoitakoot itse lapsensa, koska eivät tee mitään "tuottavaa". Jos haluat, että lapsesi voi viettää päivänsä toisten lasten kanssa ja haluat itsekin tehdä edes välillä vähän jotain muuta kuin hoitaa lapsia, sinun on mentävä palkkatyöhön.

Opiskelijan kannalta tilanne on selvä. Jos lapsi on vain puolipäiväisessä hoidossa, tulee opiskelusta varsin vaikeaa, koska luennot on siroteltu pitkin päivää. Työttömän aika sidotaan kokonaan lapsenhoitoon. Kotiäidin tulee entistä vaikeammaksi opiskella tai työskennellä osapäiväisesti tai tavata ystäviään. Tähän astihan idea on ollut se, että isommat lapset voi viedä päiväkotiin, kun taas yhden aivan pienen lapsen kanssa voi vielä liikkua suhteellisen helposti kaupungilla. Jos mukana on kolme leikki-ikäistä lasta, ei ihan vähällä lähdetä keskellä päivää ostoksille tai kahville.

Mitä perhemalleihin ja sukupuolipolitiikkaan tulee, itse asiassa nollamaksuluokan poistaminen ei merkitse minkäänlaista muutosta suhteessa nykyiseen maksujärjestelmään vaan on sen looginen jatke. Järjestelmä suosii nyt jo heteroseksuaalista ydinperhemallia varsin suoraviivaisesti. Sen lisäksi, että kahdelle vanhemmalle kaikki muukin, esimerkiksi lasten vieminen tarhaan ja hakeminen pois illalla, on huomattavasti helpompaa, joutuu yksinhuoltaja vieläpä maksamaan suuremman suhteellisen osuuden tuloistaan. Helsingissä kahden hengen perhe (eli yksinhuoltaja+1 päivähoidossa oleva lapsi) maksaa 918 euroa ylittävistä tuloista 11,5 prosenttia, kun taas 3 hengen perhe (eli esimerkiksi 2 huoltajaa+1 lapsi) maksavat 1132 euroa ylittävistä tuloista 9,4 prosenttia. Esimerkiksi 2000 euroa kuussa tienaava yksinhuoltaja maksaa päivähoitomaksua jo 124,43 euroa, kun taas vaikkapa kaksi 4000 euroa kuussa tienaavaa vanhempaa maksaisivat vain maksimimaksun 200 euroa.

Viime vuosikymmeninä järjestelmän ydinperhekeskeisyys on ainoastaan lisääntynyt. Usein puhutaankin sosiaalipolitiikassa laman aikana toteutetusta "uusfamilistisesta käänteestä", jossa hoivatyötä siirretään julkiselta sektorilta perheen, eli käytännössä naisten ilmaisen kotityön, piiriin. Tähän liittyi mm. päivähoitomaksujen korottaminen ja kodinhoitotuen lievä korotus sen sijaan. Näin ydinperhemallista ja siihen sisältyvästä sukupuolten välisestä työnjaosta tulee taloudellisten kustannusten minimoimisen väline.

Nähdäkseni nollamaksuluokan poistamisen ensisijainen tavoite onkin siis nimenomaan oikeanlaisen mielentilan tai asenteen tuottaminen. Siihen sisältyy kaksi keskeistä viestiä:
1. Jos et elä kunnon heteroseksuaalisessa parisuhteessa, saat maksaa.
2. Jos et tee palkkatyötä, olet pelkkä paska. Jos saat pientä palkkaa, hajoa siihen.

Toinen viimeaikainen avaus, jossa uusfamilistisen käänteen laajempi hoivaan ja kasvatukseen liittyvä ulottuvuus nousee esiin, on Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän ehdotus äitiysneuvoloiden muuttamisesta "hyvinvointiklinikoiksi", joilla koko perheen tulisi säännöllisesti vierailla. Erityisesti isät tulisi saada myös mukaan. "Isä tulisi kaavailujen mukaan neuvolaan jo ensimmäisellä käynnillä, jolloin käytäisiin läpi molempien vanhempien terveys, keskusteltaisiin toimeentulosta, päihteiden käytöstä ja tukiryhmistä" (HS 25.5.2007). Ei liene epäselvyyttä siitä, että tarkoituksena on luoda entistä tiheämpiä kontrolleja, joissa kaikki keskiluokkaisen ydinperheen normista poikkeavat elämän järjestämisen muodot joutuvat asiantuntijavallan syleilyyn. Kaikki perheet, joissa ei ole "isää", ovat tietysti jo oletusten mukaan epäkelpoja. Yksinhuoltajuudesta, sateenkaariperheessä elämisestä tai pienituloisuudesta tulee "sosiaalisten ongelmien" potentiaalinen lähde.

Kaupunki kaappauksen kohteena

Paradoksaalista on, että uusfamilistinen käänne tapahtuu samaan aikaan kuin kaikkia nykyaikaisessa yhteiskunnassa elämisen edellytyksiä (asuminen, liikkuminen, hoivapalveluiden saaminen jne.) markkinoistetaan. Niiden tuottamisen edellyttämää työtä sen sijaan pyritään siirtämään markkinoiden ulkopuolelle: esimerkiksi vanhustenhoidon siirtämisestä perheiden ja kolmannen sektorin (jolla palkat ovat vielä matalampia kuin julkisella sektorilla, koska työn motivaationa on yleensä jokin muu kuin palkka) harteille on puhuttu pitkään. Toisin sanoen tarkoitus on, että yritykset voivat maksimoida tulot, mutta minimoida kustannukset. Ottaa haltuunsa kaikkialla yhteiskunnassa, sen kollektiivisissa verkostoissa tapahtuvaa tuotantoa, mutta maksaa yhä vähemmästä.

Nykyisin yrityksen kustannusten minimointi tarkoittaa hyvin monenlaisten välittömästä tuotantoprosessista irrotettujen tekijöiden hallinnointia. Näihin kuuluvat esimerkiksi verot ja työntekijöiden henkilökohtaisesta elämästä aiheutuvat tuottavuushaitat kuten sairaus- tai äitiyslomakorvaukset. Nuorten naisten palkkaamisesta pelkästään työsuhteisiin, joissa työnantajan ei tarvitse maksaa äitiysvapaan kustannuksia, on puhuttu paljon. Samalla kun tämä kehityskulku niin sanotusti vaikeuttaa perheen perustamista, se tarkoittaa myös naisten kasvavaa taloudellista riippuvuutta miehistä. Ydinperheestä tulee taloudellisesti kannattava tai välttämätön elämän järjestämisen muoto. Ihmisten välistä kanssakäymistä pyritään ohjailemaan ydinperheen muotoon, koska siihen sisältyvä sukupuolten välinen työnjako, sukupuoliroolit ja sukupuolten keskinäinen riippuvuus mahdollistavat työvoiman uusintamiskustannusten minimoinnin.

Nykyisille yhteiskunnallisen kontrollin muodoille onkin ominaista juuri ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuuksien ohjailu tai kanavointi. Sen tarkoituksena on hyödyntää tätä kanssakäymistä tuotannollisiin tarkoituksiin. Mainonta, innovaatiohype, viihdeteollisuuden kasvava merkitys ja hoivan, koulutuksen, kasvatuksen ja terveyden keskeinen taloudellinen rooli ovat osoituksia tästä muutoksesta taloudellisen järjestelmän perustassa.

Yleisesti ottaen kyse on siis yhteiskunnallisten verkostojen haltuunottamisesta pääoman arvonlisäyksen edistämiseksi. Yhteiskunnallisten verkostojen tuottavuuden haltuunotto merkitsee uudenlaista vaihetta kapitalistisen tuotantotavan organisoinnissa. Siinä koko yhteiskunnallisesta elämästä kokonaisuudessaan, ihmisten suhteista itseensä ja toisiinsa, tulee taloudellisen kasvun välittömiä lähteitä. Monesti esiin tuodut "uuden työn" piirteet kuten työn ja vapaa-ajan sekoittuminen ja henkilökohtaisten ominaisuuksien paneminen työhön ovat ilmauksia juuri tästä.

Mikä sitten on se tila tai se yhteiskunnallisen elämän muoto, jossa tämä pääoman kasaantumisen uudenlaisen muodon perustana oleva kollektiivisten verkostojen haltuunotto tapahtuu? Ratkaisevia tuotannollisia tiloja ovat nykyisin suurkaupungit, metropolit, joissa myös suurin osa ihmisistä jo elää. Haltuunoton kohteena on siis elämä metropolissa, kaupunkitilassa. Kaupunkitilassa elämisen markkinoistaminen ja maksullistaminen on metropolin tuottavien verkostojen haltuunottamisen keskeinen keino. Siihen kuuluvat niin asumisen, liikkumisen, oppimisen kuin hoivaamisen ja uusintamisen tekeminen rahasta riippuvaiseksi.

Teollisen kapitalismin aikana nämä metropolissa elämisen perusedellytykset tai infrastruktuurit kuuluivat ns. kollektiivisen kulutuksen piiriin. Niiden hoitaminen julkisen sektorin kautta oli osa "yhteiskuntasopimusta", jonka avulla säädeltiin yhteiskunnallisia konflikteja ja taattiin tuotantorauha. Nyt tämä yhteiskuntasopimus on alkanut hajota teollisen palkkatyön ja sen edellytyksenä tai "alustana" toimineen "sukupuolisopimuksen" ajauduttua kriisiin. Samalla kaupunkitilassa elämisen perusedellytysten ylläpitäminen on yksityistetty ja eriytetty. Kunkin yksilön on yhä kasvavassa määrin itse pidettävä huolta liikkumisestaan, asumisestaan, terveyspalveluistaan ja eläkkeestään.

Metropolin tilassa elämistä koskevat kontrollit ovat merkkejä palkkatyön kriisistä kontrollin muotona samalla kun ne ovat merkkejä perinteisen sukupuolten välisen työnjaon kriisistä. Toisin kuin teollisen työn aikana, pelkästään palkkatyösuhde sopimussuhteena, johon kuuluu tulonsaannin vakaus ja kohtuullinen palkka, ei enää riitä pitämään ihmisiä palkkatyössä. Nyt ihmisiä painostetaan työhön tekemällä elämästä ilman työtä liian kallista ja liian vaikeaa. Jos metropoli on se tila, jossa elämme ja tuotamme, tehdään kaikista metropolissa asumisen edellytyksistä vain rahan avulla hankittavissa olevia. Koska julkisia vuokra-asuntoja on yhä vähemmän, on pakko ottaa asuntolaina ja ostaa oma asunto. Kun joukkoliikenne heikkenee, on ostettava oma auto. Eläkettä varten on tehtävä yksityisiä rahastosijoituksia. Kaikkeen tähän tarvitaan rahaa. Rahan saamisen vastikkeena on taas aina palkkatyön, pääoman palveluksessa tehtävän ja sen arvoa lisäävän työn tekeminen. Ja kun vakituista palkkatyöstä ei työsuhteiden prekarisoituessa ole saatavilla, on sen eteen ponnisteltava. On oltava valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa millä ehdoilla tahansa.

Päivähoitomaksujen nollamaksuluokan poistaminen kuuluu "kannustimiin" tai "insentiiveihin". Ne ovat uusklassisen valtavirtataloustieteen mukaan ainoa tapa, jolla julkisen vallan tulee puuttua talouden kulkuun. Kannustimien tarkoitus on pakottaa ihmiset toimimaan kyseisen talousteorian oletusten mukaisella tavalla eli rationaalisia valintoja tekevinä kuluttajina, jotka pyrkivät maksimoimaan taloudellisen etunsa. Tämä oletus on myös palkkatyön kontrollimuodon perustana: "kuluttajan" kannattaa tehdä työtä, jos se lisää hänen käytettävissä olevia tulojaan. Palkkatyön kriisin myötä on käynyt kuitenkin selväksi, että nämä oletukset eivät päde ilman valtion väliintuloja, jotka pakottavat ihmisiä toimimaan niiden mukaisesti.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.