2007-06-11

Kööpenhaminan loppu

Stewart Home

Kääntänyt: Timo Keiner

Situationistit ja luova luokka kisaavat rinta rinnan mytologisimman "avantgarden" asemasta. Maaliskuun loppupuolella niiden tiet kohtasivat mellakoiden ravistelemassa Kööpenhaminassa. Kun "Expect Anything Fear Nothing - Seminar on the Situationist Movement in Scandinavia" -konferenssissa [1] haudattiin SI:tä koskevia harhaluuloja, juhli luova luokka mellakoita uuden luovan etujoukon voittona. Stewart Home heiluttaa häkkiä.

Pian Kööpenhaminan maaliskuun alun mellakoiden jälkeen järjestettiin Folkets Husissa seminaari, jonka aiheena oli situationistinen liike Skandinaviassa. Minut oli kutsuttu mukaan jälkimmäiseen tapahtumaan ja koetin mahdollisuuksien mukaan seurata uutisia ensiksi mainituista, vaikka luotettavaa tietoa oli Britanniassa tai netissä englanniksi heikonlaisesti tarjolla. Brittiläinen uutismedia raportoi Kööpenhaminan mellakoista vain vähän, kun taas Indymedian kaltaisten tiedotepalveluiden tarjoama tieto oli sirpaleista (vaikkakin hyödyllistä).

Uskoakseni mellakoinnin juuret löytyvät käynnissä olevasta skandinaavisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion purkamisesta ja sen korvaamisesta uusliberalistisella epäyhteisöllisellä hajaannustilalla, jonka tienraivaajana on toiminut Britannian ja USA:n porvaristo. Viimeisimmän vastarinnan aallon laukaisi Kööpenhaminan kaupungin 8. helmikuuta 2007 antama hyväksyntä Jagtvej 69:ssä sijainneen Ungdomshusetin purkamiselle [2]. Ungdomshuset valmistui 1897 työväentaloksi ja se toimi vallattuna sosiaalikeskuksena 1970-luvulta lähtien [3]. Talolla oli erityistä symbolista merkitystä, koska siellä järjestettiin vuonna 1910 Kansainvälinen naisten kongressi, joka julisti maaliskuun kahdeksannen päivän kansainväliseksi naisten päiväksi.

Noin kuusi vuotta sitten Jagtvej 69:n rakennuksen osti Kööpenhaminan kaupungilta kristillinen fundamentalistilahko Faderhuset. Lahko näki Ungdomshusetin yhtäältä pesäpaikkana toiminnalle, jonka he halusivat tukahduttaa, toisaalta mahdollisuutena tehdä rahaa. Faderhusetiin kuuluvat harhaanjohdetut taantumukselliset näkivät itsensä "Jumalan tahdon" toteuttajina "pelastaessaan nuoret turmelukselta". Ungdomshusetin purkamisen jälkeen Faderhusetissa vaikuttavat paskiaiset julistivat "nuorison pelastettuaan" aikovansa ryhtyä "parantamaan homoseksuaaleja heidän sairaudestaan". Kööpenhaminan kaupunginvaltuustoa pyörittävien uusliberaalien poliitikkojen agendana näyttää olleen yhdenmukaistaa tanskalaista yhteiskuntaa yhteistyössä Faderhusetin kanssa, mutta antaa Ungdomshusetin purkamisen nostattaman vihan langeta kristittyjen fundamentalistien niskaan.

Poliisi tyhjensi Ungdomshusetin maaliskuun ensimmäisenä päivänä käyttäen apunaan helikoptereita ynnä muita kohtuuttoman voimakkaita keinoja. Tästä seurasi mielenosoituksia, mellakointia, joukkopidätyksiä ja Ungdomshusetin purkaminen. Saapuessani Kööpenhaminaan maaliskuun 13. päivä vastarintaliike näytti olevan ainakin tilapäisesti hajalle lyöty. Hallitus oli julistanut poikkeustilan Nørrebron sekä Christianian alueille ja kaiken muun ohella poliisit olivat saaneet luvan pysäyttää ja tutkia kenet tahansa ilman sen kummempaa syytä. Kuulin useiden ihmisen joutuneen kyttien hakkaamaksi. Lisäksi poliisin kerrottiin sulkeneen silmänsä oikeistolaisten riehunnalta: nämä tuhosivat polkupyöräliikkeitä ja rakensivat palavia barrikadeja varastetuista kirjastonkirjoista, jotta fasistiväkivallan järjettömyyksistä syytettäisiin vasemmistoa ja samalla heikennettäisiin keskikaupungin työläiskaupunginosien yläluokkaistamista, gentrifikaatiota, vastaan käytävän taistelun suosiota.

Minulle kerrottiin toistuvasti pidätettyjen joutuneen kollektiivisesti syytteeseen (joskus jopa 40 kerrallaan) ja vangitun viikoksi tai kahdeksi syytettynä mellakoinnista ilman, että oikeudessa olisi esitetty todisteita tai annettu mahdollisuutta yksilölliseen puolustukseen. Kuulin myös, että saapuessani 200 aktivistia oli vangittuna ja että kaiken kaikkiaan noin 600 ihmisen (pääosin ei-tanskalaisten) joukkopidätyksillä viranomaiset olivat ainakin tilapäisesti rauhoittaneet taistelun [4]. Poliisi kokosi pidättämiään ei-tanskalaisia karkottaakseen heidät, vaikka suurin osa poispotkittavista oli Euroopan Yhteisön kansalaisia ja siten porvarillisen lain mukaan "oikeutettuja" olemaan Tanskassa. Syynä karkotuksille oli viranomaisten halu saada tilanne näyttämään siltä, että ulkopuoliset agitaattorit olivat aiheuttaneet ongelmat eikä niillä ollut mitään tekemistä paikallisen yhteiskunnallisen kamppailun kanssa! Eräänkin naisen asuntoon oli tehty ratsia, jonka yhteydessä hänet oli vangittu, koska hänellä oli ollut ulkomaalaisia vieraita (jotka tietenkin karkotettiin). En nähnyt lainkaan mellakointia, mutta tulipalojen jälkiä näkyi edelleen kaduilla, joilla levottomuuksia oli ollut.

Kymmeniä poliisin mellakka-ajoneuvoja oli parkissa Situationistinen liike Skandinaviassa -seminaarille varatun tilan ulkopuolella konferenssin ensimmäisenä päivänä. Monet läsnä olleista nuorista aktivisteista olivat järkyttyneitä ensikosketuksestaan raakojen poliisitoimien kanssa ja pitivät uhmakkuudestaan huolimatta varansa poliisin suhteen. Mellakoiden jälkimainingeissa poliisi oli tehnyt ratsian ja hajottanut paikat Folkets Husissa, jossa konferenssi pidettiin. Tapahtumaa sähköisti selvästi Kööpenhaminan poliittinen kehitys ja vaikka monet aktivisteista eivät tunteneet situationisteja, olivat he valmiita istumaan alas ja kuuntelemaan mitä tahansa, mikä saattaisi auttaa heitä ymmärtämään, kuinka viedä taistelua eteenpäin. Keskustelu auttoi todellakin näiltä osin, mutta vain yhdistettynä laajempaan väittelyiden ja aktiviteettien kokonaisuuteen (kuten tapahtuikin erityisesti vähemmän muodollisissa yhteyksissä). Järjestäjien, Mikkel Boltin ja Jakob Jakobsenin, alustuksen jälkeen Tom McDonough ja minä väittelimme Guy Debordin roolista eri Situationistisissa Internationaaleissa sekä siitä, miten tämä saattoi selittää skandinaavisten situationistien marginalisoimista liikkeen historiaa koskevissa selonteoissa. Vaikka näkemyksemme olivat lähes päinvastaiset minun vaatiessani Asger Jornin merkityksen suurempaa tunnustamista, pysyi keskustelu ystävällisenä. Tämän jälkeen Taidehistorioitsija Karen Kurczynski puhui The Situationist Times -lehden tekemisestä. Välissä oli kahvittelua ja epämuodollista keskustelua. Ensimmäinen päivä piti sisällään myös situationistimaalari Hardy Stridin julistuksen ("Jokainen voi olla situationisti") lukemisen, jota seurasi Lars Morellin esitelmä situationistisesta elokuvasta skandinaavisesta näkökulmasta. Päivä päättyi harvoin nähdyn So ein Ding -elokuvan (1961) esitykseen. Elokuvan ohjauksesta kunnian sai Albert Merz, vaikka kyseessä oli pikemminkin hänen sekä Gruppe SPUR:n ja Jørgen Nashin yhteistyö (jota Asger Jorn tuki taloudellisesti).

Meininki oli hieman erilaista seuraavana päivänä. Päivä käynnistyi Zwi Negator -nimikkeellä kulkevien saksalaisaktivistien intohimoisella puheella, jonka näkökulma edusti Antideutsche-suuntausta sen mielenkiintoisemmasta päästä. Zwi ja Negator käyttivät situationisteja ponnahduslautana pyrkimyksilleen saada ihmiset aktiivisesti mukaan nykypolitiikkaan ohittaen situationistien historian täsmällisen kuvaamisen. Seuraavaksi Karen Kurczynski haastatteli Jacqueline de Jongia hänen osallistumisestaan ensimmäiseen ja toiseen Situationistiseen Internationaaliin. De Jong huvitti yleisöä kertomalla situationistimiesten seksismistä ja siitä, kuinka hän säilytti ystävälliset välit Guy Debordin ja Michele Bernsteinin kanssa vuoden 1962 julkisen jakautumisen jälkeenkin. Näin hän tarjosi otoksen siitä huvittavasta ankaruudesta, jolla ranskalaiset situationistit halusivat tämäntyyppiset asiat esittää. Toisen Situationistisen Internationaalin osalta De Jong oli selvästi tyrmäävämpi. De Jongin esitys vahvisti jo aikaisemmin vetämääni johtopäätöstä: vaikka situationistinen teoria ja käytäntö saavatkin osakseen paljon mielenkiintoa, olisi virhe pitää ensimmäistä tai toista Situationistista Internationaalia täysin vakavasti otettavana poliittisena voimana. Lounaan jälkeen Peter Laugesen kertoi situationistien kanssa viettämästään ajasta ja siitä, kuinka J. V. Martinin ollessa Skandinavian debordilaisen fraktion päällikkö kaikki asiat hoidettiin ranskaksi siitäkin huolimatta, että Martin ei kieltä osannut. Laugsen selvitti innokkaan kaunopuheisesti ranskan sekä englannin ja tanskan kaltaisten kielten välisistä eroista, joista johtui, että Guy Debord ei ymmärtänyt angloamerikkalaista tai skandinaavista kulttuuria (hän osasi ainoastaan ranskaa). Eräs ilmeinen johtopäätös Langesenin esityksestä oli, että Guy Debordin intellektuaalinen rajallisuus ja kapeakatseisuus olivat merkittäviä tekijöitä situationistisen liikkeen jakautumisessa niin kutsuttuun kulttuuriseen ja poliittiseen kuppikuntaan. Seuraavaksi Fabian Tompsett muutti täydellisesti käsittelyn kulkua puhumalla innostavasti matematiikasta ja vallankumouksesta. Tämän jälkeen Jakob Jakobsen haastatteli englantilaista maalaria Gordon Fazakerleyta ajasta, jolloin hän asui Situationist Bauhaus -nimisessä kommuunissa Etelä-Ruotsissa. Minulle jäi vaikutelma, että sen johtohahmo Jørgen Nash oli jopa Guy Debordia vaikuttavampi huijari. Nash ei ainoastaan nylkenyt veljeltään Asger Jornilta rahoitusta toiselle Situationistiselle Internationaalille vaan myös väärensi maalauksia myyden niitä rikkaille keräilijöille kommuunin olemassaolon turvaamiseksi (samalla kun hän huijasi Ruotsin valtiolta tukia maanviljelyn kehittämiseen). Konferenssi päättyi ryhmäkeskusteluun, joka ei saanut kursittua aivan kaikkea kokoon, mutta onnistui saattamaan loppuun vilkkaan kaksipäiväisen keskustelun.

Konferenssin päätyttyä osallistuin katubileisiin, jotka olivat epäonnistunut yritys hajottaa poliisin joukot toisten aktivistien yrittäessä vallata uutta kiinteistöä puretun Ungdomshusetin tilalle. Seuraavana päivänä (lauantaina) kävin tuhotun Ungdomshusetin luona, jonka tilalla sijaitsevalle joutomaalle oli suunniteltu rakennettavaksi "Kansan puistoa". Paikalla oli noin 25 aktivistia, kun muutama pakettiauto saapui tuoden multaa, puita ynnä muuta materiaalia. Yrittäessämme purkaa autojen lastia poliisit saapuivat mellakka-ajoneuvoineen meitä estämään. Kytät olivat määrällisesti alakynnessä eivätkä yrittäneet poistaa meitä paikalta ennen kuin paikalle saapui lisävahvistuksia useammalla autolla, jolloin heitä lopulta oli enemmän kuin meitä.

Skandinaviassa viettämäni ajan perusteella minulle kävi selväksi, että yksi huomiota vaativa avainkysymys on Kööpenhaminan keskikaupungin työläisalueiden yläluokkaistuminen ja sen aiheuttama kupla kiinteistöjen hinnoissa, jota sitten käytetään talouden kelluttamiseen. Olen nähnyt kuinka tämä on tuhonnut Lontoon ja toivon todella että sama ei tapahdu Tanskassa. Kehityksellä on vastavoimansa ja vaikka tiedän, että pitkällä tähtäimellä uusliberaalit tulevat häviämään, näyttävät he voittaneen tämän taistelun. Ungdomshuset on purettu ja paikalliset aktivistit ovat järkyttyneen typertyneitä siihen liittyneen repression laajuudesta. Ennen saapumistani Kööpenhaminaan kirjoitin blogissani 8.3.2007:

"Meidän pitää pyrkiä yhdistämään kaikki erilliset kamppailut, erityisesti Kööpenhaminan puretun Ungdomshusetin ympärillä käyty taistelu, islamofobiaa ja muita rasismin muotoja vastaan käytävien kamppailujen kanssa niin Tanskassa kuin muuallakin maailmassa."

Valitettavasti en nähnyt tästä merkkiäkään Kööpenhaminassa ollessani.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.