2007-05-28

Onko kulttuurieroja olemassa?

Eetu Viren

Kulttuuri ja hegemonia

Sosiologista teoriaa ja sen historiaa paljon tutkinut Dal Lago hahmottelee kulttuurierokysymyksen epistemologiaa eräiden Max Weberin ongelmanasettelujen kautta. Weberille tyypillinen tapa argumentoida oli tutkia sanojen ja asioiden välistä suhdetta. Jokainen Weberin tekemä käsitemäärittely sisältää huomautuksen siitä, että eri olosuhteissa kaikki voisi olla aivan toisin. Poikkeuksia määritelmään on aina niin paljon, että ne lähes tekevät koko määritelmän tyhjäksi. Dal Lago ottaa esimerkiksi kansakunnan käsitteen. Weber selittää lähinnä vain, mitä kansakunta ei ole. Se ei ole "kansa" eikä "kieliyhteisö" eikä varsinkaan "etninen yhteisö", vaan eräänlainen nimi, joka annetaan performatiivisille puheakteille, joiden avulla tietty ryhmä vahvistaa uskovansa johonkin mikä pitää sitä koossa ja saa näin poliittista arvovaltaa. Kansakunta ei siten ole sana, jonka avulla voi selittää jotain, vaan sana, joka on selitettävä.

Näiden Weberin pohdintojen avulla voidaan tuoda esiin ero historian analyyttisten luentojen ja sellaisen retorisen epämääräisyyden välillä, jota Weber kutsuu "oppineiden" tai "sivistyneistön" puuhailuksi. Weberin mukaan "oppinut" pyrkii selittämään konkreettiset historialliset tai menneisyyden poliittiset ongelmat yleistämällä niihin omat ideologiset kategoriansa. Sen sijaan Weber tai jo häntä ennen Nietzsche kritisoivat tällaista yleisluontoisten kollektiivisten käsitteiden kuten kansakunta tai sivilisaatio huolimatonta käyttöä. Niiden sijaan he näkivät historiallisen prosessin taustalla muita tekijöitä, kuten hegemoniakamppailun ja vallantahdon.

Sivilisaation ja kulttuurin kaltaisten epämääräisten kollektiivikäsitteiden käyttö siis sekä peittelee yhteiskunnallisia konflikteja että toimii niiden osana ja uusintaa hegemonista kuvaa yhteiskunnallisista prosesseista. Keskustelu eurooppalaisesta identiteetistä, Euroopan perustuslaista ja kansalaisuudesta tarjoaa hyvän esimerkin, jota myös Dal Lago on kirjoituksissaan pohtinut. Euroopan perustuslakiprosessia on leimannut tarve määritellä eurooppalainen identiteetti ja Euroopan kansalaisuuden perusta yhteisen kulttuurin tai arvojen kautta: kristinusko, rationaalisuus ja suvaitsevaisuus, Goethe ja Shakespeare, antiikin kulttuurin perintö. Esimerkiksi keskustelua Turkin EU-jäsenyydestä on käyty juuri arvopohjan ja kulttuurin termein.

Tässäkin tapauksessa on kuitenkin selvää, että identiteetin ja Euroopan kansalaisuuden määrittely kulttuurisin termein peittää näkyvistä kansalaisuutta koskevan todellisen poliittisen kysymyksen, joka liittyy siirtolaisten oikeudettomaan asemaan ja sen työmarkkinoita jäsentävään vaikutukseen. Kyse on viime kädessä poliittisesta määritelmästä, joka koskee sitä, kenellä on oikeus oleskella Euroopan unionin alueella ilman jatkuvaa viranomaiskontrollin uhkaa ja sitä, kenellä on oikeus minimipalkkaan ja muihin työlainsäädännön takaamiin etuihin sekä koulutukseen, sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin. Kyse on siis poliittisista käytännöistä, jotka nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa hierarkisoivat ja rakenteistavat Euroopan työmarkkinoita ja tuottavat yritysten käyttöön runsaasti oikeudetonta, halpaa ja helposti riistettävää työvoimaa. Rajatessaan "vieraat" kulttuurit "eurooppalaisen" kulttuurin ulkopuolelle juuri Dal Lagon kuvaamalla tavalla, nämä poliittiset diskurssit ja käytännöt pyrkivät kiistämään siirtolaisten oman kokemuksen ja heidän lähtökohtiensa moninaisuuden. Siirtolaisista tulee pelkästään orgaaniseksi käsitetyn kulttuurinsa mekaanisia edustajia, joilla ei ole omia haluja, kokemuksia, ainutkertaisia elämäntilanteita.

Kulttuuri resurssina

"Sivilisaatioiden yhteentörmäystä" koskevassa diskurssissa kulttuurit samanaikaisesti objektivoidaan autonomisiksi todellisuuksiksi ja subjektivoidaan organismeiksi, joilla on kyky ajatella, vaikkakin vain irrationaalisesti ja ideologisesti. Vain länsimaissa yksilönvapauden periaate tekee mahdolliseksi muuttaa kulttuuria rationaalisesti, kun taas kaikki muut kulttuurit ovat olemuksellisesti orgaanisia ja muuttumattomia. Niiden ajattelu ei kehity vaan toistaa uudelleen samoja ikuisia periaatteita. Vain "meillä" on kyky uudistua, muut ovat kaikki kulttuurinsa "huumaamia".

Sen lisäksi että tällainen väite on selvästi ideologinen, se on ristiriidassa nykyaikaisen antropologian kanssa. Siinä kulttuuria ei käsitetä totaalisena, vaan ainoastaan symbolien, uskomusten, arvojen ja tapojen verkostona, joka vain jossain määrin säätelee jäsentensä käytöstä. Monissa tapauksissa (cultural studies jne.) kulttuuria käsitellään tapana määritellä valtasuhteita. Harva pitää kulttuuria koherenttina ja orgaanisena systeeminä.

Holistinen käsitys kulttuurista liittyy pitkälti klassisen antropologian kolonialistiseen historiaan. Siinä "vieraita" kulttuureita tutkittiin orgaanisina suljettuina yksikköinä, miltä ne täysin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta varmasti näyttivätkin. "Ne olivat kaukaisia, eksoottisia, erilaisia, usein suljettuja tai eristettyjä maailmoja, ja kätkettyjä länsimaisten antropologien silmiltä". Nämä mallit sitten yleistettiin kaikkiin yhteiskuntiin (esim. Durkheimin uskontososiologiset tutkimukset, Malinowski ja primitiivinen seksuaalisuus). Klassinen antropologia rakensi eräänlaisen rinnakkaisuussuhteen yksilönkehityksen ja kulttuurisen kehityksen välille (villit ovat kuin lapsia, me olemme kerran olleet samanlaisia kuin villit jne.)

"Tänään ajatus kulttuurista yhtenäisenä meta-todellisuutena, joka kykenee kokonaan kuvaamaan toimijoiden käytöstä, on mieletön. Yhtäältä kulttuuriset ulottuvuudet voidaan määritellä alajärjestelminä, jotka eivät aina ole yhtenäisiä; toisaalta subjektien suhde kulttuurisisiin järjestelmiin on aina ollut problemaattinen ja vaihteleva", kirjoittaa Dal Lago. Jos ajatellaan esimerkiksi uskontoa, yhtä kulttuurista alajärjestelmää, se voidaan käsittää vain yhteydessä moniin muihin tekijöihin, jotka ovat poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia. Vain tässä mielessä on mielekästä puhua vaikkapa "katolisesta kulttuurista". Ja sama pätee tietenkin myös ei-kristillisiin kulttuureihin. Nykyisin unohdetaan usein esimerkiksi se, että niin sanottu islamilainen integrismi on vasta vähän aikaa sitten syntynyt poliittinen vastaus epäonnistuneeseen maallistumisprosessiin eli prosessiin, jossa länsimaistyylisiä valtiollisen organisaation muotoja on yritetty tuoda islamilaisiin maihin.

Kulttuurien piirissä ja niiden välillä tapahtuu jatkuvia muutoksia, neuvotteluja ja uudelleenmäärittelyjä. Nykyisin, globalisaation aikakaudella, puhutaan paljon vieraista kulttuureista, jotka olisi tarkoitus sovittaa yhteen hallitsevan yhtenäiskulttuurin kanssa. Esimerkiksi "monikulttuurisuuden" ajatus viittaa tällaiseen kuvioon. Siinä siirtolaisten ajatellaan tuottavan tilanteita, joissa heidän kulttuurinsa sotkevat yhtenäiskulttuurin tai suvaitsevaisuuden hengessä "värittävät" sitä.

Mutta onko "siirtolaisten kulttuuria" ylipäätään olemassa, kysyy Dal Lago. Siirtolaiset eivät nimittäin ankarassa mielessä muodosta minkäänlaista kulttuuria. Vaikka tutkittaisiin samoista kansallisvaltioista peräisin olevia siirtolaisia, heidänkin välillään on suuria eroja. Joissain tapauksissa siirtolaiset muodostavat hyvin tiiviitä solidaarisuusverkostoja, jotka ovat sidoksissa alkuperämaihin. Toisissa tapauksissa heidän elämäntapansa saattavat olla hyvin individualistisia (esim. kulutuksen suhteen), mutta he saattavat samanaikaisesti myös identifioitua reaktiivisesti omaan kulttuuriinsa (esim. monet nuoret marokkolaissiirtolaiset).

Kulttuuria voidaan Dal Lagon mukaan verrata Paul Veynen ajatukseen ideologiasta. Olennaista on, että ideologiat eivät välttämättä ole koherentteja, niiden tarkoituksena on vain antaa merkitys ympäröivälle maailmalle. Ideologiat voivat hyvin elää rinnakkain käytäntöjen kanssa, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa (yrittäjä kauhistelee Kiina-ilmiötä, mutta suunnittelee samalla omien tehtaidensa siirtämistä Kiinaan). Kulttuuri onkin eräänlainen pelinappula, joka samanaikaisesti määrittää toimijoiden tekoja, mutta jota he myös käyttävät omiin tarkoituksiinsa. Voi esimerkiksi olla että muuten hyvin maallistuneet marokkolaisnuoret vankilassa lyöttäytyvät yhteen, hyökkäävät voimakkaasti muita vankeja ja vartijoita vastaan ja julistavat esikuvakseen Osama bin Ladenin. Eli kulttuurin käyttötavat liittyvät voimakkaasti konteksteihinsa. Usein vanhan kulttuuriperinnön nimessä puhuminen onkin uuden kulttuurin luomista (esimerkiksi ns. padanialainen kulttuuri Pohjois-Italiassa, jonka luominen liittyy Lega-puolueen itsenäistymispyrkimyksiin).

Kulttuuri on siis resurssi monella eri tavalla. "Se antaa merkityksen sille, mitä teemme ja ennen kaikkea se on erinomainen keino oikeuttaa, selittää tai tunnistaa se, mitä olemme tehneet. Lyhyesti sanoen, se tuottaa helpon identiteetin toimijoille ja ryhmille - ja tarjoaa tutkijoille koherentteja vastauksia."

Merellinen kulttuuri

Dal Lago nostaa artikkelissaan esiin vielä yhden esimerkin selitysten ja väärinymmärrysten sekoittumisesta. Ollaan vuodessa 1453 ja Muhammed II on juuri valloittamaisillaan Konstantinopolin. Bysantin keisari on kaupunkinsa pelastaakseen julistanut kirkkokuntien välisen skisman lakkautetuksi ja yrittänyt vedota läntisen kristikunnan apuun. Mutta eurooppalaisia kiinnostaa enemmän omien kaupallisten etujensa puolustaminen. Muhammedin armeijassa on puolestaan mukana lukuisia länsimaisia palkkasotilaita. Kyse on "sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä" par excellence. Mutta onko "meidän" ja "heidän", kristittyjen ja muslimien välinen jako sittenkään niin selvä?

Vihje tähän kysymykseen vastaamiseksi löytyy Dal Lagon analysoimasta Fabrizio de Andrèn runosta "Sinàn Capudàn Pascià", joka kertoo samannimisestä genovalaisesta merimiehestä. Hän joutui turkkilaisten vangiksi, mutta pelastettuaan heidän johtajansa hengen vapautui ja muutti ottomaanien hallitsemaan Konstantinopoliin. Runo kertoo Välimerestä tilana, jossa kaikki sekoittuu merimiesten liikkuessa. Eräs sen teemoista on identiteettien sekoittuminen, tai paremminkin välinpitämättömyys kaikista identiteeteistä. Välimerellä, joka on jo vuosisatojen ajan ollut eräs maailman liikennöidyimmistä alueista, ei kulttuurisista ja uskonnollisista identiteeteistä ole liiemmin välitetty. Tässä mielessä nykyinen globalisaatio on vain yksi prosessi, jossa ihmiset ja kulttuurit sekoittuvat, mutta Välimerellä näin on tapahtunut aina. Genovassa, vanhassa merenkulkijoiden kaupungissa, asuva Dal Lago luo merestä ja merellisestä elämäntyylistä kenties hieman romantisoidun kuvan, mutta tämän metaforan avulla hän onnistuu tuomaan esiin sellaisen käsityksen Euroopan historiasta, joka asettuu kulttuurieropuhetta ja sen jäsentämää poliittisen tilan määrittelyä vastaan. Meri on kierron ja kohtaamisten, mutta samanaikaisesti myös ulossulkemisen ja vastakkainasettelujen tila. Välimerta ylittävien siirtolaisten kohtalot kertovat tästä erityisen selvästi.

Siirtolaisissa onkin olennaista Dal Lagon mukaan heidän sosiaalisesti "juokseva" luonteensa. Siirtolaiset eivät muodosta uhkaa niinkään siksi, että he tuovat mukanaan oman kulttuurinsa joka uhkaa meidän kulttuuriamme, vaan siksi, että he osoittavat, että ihminen kykenee elämään myös irrallaan "juuristaan". He vihjaavat, että kotimaa ja yhtenäiskulttuuri eivät ole välttämättömiä ihmisen olemassaololle. Tässä mielessä he ovat "merellisiä olentoja" sanan varsinaisessa merkityksessä. Tapa tulkita siirtolaiset vieraana kulttuurina onkin oikeastaan tapa kätkeä se tosiasia, että he ovat aktiivisempia, liikkuvampia ja yksilöllisempiä kuin me itse.

"Siirtolaiset eivät siis uhkaa kulttuuriamme, koska he kuuluvat näkyvästi toiseen, vaan koska he elävät niiden molempien ulkopuolella", Dal Lago pamauttaa.

[*] Artikkeli on ilmestynyt teoksessa C. Galli (toim.) Multiculturalismo in questione, Il Mulino, Bologna. Kaikki tekstissä esiintyvät suorat lainaukset ovat peräisin tästä artikkelista.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.