Onko kulttuurieroja olemassa?

Jalkapallo on aina ollut lähellä Dal Lagon sydäntä. Hän aloittikin vierailuluentonsa kertomalla jalkapalloon liittyvän esimerkin, joka kuvaa sitä, miten puhe kulttuurieroista hämärtää ja peittelee yhteiskunnallisia ristiriitoja. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Mestarien liigan puolivälierien ensimmäisessä osaottelussa AS Roma oli voittanut Manchester Unitedin. Ottelun jälkeen roomalaiset poliisit olivat hakanneet Manchesterin kannattajia. Italialaiset sanomalehdet uutisoivat tapahtuman "pohjoisten barbaarien" holtittomasta käytöksestä johtuneena välttämättömänä kurinpitotoimenpiteenä. Englantilaiset taas kuvasivat italialaiset poliisit "etelämaalaisiksi villi-ihmisiksi". Kun Manchester United voitti toisen osaottelun pikemminkin tennis- kuin jalkapallotulosta muistuttavin numeroin 7-1, englantilaiset kokivat saaneensa oikeutetun hyvityksen kulttuurien välisessä kamppailussa. Molempien maiden tiedotusvälineet näkivät siis "kulttuurieroja" siellä, missä itse asiassa oli kyse valtion harjoittamasta väkivallasta.

Dal Lagon mukaan kulttuurieroja koskevan puheen yhteiskunnallinen tarkoitus on usein juuri tämä: peitellä poliittisia ristiriitoja ja pukea ne "kulttuurisen" ristiriidan valepukuun. Esimerkiksi siirtolaisten asemaa koskevassa keskustelussa korostetaan vain "monikulttuurisuuteen" tai kulttuurien väliseen erilaisuuteen ja sen suvaitsemiseen liittyviä kysymyksiä. Ikään kuin kyse ei olisikaan poliittisista, juridisista ja taloudellisista kysymyksistä.

Artikkelissaan "Esistono davvero i conflitti tra culture" Dal Lago käsittelee Samuel Huntingtonin paljon keskustelua herättäneitä "sivilisaatioiden yhteentörmäystä" käsitteleviä kirjoituksia. Dal Lagon mukaan Huntingtonin kirjoitukset ovat nykyisin yksi keskeisimmästä taustavaikuttajista "kulttuurien välisiä konflikteja" koskevassa keskustelussa niin akateemisissa piireissä kuin laajemmassakin julkisuudessa. Vaikka "kulttuuri" ja "sivilisaatio" eivät varsinaisesti tarkoitakaan aivan samaa, peruskysymys on selkeä: kyse on yhteiskunnallisia toimijoita velvoittavien symbolisten muodostumien välisistä konflikteista. Viimeisen viidentoista vuoden aikana näistä symbolisista konflikteista on sekä tieteellisessä että julkisessa keskustelussa noussut erityisesti esiin (sivilisaatioiden tai kulttuurien ilmauksena toimivien) uskontojen välinen konflikti.

Dal Lago toteaa heti, että Huntingtonin kirjassa kiinnostavampaa ovat sen teesien sijaan aukot tai puutteet: Huntington jättää kokonaan käsittelemättä kaikki epistemologiset ongelmat, joita kulttuurien tutkimuksessa perinteisesti on vatvottu. Huntington ei esimerkiksi lainkaan määrittele, mitä hän tarkoittaa "sivilisaation" käsitteellä. Dal Lagon mukaan Huntingtonin kirjoituksista voidaan kuitenkin päätellä, että kyse on eräänlaisista "kokonaismuodoista", joita erilaiset poliittis-kulttuuriset muodostumat saavat tietyllä aikakaudella. Huntingtonin typologiaan kuitenkin kuuluu sekä "kulttuureja", "uskontoja" että erilaisia taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä. Eri sivilisaatioiden määrittelyperusteet vaihtelevat suuresti: perinteisin sivilisaatioteoreettisin käsittein määritellystä "lännestä" maantieteellisiin alueisiin kuten Etelä-Amerikka ja Afrikka, kansallisvaltioihin (Japani), poliittis-kielellisiin yhteisöihin (Kiina) uskonnollisiin (islam, ortodoksiset maat) tai uskonnollis-kulttuurisiin muodostumiin (buddhalainen "sivilisaatio"). Typologian geopoliittinen luonne on tästä sekasotkusta huolimatta kuitenkin selvä. Kehittynyttä länttä vastaan asetetaan erilaisia periferioita, jotka määritellään pelkästään uskonnon, poliittisen autoritarismin, taloudellisen pysähtyneisyyden tai strategisen mitättömyyden perusteella.

Oikeastaan kyse on siis vastakkainasettelusta lännen ja muun maailman eli sivilisaation ja ei-sivilisaatioiden välillä. Tämän Huntington pyrkii perustelemaan eräänlaisen keittiöhistorianfilosofian avulla, johon hän sotkee elementtejä esimerkiksi Toynbeelta ja Braudelilta. Toisin kuin historian loppua julistanut Francis Fukuyama, Huntington ei kuitenkaan katso historian loppuneen, vaan näkee että taistelu on vasta alussa: länsimaista universalismia on puolustettava siihen kohdistuvilta taantumuksellisilta uhilta. Huntington muotoilee siis eräänlaisen "realistisen" poliittisen doktriinin, joka on innoittanut amerikkalaisia neokonservatiiveja (vaikka nykyisin Huntington alkaa jo olla joutunut syrjään hienovaraisempien muotoilujen tieltä).

Huntingtonin ääneenlausumaton oletus on, että toisin kuin länttä, kaikkia muita sivilisaatioita kahlitsee ja estää kehittymästä tietty kulttuurinen stigma: ortodoksien traditionalismi, kiinalainen autoritarismi, islamilainen fanatismi, afrikkalainen tribalismi jne. Kyse on siis vanhojen kolonialististen ennakkoluulojen heijastumasta, jonka mukaan toiset yhteiskunnat eivät kehity, koska ovat ikuisesti kulttuurinsa ehdollistamia. Dal Lagon mukaan Huntingtonin teorioiden ja yleistysten lähtökohta on todellisuudessa kuitenkin aivan muualla. Monia länsimaisia tutkijoita ja poliitikkoja on nimittäin huolestuttanut syvästi se, miten helposti eräät ns. kehittyvät maat ovat kyenneet liittymään globaaliin poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään ja kuitenkin samalla säilyttämään sellaisia poliittisia muotoja ja tavoitteita, jotka poikkeavat radikaalisti amerikkalaisista ja eurooppalaisista. Kyse on siis globaalin kapitalismin sisäisestä hegemoniataistelusta erilaisten kulttuuristen ja poliittisten muotojen välillä. Huntingtonin sivilisaatiokamppailua koskeva puhe on vain näiden hegemoniakamppailujen naamiointia.

Erityisesti syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Huntingtonin teoriasta on tullut eräänlainen joka paikan selitysmalli länsimaisessa keskustelussa. Sitä ovat levittäneet ennen kaikkea islamin tutkijat, kansainvälisen politiikan kommentaattorit ja erilaiset julkiset mielipidevaikuttajat. Oikeastaan Huntington on vain tehnyt synteesin hajanaisesta ajattelukokonaisuudesta, jota on kehitelty jo pitkään. Huntingtonilta ammentavat populaarikirjoittajat kuin Oriana Fallaci vuorostaan viljelevät erilaisia yksinkertaistuksia tästä. Dal Lagon mukaan "Huntingtonin-Fallacin ajattelutyyli tekee hyper-yksinkertaistetun, ellei suorastaan parodisen uudelleenluennan historiasta muutaman yksinkertaisen oppositioparin pohjalta, joiden kaikkien taustalla on hegemonia- ja geopolitiikkakysymysten puhtaasti sanallinen muuntaminen kulttuuriseen muotoon".

"Sivilisaatioiden yhteentörmäyksen" kuvitteellinen syntyhistoria

Huntington käyttää teoriansa perusteluksi runsaasti eräänlaisia universaalihistoriallisia kehitelmiä, joiden epäpätevyyden Dal Lago tuo esiin käymällä läpi joukon erilaisia varsin yksityiskohtaisia argumentteja. Huntington väittää, että "meidän" ja "heidän" välinen erottelu on toiminut olennaisena tekijänä Euroopan historiassa. Dal Lago kuitenkin osoittaa, että nämä argumentit eivät vastaa todellisuutta.

Keskeinen fantasma on tietenkin klassisen eurooppalaisen antiikintutkimuksen korostama erottelu kreikkalaisten ja barbaarien, outoa kieltä puhuvien mongertajien välillä. Tämän käsityksen mukaan kreikkalaiset olivat vapaita ja asuivat itsehallintoon perustuvissa kaupunkivaltioissa, kun taas barbaareja hallitsivat tyrannit ja despootit. Keskeinen tekijä kreikkalaismyytin rakentamisessa ovat olleet persialaissodat. Perinteisen tulkinnan mukaan kreikkalaiset kykenivät vapaudenrakkautensa ja rationaalisuutensa ansiosta unohtamaan keskinäiset ristiriitansa ja voittamaan ylivoimaisen itämaisen vihollisen. Todellisuudessa tapahtumien kulku ei kuitenkaan ollut lainkaan näin selkeä. Persialaisten puolella taisteli kreikkalaisten palkkasoturien lisäksi myös kokonaisia kreikkalaisia kaupunkivaltioita. Useissa tärkeissä poliksissa oli tyranninen hallinto. Myöskään kreikkalaisten ja barbaarien välinen vastakkainasettelu ei ollut lainkaan selkeä, sillä persialaisen kulttuurin ihailu oli kreikkalaisten keskuudessa yleistä. Paras esimerkki tästä on kenties Ksenofonin Kyyroksen kasvatus, jossa kreikkalaisten kasvatusihanteita tuotiin esiin Persian suurkuninkaan elämäkerran kautta. (Dal Lago vertaa tätä siihen, että nykyisin länsimaisen kasvatusmielessä kirjoitetun romaanin päähenkilönä olisi Gaddafi.)

Kun kreikkalaiset 400-luvulla eaa. ryhtyivät taistelemaan persialaisia vastaan, kyse oli pelkästään poliittisesta patriotismista, jossa politiikka oli selkeästi erotettu kulttuurista. Myöskään Aleksanteri Suuren valloitusretkistä puhuttaessa ei nykyisin yleensä tuoda esiin sitä, että Aleksanterin tavoitteena oli pelkästään poliittinen, ei kulttuurinen ylivalta. Aleksanterihan pyrki luomaan uuden valtaeliitin, joka koostuisi sekä kreikkalaisista että persialaisista. Hän kannusti erityisesti sotilaitaan ja upseereitaan menemään naimisiin persialaisten kanssa ja naittamaan lapsiaan persialaisille.

Radikaali vastakkainasettelu idän ja lännen välillä on siis eurooppalaisen historiankirjoituksen keksintö, joka on jälkikäteen rakennettu kreikkalais-roomalaisen tradition perustalle. Myös Rooman valtakunta oli nimittäin kulttuurisesti hyvin heterogeeninen imperiumi. Esimerkiksi kansalaisuuden laajentaminen koskemaan valloitettuja kansoja ja yleinen kulttuurinen synkretismi (uskontojen, kielten jne. suhteen) ovat selviä osoituksia tästä. Valloitettujen alueiden jumaluudet liitettiin Rooman pantheoniin. Kaikkein paras esimerkki "monikulttuurisuudesta" ovat kuitenkin Rooman vallan perustana toimineet legioonat, joissa palvelleet sotilaat saivat roomalaisten nimien lisäksi pitää myös omat alkuperäisnimensä: Libyassa palveli brittejä, Englannissa ja Daakiassa egyptiläisiä. Myös kristittyjen vainon syynä oli juuri se, että kristityt eivät suostuneet käsittämään itseään vain yhtenä monista imperiumin uskonnoista, vaan vaativat uskolleen erityisasemaa.

Rooman ekumenismista siirtyi paljon Bysantin valtakuntaan. Vaikka Bysantti usein on esitetty läntisen sivilisaation esitaistelijana islamilaisia valloittajia vastaan, se oli kuitenkin hyvin heterogeeninen, erilaisia elementtejä yhdistävä valtakunta: roomalainen oikeus, instituutiot ja identiteetti, kreikan kieli ja idästä omaksutut tavat. Assimilaatiokykynsä ansiosta se onnistui selviämään hengissä yli tuhat vuotta. Edes arabit eivät olleet vain Bysantin vihollisia, vaan koko ajan myös mahdollisia liittolaisia. Eniten konflikteja Bysantilla oli itse asiassa läntisen kristikunnan kanssa.

Myytti islamilaisen ja länsimaisen sivilisaation vastakkaisuudesta on ollut "Lännen" itsemäärittelyn kannalta keskeinen. Tämä vastakkaisuus ei kuitenkaan ole historiallisesti mitenkään perusteltavissa. Dal Lago käy läpi useita esimerkkejä, jotka osoittavat, että kyse on ideologisesta stereotypiasta ja vahvasta historiallisesta yksinkertaistuksesta. Ensimmäinen esimerkki liittyy kristittyjen ja muslimien rauhanomaiseen rinnakkaineloon Pyhällä Maalla ensimmäisten ristiretkien aikana. Alueelle jääneet kristityt omaksuivat vähitellen paljon tapoja arabeilta ja tulivat hyvin toimeen alueen eri kansojen kanssa. Myös silloin, kun he hallitsivat Pyhää Maata, he olivat erittäin suvaitsevaisia muslimeja kohtaan, samoin kuin muslimiherrat kristittyjä alamaisiaan kohtaan. Kulttuurisesta sekoittumisesta on erinomainen esimerkki myös normannikuninkaiden ja heidän seuraajansa Fredrik II:n valtakunta Sisiliassa. Eri kulttuurien limittymisestä voidaan vieläkin nähdä jälkiä Palermon kirkoissa (arabikupolit, bysantilaiset mosaiikit jne.)

Pikemminkin kuin uskontojen välisestä kiistasta, kristittyjen ja muslimien väliset konfliktit saivat alkunsa kristittyjen suorittamista joukkomurhista, joihin myös muslimit sitten kostoksi ryhtyivät. Esimerkiksi Jerusalemin valloituksen aikana kaupungin koko siviiliväestö tapettiin. Toki myös uskonto motivoi taisteluita, mutta vain yhtenä tekijänä poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden joukossa.

Erinomainen esimerkki on Konstantinopolin valloitus vuonna 1453, joka samalla merkitsi Bysantin valtakunnan loppua. Sitä on väitetty kristinuskon ja islaminuskon välisen taistelun kulminaatiopisteeksi, joka merkitsi uskonnollista uhkaa koko kristikunnalle. Kuitenkaan läntiset kristityt eivät olleet kiinnostuneita auttamaan Bysanttia. Italialaisille kaupunkivaltioille oli paljon tärkeämpää turvata omat kaupankäyntimahdollisuutensa ottomaanien kanssa kuin puolustaa kristinuskoa. Ranska puolestaan oli vuosisatojen ajan liitossa ottomaanien kanssa. Eivätkä myöskään ottomaanit halunneet esiintyä koko islamin puolustajina tai islaminuskon levittäjinä.

Dal Lago toteaakin, että ei tarvitse lukea Nietzscheä tai Gadameria tajutakseen, että jokainen nykyhetki projisoi menneisyyteen omat ongelmansa kirjoittaessaan historiaa. Huntington, jota käytetään siis esimerkkinä nykyisestä länsimaisesta kulttuurieropuheesta, postuloi vanhan myytin historiaan ja muovaa uudelleen menneisyyttä oikeuttaakseen nykyisen vastakkainasettelun.