2007-06-11

Kööpenhaminan loppu

Stewart Home

Kääntänyt: Timo Keiner

Situationistit ja luova luokka kisaavat rinta rinnan mytologisimman "avantgarden" asemasta. Maaliskuun loppupuolella niiden tiet kohtasivat mellakoiden ravistelemassa Kööpenhaminassa. Kun "Expect Anything Fear Nothing - Seminar on the Situationist Movement in Scandinavia" -konferenssissa [1] haudattiin SI:tä koskevia harhaluuloja, juhli luova luokka mellakoita uuden luovan etujoukon voittona. Stewart Home heiluttaa häkkiä.

Pian Kööpenhaminan maaliskuun alun mellakoiden jälkeen järjestettiin Folkets Husissa seminaari, jonka aiheena oli situationistinen liike Skandinaviassa. Minut oli kutsuttu mukaan jälkimmäiseen tapahtumaan ja koetin mahdollisuuksien mukaan seurata uutisia ensiksi mainituista, vaikka luotettavaa tietoa oli Britanniassa tai netissä englanniksi heikonlaisesti tarjolla. Brittiläinen uutismedia raportoi Kööpenhaminan mellakoista vain vähän, kun taas Indymedian kaltaisten tiedotepalveluiden tarjoama tieto oli sirpaleista (vaikkakin hyödyllistä).

Uskoakseni mellakoinnin juuret löytyvät käynnissä olevasta skandinaavisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion purkamisesta ja sen korvaamisesta uusliberalistisella epäyhteisöllisellä hajaannustilalla, jonka tienraivaajana on toiminut Britannian ja USA:n porvaristo. Viimeisimmän vastarinnan aallon laukaisi Kööpenhaminan kaupungin 8. helmikuuta 2007 antama hyväksyntä Jagtvej 69:ssä sijainneen Ungdomshusetin purkamiselle [2]. Ungdomshuset valmistui 1897 työväentaloksi ja se toimi vallattuna sosiaalikeskuksena 1970-luvulta lähtien [3]. Talolla oli erityistä symbolista merkitystä, koska siellä järjestettiin vuonna 1910 Kansainvälinen naisten kongressi, joka julisti maaliskuun kahdeksannen päivän kansainväliseksi naisten päiväksi.

Noin kuusi vuotta sitten Jagtvej 69:n rakennuksen osti Kööpenhaminan kaupungilta kristillinen fundamentalistilahko Faderhuset. Lahko näki Ungdomshusetin yhtäältä pesäpaikkana toiminnalle, jonka he halusivat tukahduttaa, toisaalta mahdollisuutena tehdä rahaa. Faderhusetiin kuuluvat harhaanjohdetut taantumukselliset näkivät itsensä "Jumalan tahdon" toteuttajina "pelastaessaan nuoret turmelukselta". Ungdomshusetin purkamisen jälkeen Faderhusetissa vaikuttavat paskiaiset julistivat "nuorison pelastettuaan" aikovansa ryhtyä "parantamaan homoseksuaaleja heidän sairaudestaan". Kööpenhaminan kaupunginvaltuustoa pyörittävien uusliberaalien poliitikkojen agendana näyttää olleen yhdenmukaistaa tanskalaista yhteiskuntaa yhteistyössä Faderhusetin kanssa, mutta antaa Ungdomshusetin purkamisen nostattaman vihan langeta kristittyjen fundamentalistien niskaan.

Poliisi tyhjensi Ungdomshusetin maaliskuun ensimmäisenä päivänä käyttäen apunaan helikoptereita ynnä muita kohtuuttoman voimakkaita keinoja. Tästä seurasi mielenosoituksia, mellakointia, joukkopidätyksiä ja Ungdomshusetin purkaminen. Saapuessani Kööpenhaminaan maaliskuun 13. päivä vastarintaliike näytti olevan ainakin tilapäisesti hajalle lyöty. Hallitus oli julistanut poikkeustilan Nørrebron sekä Christianian alueille ja kaiken muun ohella poliisit olivat saaneet luvan pysäyttää ja tutkia kenet tahansa ilman sen kummempaa syytä. Kuulin useiden ihmisen joutuneen kyttien hakkaamaksi. Lisäksi poliisin kerrottiin sulkeneen silmänsä oikeistolaisten riehunnalta: nämä tuhosivat polkupyöräliikkeitä ja rakensivat palavia barrikadeja varastetuista kirjastonkirjoista, jotta fasistiväkivallan järjettömyyksistä syytettäisiin vasemmistoa ja samalla heikennettäisiin keskikaupungin työläiskaupunginosien yläluokkaistamista, gentrifikaatiota, vastaan käytävän taistelun suosiota.

Minulle kerrottiin toistuvasti pidätettyjen joutuneen kollektiivisesti syytteeseen (joskus jopa 40 kerrallaan) ja vangitun viikoksi tai kahdeksi syytettynä mellakoinnista ilman, että oikeudessa olisi esitetty todisteita tai annettu mahdollisuutta yksilölliseen puolustukseen. Kuulin myös, että saapuessani 200 aktivistia oli vangittuna ja että kaiken kaikkiaan noin 600 ihmisen (pääosin ei-tanskalaisten) joukkopidätyksillä viranomaiset olivat ainakin tilapäisesti rauhoittaneet taistelun [4]. Poliisi kokosi pidättämiään ei-tanskalaisia karkottaakseen heidät, vaikka suurin osa poispotkittavista oli Euroopan Yhteisön kansalaisia ja siten porvarillisen lain mukaan "oikeutettuja" olemaan Tanskassa. Syynä karkotuksille oli viranomaisten halu saada tilanne näyttämään siltä, että ulkopuoliset agitaattorit olivat aiheuttaneet ongelmat eikä niillä ollut mitään tekemistä paikallisen yhteiskunnallisen kamppailun kanssa! Eräänkin naisen asuntoon oli tehty ratsia, jonka yhteydessä hänet oli vangittu, koska hänellä oli ollut ulkomaalaisia vieraita (jotka tietenkin karkotettiin). En nähnyt lainkaan mellakointia, mutta tulipalojen jälkiä näkyi edelleen kaduilla, joilla levottomuuksia oli ollut.

Kymmeniä poliisin mellakka-ajoneuvoja oli parkissa Situationistinen liike Skandinaviassa -seminaarille varatun tilan ulkopuolella konferenssin ensimmäisenä päivänä. Monet läsnä olleista nuorista aktivisteista olivat järkyttyneitä ensikosketuksestaan raakojen poliisitoimien kanssa ja pitivät uhmakkuudestaan huolimatta varansa poliisin suhteen. Mellakoiden jälkimainingeissa poliisi oli tehnyt ratsian ja hajottanut paikat Folkets Husissa, jossa konferenssi pidettiin. Tapahtumaa sähköisti selvästi Kööpenhaminan poliittinen kehitys ja vaikka monet aktivisteista eivät tunteneet situationisteja, olivat he valmiita istumaan alas ja kuuntelemaan mitä tahansa, mikä saattaisi auttaa heitä ymmärtämään, kuinka viedä taistelua eteenpäin. Keskustelu auttoi todellakin näiltä osin, mutta vain yhdistettynä laajempaan väittelyiden ja aktiviteettien kokonaisuuteen (kuten tapahtuikin erityisesti vähemmän muodollisissa yhteyksissä). Järjestäjien, Mikkel Boltin ja Jakob Jakobsenin, alustuksen jälkeen Tom McDonough ja minä väittelimme Guy Debordin roolista eri Situationistisissa Internationaaleissa sekä siitä, miten tämä saattoi selittää skandinaavisten situationistien marginalisoimista liikkeen historiaa koskevissa selonteoissa. Vaikka näkemyksemme olivat lähes päinvastaiset minun vaatiessani Asger Jornin merkityksen suurempaa tunnustamista, pysyi keskustelu ystävällisenä. Tämän jälkeen Taidehistorioitsija Karen Kurczynski puhui The Situationist Times -lehden tekemisestä. Välissä oli kahvittelua ja epämuodollista keskustelua. Ensimmäinen päivä piti sisällään myös situationistimaalari Hardy Stridin julistuksen ("Jokainen voi olla situationisti") lukemisen, jota seurasi Lars Morellin esitelmä situationistisesta elokuvasta skandinaavisesta näkökulmasta. Päivä päättyi harvoin nähdyn So ein Ding -elokuvan (1961) esitykseen. Elokuvan ohjauksesta kunnian sai Albert Merz, vaikka kyseessä oli pikemminkin hänen sekä Gruppe SPUR:n ja Jørgen Nashin yhteistyö (jota Asger Jorn tuki taloudellisesti).

Meininki oli hieman erilaista seuraavana päivänä. Päivä käynnistyi Zwi Negator -nimikkeellä kulkevien saksalaisaktivistien intohimoisella puheella, jonka näkökulma edusti Antideutsche-suuntausta sen mielenkiintoisemmasta päästä. Zwi ja Negator käyttivät situationisteja ponnahduslautana pyrkimyksilleen saada ihmiset aktiivisesti mukaan nykypolitiikkaan ohittaen situationistien historian täsmällisen kuvaamisen. Seuraavaksi Karen Kurczynski haastatteli Jacqueline de Jongia hänen osallistumisestaan ensimmäiseen ja toiseen Situationistiseen Internationaaliin. De Jong huvitti yleisöä kertomalla situationistimiesten seksismistä ja siitä, kuinka hän säilytti ystävälliset välit Guy Debordin ja Michele Bernsteinin kanssa vuoden 1962 julkisen jakautumisen jälkeenkin. Näin hän tarjosi otoksen siitä huvittavasta ankaruudesta, jolla ranskalaiset situationistit halusivat tämäntyyppiset asiat esittää. Toisen Situationistisen Internationaalin osalta De Jong oli selvästi tyrmäävämpi. De Jongin esitys vahvisti jo aikaisemmin vetämääni johtopäätöstä: vaikka situationistinen teoria ja käytäntö saavatkin osakseen paljon mielenkiintoa, olisi virhe pitää ensimmäistä tai toista Situationistista Internationaalia täysin vakavasti otettavana poliittisena voimana. Lounaan jälkeen Peter Laugesen kertoi situationistien kanssa viettämästään ajasta ja siitä, kuinka J. V. Martinin ollessa Skandinavian debordilaisen fraktion päällikkö kaikki asiat hoidettiin ranskaksi siitäkin huolimatta, että Martin ei kieltä osannut. Laugsen selvitti innokkaan kaunopuheisesti ranskan sekä englannin ja tanskan kaltaisten kielten välisistä eroista, joista johtui, että Guy Debord ei ymmärtänyt angloamerikkalaista tai skandinaavista kulttuuria (hän osasi ainoastaan ranskaa). Eräs ilmeinen johtopäätös Langesenin esityksestä oli, että Guy Debordin intellektuaalinen rajallisuus ja kapeakatseisuus olivat merkittäviä tekijöitä situationistisen liikkeen jakautumisessa niin kutsuttuun kulttuuriseen ja poliittiseen kuppikuntaan. Seuraavaksi Fabian Tompsett muutti täydellisesti käsittelyn kulkua puhumalla innostavasti matematiikasta ja vallankumouksesta. Tämän jälkeen Jakob Jakobsen haastatteli englantilaista maalaria Gordon Fazakerleyta ajasta, jolloin hän asui Situationist Bauhaus -nimisessä kommuunissa Etelä-Ruotsissa. Minulle jäi vaikutelma, että sen johtohahmo Jørgen Nash oli jopa Guy Debordia vaikuttavampi huijari. Nash ei ainoastaan nylkenyt veljeltään Asger Jornilta rahoitusta toiselle Situationistiselle Internationaalille vaan myös väärensi maalauksia myyden niitä rikkaille keräilijöille kommuunin olemassaolon turvaamiseksi (samalla kun hän huijasi Ruotsin valtiolta tukia maanviljelyn kehittämiseen). Konferenssi päättyi ryhmäkeskusteluun, joka ei saanut kursittua aivan kaikkea kokoon, mutta onnistui saattamaan loppuun vilkkaan kaksipäiväisen keskustelun.

Konferenssin päätyttyä osallistuin katubileisiin, jotka olivat epäonnistunut yritys hajottaa poliisin joukot toisten aktivistien yrittäessä vallata uutta kiinteistöä puretun Ungdomshusetin tilalle. Seuraavana päivänä (lauantaina) kävin tuhotun Ungdomshusetin luona, jonka tilalla sijaitsevalle joutomaalle oli suunniteltu rakennettavaksi "Kansan puistoa". Paikalla oli noin 25 aktivistia, kun muutama pakettiauto saapui tuoden multaa, puita ynnä muuta materiaalia. Yrittäessämme purkaa autojen lastia poliisit saapuivat mellakka-ajoneuvoineen meitä estämään. Kytät olivat määrällisesti alakynnessä eivätkä yrittäneet poistaa meitä paikalta ennen kuin paikalle saapui lisävahvistuksia useammalla autolla, jolloin heitä lopulta oli enemmän kuin meitä.

Skandinaviassa viettämäni ajan perusteella minulle kävi selväksi, että yksi huomiota vaativa avainkysymys on Kööpenhaminan keskikaupungin työläisalueiden yläluokkaistuminen ja sen aiheuttama kupla kiinteistöjen hinnoissa, jota sitten käytetään talouden kelluttamiseen. Olen nähnyt kuinka tämä on tuhonnut Lontoon ja toivon todella että sama ei tapahdu Tanskassa. Kehityksellä on vastavoimansa ja vaikka tiedän, että pitkällä tähtäimellä uusliberaalit tulevat häviämään, näyttävät he voittaneen tämän taistelun. Ungdomshuset on purettu ja paikalliset aktivistit ovat järkyttyneen typertyneitä siihen liittyneen repression laajuudesta. Ennen saapumistani Kööpenhaminaan kirjoitin blogissani 8.3.2007:

"Meidän pitää pyrkiä yhdistämään kaikki erilliset kamppailut, erityisesti Kööpenhaminan puretun Ungdomshusetin ympärillä käyty taistelu, islamofobiaa ja muita rasismin muotoja vastaan käytävien kamppailujen kanssa niin Tanskassa kuin muuallakin maailmassa."

Valitettavasti en nähnyt tästä merkkiäkään Kööpenhaminassa ollessani.

Palattuani Tanskasta kotiin luin suivaantuneena Alex Fotin kirjoittaman jutun "Kööpenhaminan pinkki kapina - Tanskan nuorisokapina ja eurooppalaisen luovan luokan radikalisoituminen" [5], joka oli laitettu verkkoon 15.3.2007. Kaiken muun ohella Foti väitti kyseessä olleen Kööpenhaminan "toisinajattelevan nuorison kapina, johon maahanmuuttajanuoriso liittyi välittömästi". Kuten sanoin, en nähnyt merkkiäkään tästä. Suuri osa mellakoinnista tapahtui Nørrebron työläiskaupunginosassa, jossa elää suuri muslimiväestö, mutta taistelut eivät vielä näyttäneet löytäneen toisiaan. Epäilyksettä jotkut musliminuoret osallistuivat mellakointiin, mutta se ei tarkoita sitä, että taistelut olisivat suoraan toisiinsa yhteydessä sen enempää kuin fasistimellakoitsijoiden läsnäolo tarkoitti heidän onnistuneen liikkeen kaappaamisessa.

Tarvitsemme täsmällisen arvion siitä, mitä oikein on tapahtumassa Fotin tai järjettömien Debord-fanien harjoittaman mytologisoinnin sijaan. Sloganit, joita Fotin kaltaiset ihmiset viljelevät kirjoituksissaan ("luova luokka", "prekarisaatio") yhdistävät aivan liian usein yhteisöjä retorisesti samalla kuitenkin edistäen (vaikkakin monesti tiedostamatta) agendaa, joka vaatii korjausta. Fotin hahmotteleman "luovan luokan" jäsenet muodostavat usein toisen aallon keskikaupungin yläluokkaistamisprosessissa. Lontoossa olemme valitettavasti voineet todistaa kuinka East Endin yläluokkaistamista pohjusti keskiluokkaisten anarkistitalonvaltaajien saapuminen - siellä oli myös työväenluokkaisia valtaajia, mutta he eivät tavanneet olla anarkisteja - joita seurasi keskiluokkaisten taiteilijoiden (eli "luovan luokan") aalto ennen City-tyyppejä, joiden saapuminen joukolla nosti kiinteistöjen hinnat kattoon. Keskiluokkaiset valtaajat olivat tietenkin myös syypäitä talonvaltausliikkeen hajoamiseen. Jo 70-luvulla heitä kannustettiin organisoitumaan laillisesta statuksesta nauttiviksi yhteisöiksi, joita paikallishallinto saattoi kontrolloida ja jotka kutistuivat vuosien saatossa merkityksettömiksi.

Foti kirjoittaa ("Rasmussenin hallituksen nykyisin ahdisteleman kuuluisan hippivapaakaupunki") Christianian tilanteesta, mutta ei onnistu ymmärtämään, mitä siellä todella tapahtuu. Samalla hän mytologisoi Nørrebron (työläiskaupunginosa, jossa Ungdomshuset sijaitsi ennen purkamistaan) tapahtumia. Kävin Christianiassa, joka näytti minusta hippiteemapuistolta ja jonka luokkarakenne oli lähempänä Findhornia tai jotain muuta brittiläistä keskiluokkaista vaihtoehtoyhteisöä kuin Nørrebrota. Eksklusiiviseen Christianiaan on hyvin vaikea päästä asumaan ja vaikka siellä vallitsi kollektiivinen omistusjärjestelmä (joka oli yhä yksityisomaisuuden muoto), on hallitus korvannut sen yksityisomistuksella valvoen tiukasti aluetta. Christiania näyttää omaksuneen roolin, joka on samankaltainen kuin Lontoon talonvaltausliikkeen tuhoamiseen käytetyillä asumisyhteisöillä oli aikoinaan.

Foti väittää myös että: "Nørrebrossa asuinalueen mukautumaton kulttuuri on onnistunut luomaan sillan vaihtoehtonuorison ja ghettonuorison, tai sosiologisemmin sanoen, pääasiassa valkoisen luovan luokan ja pääasiassa maahanmuuttajista koostuvan palveluluokan välille. Asuinalue on pitkään ollut avoin tila nuorille boheemeille ja/tai maahanmuuttajille: sieltä löytyy monia sosiaalisen kanssakäymisen paikkoja, ja sillä on historia arabinuorten ja pääasiassa valkoisten aktivistien välisissä yhteyksissä ja vaihdoissa. Kuten arabitaustainen nuori oli sanonut mellakoiden aikana: "Te autoitte meitä, me autamme teitä". Militantti antirasismi oli avainasemassa epäluottamuksen muurin rikkomisessa ja keskinäisen kunnioituksen luomisessa Kööpenhaminassa, vaikka näiden kahden ryhmän välillä on edelleen syviä eroja." Naurettaviin määriin äityvän mytologisoinnin ohella Fotin näkemyksessä kyseisistä yhteisöistä etuoikeutetussa asemassa on niin kutsuttu "valkoinen luova luokka". Jos analyysi pitää paikkansa, tulisi heidän hyökätä omia etuoikeuksiaan vastaan (ja siinä musliminuoret epäilyksettä auttaisivat heitä ilomielin).

Jutussaan "Mayday, mayday! - Eurooppalaiset joustotyöläiset, aika lähteä liikkeelle!" [6] (laitettu verkkoon huhtikuussa 2005) Foti kirjoittaa:

"Me olemme Euroopan naiset naisistuneessa työvoimassa ja taloudessa, joka kuitenkin varaa kahden x-kromosomin ihmisille syrjivämmän palkan ja roolin kuin xy-ihmisille. Me olemme konsumerisoitu nuorempi sukupolvi, joka on jätetty ulos gerontokraattisen ja teknokraattisen Euroopan poliittisesta ja sosiaalisesta muotoilusta. Me olemme ensimmäisen sukupolven eurooppalaiset, jotka tulevat viideltä mantereelta ja, ratkaisevimmin, seitsemältä mereltä. Me olemme ne keski-ikäiset, jotka ovat saaneet potkut aikoinaan varmoista työpaikoista teollisuudessa ja palveluissa."

Tässä korostuu yksi monista ongelmista suhteessani "prekarisaatioon" liittyvään retoriikkaan: vaikka antirasismi (retorisesti) sisällytetäänkin käsitykseen "prekarisaatiosta", jää pintakiillon alle monia todellisia rotuun ja luokkaan liittyviä kysymyksiä. Rotu ei ole todellinen, mutta rasismin takia se koetaan sellaiseksi. Eurooppalainen identiteetti on olennaisesti "valkoinen" identiteetti ja koska ihonväri ei Fotia vaivaa, voidaan hänen puheensa "ensimmäisen sukupolven eurooppalaisista" ymmärtää pyrkimyksenä saada jokainen ajattelemaan itseään valkoisen subjektin aseman kautta (kulttuurisesta taustasta huolimatta).

Eurooppalainen identiteetti on jotain, jonka näkisin mielelläni murskattavan ja problematisoitavan, kun taas Foti tähtää sen säilyttämiseen. Tämä on ilmeistä hänen kirjoittaessaan "Mayday"-artikkelissaan:

"Tarkoituksenamme on ollut mainostaa uutta työaktivismin brändiä ja kiihottaa (ts. käyttää uusmediaa kumouksellisesti) käyttämällä kieltä ja grafiikkaa, joka on sovitettu ihmisille, joilla ei ole aiempaa poliittista kokemusta kuin heidän kehojensa ja mieltensä raataminen ja käyttö jättiläismäisissä kauppapaikoissa ja toimistorykelmissä."

Lyhykäisyydessään Fotin anarkosyndikalismi on muunnelma leninistisestä etujoukkoajattelusta, vanhasta idealistisesta harhasta Pyhän Hengen vuodattamisesta tiedottomaan (tai parhaimmillaan puolitajuiseen) ainekseen ja (valkoisesta) tietoisuudesta, joka "voidaan [...] tuoda vain ulkoa käsin". Valoa vasten piirtyy "ulkopuolisena olevan intellektuellin" raihnainen hahmo, joka "käy kohti kansaa".

Venäläiseen populismiin nojaten Bakunin ja Lenin ovat tehneet aikoinaan saman virheen. Historia toistaa itseään: ensin farssina, sitten tragediana ja viimein niiden muodossa, jotka väittävät kuuluvansa "luovaan luokkaan"… Kokoava ajatus "prekarisaation" kohdalla on täysin epähistoriallinen, sillä se ei onnistu yhdistämään sisältämäänsä kuvausta samankaltaiseen työmarkkinatilanteeseen palaamiseen, jonka työväenluokan suuret joukot kohtasivat "eurooppalaisissa" maissa ennen toista maailmansotaa. Todellinen syy hyvinvointivaltion rakentamiselle (esimerkiksi) Britanniassa oli suuren mittakaavan konflikteista aseistautuneena ja aseenkäyttötaitoisena palanneen työväenluokan ostaminen. Tuo erityinen ja poikkeuksellinen tilanne on mennyttä, mutta se mistä Foti puhuu "prekarisaationa" ei ole poikkeuksellista. "Luova luokka" on retoriikkaa, joka hämärtää pikemminkin kuin auttaa ymmärtämään, mitä Kööpenhaminassa on tapahtunut.

Julkaistu Mute-lehdessä 25.4.2007:http://metamute.org

[1] http://destroysi.dk
[2] Ungdomshusetin häätö oli hyväksytty jo syksyllä 2006. Kansainvälinen mobilisaatio talon puolustamiseksi viivytti talon häätöä, koska poliisi ei halunnut häätää taloa silloin koska paikalla oli niin paljon puolustajia. Tässä Home siis erehtyy (toim. huom.)
[3] Talo päätyi sosiaalikeskukseksi 1982, ei 70-luvulla kuten Home väittää (toim. huom.)
[4] Itse asiassa suurin osa pidätetyistä oli Tanskan kansalaisia. (toim. huom.)
[5] http://megafoni.kulma.net/index.php?art=418
[6] http://megafoni.kulma.net/index.php?art=236