2007-05-03

Valtioterrorismi, prekarisaatio ja uusi julkisen alue

Mikko Jakonen

Tarkoitan valtioterrorismilla sitä, että valtio ja kunnat, siis julkinen valta ylipäänsä, eivät enää valvo ihmisten oikeuksien noudattamista. Väitän lisäksi, että asia on vieläkin kehnommin, siis että valtio aktiivisesti polkee ihmisten oikeuksia, kuten tutkimassani rakennushallituksen tapauksessa. Kohtuutonta on myös se, että ratkaisuja tehdään poliittisina uudistuksina. Tuoreimpana esimerkkinä siitä, miten uudistuksia pidetään epäpoliittisina, voisi käyttää kunta- ja palvelurakenneuudistusta vuonna 2006. Puhutaan teknisestä uudistuksesta, vaikka ollaankin muuttamassa kuntien itsemääräämistä, ajamassa palvelujen yksityistämistä ym. Pidän New Public Management -tyylistä ajattelua julkista sektoria vaivaavien ongelmien isänä, koska se ujuttaa uusliberalistiset käytännöt julkiseen hallintoon. (Eräsaari 2006).

Näin kirjoittaa Leena Eräsaari artikkelissaan "New Public Management (NPM) on julkisen sektorin vääryyksien isä". Eräsaari käsittää julkisen alueen ennen kaikkea valtiollisen omistuksen ja palvelujen alueena. Millaisia näkökulmia kyseinen valtioterrorismin käsite ja uusliberalismin toimintatavat saavat, kun ne käsitetään laajempina politiikan ja muuttuvan työelämän ongelmina?

Terrorismi hallintakeinona

Terrorismin vastainen sota on eräänlainen ideologia, joka esittää vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kansalaisissa[1] pelkoa, kauhua ja paniikkia[2] herättävänä hallitsemattomien uhkakuvien kokoelmana. Kauhukuvien kokoelman seurauksena mikä tahansa ratkaisu tuntuu perustellulta. Kun uusia uhkakuvia ja vaaroja nähdään kaikkialla, ovat minkä tahansa turva- tai suojapaikan ehdot hyväksyttävissä rationaalisina ja jopa "ainoina järkevinä" ratkaisuina. Se mikä ja millainen tämä turvapaikka oikein on, jää hädän ja paniikin hetkellä pohtimatta. "Hätä ei lue lakia" tai pikemminkin "Hädässä ei lueta Suomen lakia".

Olettakaamme siis, että valtio on "turvapaikan" tarjoamisen lisäksi myös terrorismia ja pelkoa kehittävä toimija. Paradoksaalisesti tämä pelon lietsonta edistää valtion omaa toimintaa sen tarjotessa omia palvelujaan paniikin purkamiseksi. Mutta voidaanko valtion toiminnassa nähdä tämän markkinalogiikan - luo puutteita ja täytä ne - lisäksi jokin laajempi ulottuvuus? Mitä ihmettä valtio pyrkii omien "palvelujensa" lisäksi pelon ja paniikin lietsomisella saamaan aikaan ja oikeuttamaan?

Vastataksemme tähän kysymykseen meidän on tuhottava muutama väärinymmärryksiin johtava itsestäänselvyys, joille arkiajattelumme perustuu. Ensiksikään ei ole erityisen radikaalia väittää, että terrorismia käytetään länsimaisten valtioiden hyödyksi ja vahvistamiseksi. Terrorismi on nimenomaan ismi, jonka "länsimainen demokratia" on nykyisessä poliittis-taloudellisen ideologian muodossa ottanut jälleen käyttöönsä uudella tavalla.[3] Terrorismin vastaisen sodan esitetään olevan jatkuvaa, sille ei ole nähtävissä päätepistettä tai rajaa, operaatiota joka lopettaisi sodan. Kun terrorismin vastaisesta sodasta tehdään jatkuvaa, kyse ei ole poikkeustilasta, vaan pysyvästä tavasta luoda sosiaalisia suhteita ja yhteiskunnallista todellisuutta yhteiskunnallisen mielikuvituksen kautta[4].

Terrori, pelko ja paniikki ovat "kuvitteellisen" tasolla tuotettua epämääräistä kollektiivista pahoinvointia, joka saa aikaan todellisia, yksilöiden tekemiä ratkaisuja niin töissä, kotona kuin koulussa. Pelon lietsonnan merkittävin vaikutus on ollut se, että ihmisten kyky solidaarisuuteen, yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön on kaapattu suoraan lisäarvon tuotantoprosesseihin. Toisaalta meistä kaikista on tullut "robinsoneja", jotka etsivät epätoivoisesti "Toista" talouden autiolta saarelta, mutta Toista ei vain tahdo löytyä. Syy yksinäiseen harhailuun voi olla jopa siinä, että olemme kokonaan hävittäneet "toinen rakenteen" siinä mielessä kuin Gilles Deleuze asiaa kuvaa. Deleuzen mukaan ilman "toinen rakennetta" maailma joutuu epämääräiseen kaaoksen tilaan eikä asetu hahmotettavaksi kokonaisuudeksi.[5].

Terrorin luoma pelko on yksi perinteisimpiä modernin politiikan hallintakeinoja, jonka menetelmänä on luoda kasvoton paha olo ja negatiivinen maailmankuva ja levittää se kaikkialle. Kuka tätä pelkoa sitten levittää? Taudin kantaja ja levittäjä voi olla esimerkiksi valtion ministeri, jonka politiikan keskeisin sisältö on se, että koska tahansa ja missä tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa, ja vain ministerin alaiset alipalkatut ja työttömyyden uhan kautta kilpailutetut poliisijoukot voivat tämän estää. Siksi sana "ministeri" on ymmärrettävä ambivalenttina käsitteenä, mukaillen Carl Schmittin Poliittisessa teologiassa esittämää oivallusta, jonka mukaan "kaikki modernit poliittiset käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä". Terrorismin maailmassa emme voi olla varmoja siitä, tarkoitetaanko ministerillä valtion poliittista virkamiestä vai valtiouskonnon (suvereenin kansallisvaltion) pappia (minister), joka on ottanut saarnassaan tehokeinoksi helvetin ja ikuisen kadotuksen pelotteet vanhan kunnon ané -kaupan tyyliin, tosin nyt maanpäällisenä versiona.

Valtioiden ylläpitäjien eli veronmaksajien rahoista käytetään jatkuvasti kasvava siivu "terrorismin torjuntaan". Verorahat kuluvat siis tämän omituisen käsitteen torjuntaan. Turvatoimien lisäämisellä ei terrorismia kuitenkaan voiteta, vaan pikemminkin vain vahvistetaan luomalla pelkoa ja tunnelmaa terrorin jatkuvasta mahdollisuudesta. Se mitä näillä rahoilla torjutaan, on ihmisten vastarinta, tapahtui se sitten kaduilla, puheluissa tai sähköpostiliikenteessä (josta on muodostunut suorastaan nerokas tarkkailun väline julkisen ja yksityisen tilan välimaastoon, ei kenenkään maalle). Tämän jatkuvasti laajenevan "harmaan sektorin" tehtävänä on luoda ja kokeilla uusia kontrollikäytäntöjä ja tekniikoita, joita vähitellen kirjataan valtion lakiin.

Tämän sekasotkun ymmärtämiseksi on hyvä muistaa, että modernin valtion alkumetreillä politiikka ymmärrettiin nimenomaan tekniikaksi, kuten Thomas Hobbes (1588 – 1679) Leviathanin[6] (1651) esipuheessa avoimesti kertoo:

Taito menee vielä pitemmälle ja jäljittelee luonnon rationaalista teosta, teoksista oivallisinta, ihmistä. Sillä taidon kautta luodaan se suuri LEVIATHAN, jota sanotaan YHTEISKUNNAKSI tai VALTIOKSI (latinaksi CIVITAS), joka on pelkkä keinotekoinen ihminen, vaikka sen koko ja voima on suurempi kuin luonnollisen ihmisen, jota suojelemaan ja puolustamaan se on tarkoitettu. (Hobbes 1999, 31.)

Teknisellä taidolla (politiikalla), joka koskee "luonnollisten kappaleiden" eli ihmisten liikettä saadaan aikaan "poliittinen kappale" – body politique tai yhteiskuntaruumis, joka koostuu pienemmistä poliittisista kappaleista eli kansalaisista. Liberaalissa valtiossa ihmisten fyysiset liikkeet ovat rajattuja ennen kaikkea mielenliikkeisiin luoduilla ja rakennetuilla rajoituksilla - kasvatuksen, koulutuksen, "etiikan" ja etiketin kautta. Tärkeimpänä perustana näille rajoitusmuodoille toimii pelko, mutta ei enää kanssaihmisen pelko kuten niin sanotussa "luonnontilassa", vaan suvereenin ja tätä transsendenttia harhamaa edustavan valtion johdon ja valtion toimeenpanevan hallinnon pelko, joka tarkkailee väärin toimimisen ja väärin ajattelemisen merkkejä väestön erilaisten liikkeiden kautta. Hobbesin mukaan siis ihmisten keskinäinen pelko ja epäluottamus toisiaan kohtaan on riittävä perusta sille, että he hakeutuvat mihin tahansa suojaan, joka tässä tapauksessa on valtio. Valtiossa puolestaan ei "toisten" pelko ole enää riittävä (vaikkakin se on välttämätön) tae sille, että "rikokset" ja rötökset jäisivät tekemättä. Siksi tarvitaan virallinen ja valtuutettu pelottelukoneisto, joka luo rajoitteita joiden tarkoituksena ei ole suinkaan kitkeä vastarintaa, vaan luoda käyttökelpoinen asteikko vastarinnan tarkkailulle. Tarkoituksena on eristää vastarinnan liikkeet yksiköiksi, erottaa ne yhteisestä rintamasta ja tämän joukkojen hajottamisen jälkeen tuhota tai eristää vastarinnan yksittäiset solut irti yhteiskuntaruumiista. "Toisten" pelon lisäksi liberaalissa valtiossa on siis tärkeää luoda pelko itseä ja omia mahdollisia tekemisiä tai tekemättä jättämisiä kohtaan.

Valtion tarkoituksena on Hobbesilla pitää ihmiset aloillaan ja tuottavassa toiminnassa "keinolla millä hyvänsä", mikä on puolestaan suvereenille kuuluvan "luonnonoikeuden" perusperiaate, toisin sanottuna luonnonoikeuden tappaa kuka tahansa, joka uhkaa valtion olemassaoloa ja hyvinvointia. Tämä on valtion absoluuttinen perusta, jota ei tulisi koskaan unohtaa. Valtio on koneisto tai tekniikka, joka toimii ihmisten fyysisten liikkeiden, ihmisten todellisten ja ruumiillisten valintojen kaappaajana, ohjaajana ja kontrolloijana erilaisten mieleen (tai kristillisesti ilmaistuna sieluun eli ihmisen liikuttajaan) kohdistuvien menetelmien avulla. [7]

Mutta biopoliittisessa taloudessa valtio ei luo pelkoa, jonka tarkoituksena olisi halvaannuttaa ihminen kuoliaaksi kuten aavikkorotta. Tärkeää on saada ihminen sellaiseen liikkeeseen, jossa minkä tahansa annettavan tehtävän suorittaminen tuntuu mielekkäältä ja mukavalta työltä verrattuna siihen kuvitteelliseen kauhujen tilanteeseen, jossa ihminen joutuisi luonnontilaan: yksinäiseen ja kurjaan asemaan, jossa kukaan ei kerro mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä ja jossa kaikki "toiset" ovat katkeria vihollisia. Valtion suojamuurien turvaan hädissään juoksevien ja itseään syyttävien ihmisten tuottaminen on siis ensisijaista toimintaa - ja näiden ihmisten paniikinomaisen liikkeen kaappaaminen tai haltuun ottaminen "valtiota" tuottavaan ja rakentavaan toimintaan seuraa vasta tästä. Tätä periaatetta ovat tukeneet ja tuottaneet kaikki sodat aina terrorismin vastaiseen sotaan saakka. Terrorismin vastaisen sodan aikakaudella luovutaan sodan ja sen aikaansaaman liikkeen kaappauksen (rauhan) vuorottelun logiikasta ja siirrytään näiden yhtäaikaiseen toteuttamiseen. Tästä syystä sodan vastustaminenkin on yhä moniulotteisempi vastarinnan muoto - joka on samalla väistämättä niin ihmisiä kuin eläimiä ja luontoa yleisesti proletarisoivan (kurjistavan) pääoman vastustamista.

Uusliberalistiset hallintatekniikat ja valtio

Valtioiden ja kuntien toimintaan on ajettu sisään viimeisen 15 vuoden aikana lukuisia uusliberalistisia hallintamenetelmiä. Tunnetuimmat näistä ovat New Public Management -tyyppinen julkisen hallinnon uudelleen järjestämisohjelma sekä UPJ eli Uusi palkkausjärjestelmä.

Osoittavatko nämä julkisen sektorin tehostamis- ja kilpailuttamismenetelmät, että vanha tapamme ymmärtää hyvinvointivaltio ja sen kautta järjestyvät laki, oikeus- ja omistussuhteet sekä kansalaisten vapaus, ovat muuttuneet ongelmallisiksi? Osoittavatko juuri nämä julkisen sektorin hallintamenetelmät kaikkein selkeimmin palkkatyötä ja siihen sidottua toimeentuloa vaivaavat vaikeudet niiden uusissa ja vanhoissa muodoissa? Toisin sanoen, eivätkö nämä tehostustoimet kerro juuri siitä, että palkkatyö ei ole enää keskeinen väestön hallinnan ja kontrollin muoto?

Prekarisaatio voidaan nähdä uusliberalistisena politiikan ja hallinnon muotona, joka koskee palkkatyön jälkeistä tapaa hallita ja kontrolloida työvoimaa. Suomessa prekarisaatio on toteutunut erityisesti valtion ja kuntien toiminnan kautta. Prekarisaatio on menetelmä, joka on jo pilkkonut ja pätkinyt koko yhteiskunnallisen kudoksen, sen mitä kutsuttiin hyvinvointivaltioksi tai -yhteiskunnaksi, pieneksi, mitättömäksi silpuksi. Valtio ja sen harjoittama uusliberalistinen hallinto sommittelee tästä uudesta hienojauhetusta mössöstä, "homogeenisesta massasta", jonkinlaista uutta asustetta itselleen. Aikamme suuren tarinan mukaan olemme siirtymässä jonkinlaiseen huxleyläiseen "uuteen uljaaseen maailmaan", jossa aivojamme ei lioteta pelkästään somassa, romanssi- ja pariutumishuumeessa, vaan myös orwellilaisessa uuskielisessä soodassa. Innovaatiot, luovuus, luovuus ja luovuus ja innovoiva luovuus! Yksilöt ja työ, työ ja yksilöt

Toisaalta, vaikka jotain uutta suvereenin kaapua tai matriisia ja uudenlaista ihmisyhteisöä ollaankin prekarisaation ja uusliberalismin menetelmin luomassa, on jonkinlainen filosofinen naiivius kuitenkin paikallaan. Kuten lasten Keisarin uusissa vaatteissa, olisi kenties myös suomalaisten älykköjen käytettävä lapsenaivojaan siihen, mihin ne parhaiten kykenevät: pilkkaamiseen ja naljailuun, joka voisi koskea tällä kertaa sitä, että "keisarilla" ei ole päällään rihman kiertämää. Näky on pornografinen, kenties pornografisin koko Euroopassa: valtio ja valta paljastaa todellisen luonnottoman luonteensa. Uusliberalistisen hallinnon kautta hahmottuu vallan kuva puhtaana voimana ja kykynä laittaa toimeen mikä tahansa mielivaltainen käsky tai "rakenne- ja organisaatiouudistus". Ja nämä käskyt koskevat juuri sinua, eivätkä ketään muuta. Uncle Sam Wants You!

Vastarinnan eliminointi ja vastarinnan mahdollisuudet

Ei ole varmaankaan liioittelua väittää, että ihmisillä ei näytä juurikaan olevan vastarinnan mahdollisuuksia tai uskallusta vastarintaan. Jos emme todellakaan kykene havaitsemaan ympäristössämme ja erityisesti työympäristössämme mahdollisuuksia toimia toisin ja vastustaa käskyjä, niin eikö tämä juuri tarkoita uskalluksen ja uskon puutetta. Valtio, joka on sekulaari Jumala kuten Hobbes esittää, tarvitsee tätä toivottomuuden uskontoa.

Uskonto ei ole koskaan perustunut poliittisena ja hallinnollisena järjestelmänä uskoon ja luottamukseen, vaan epäuskoon ja tästä aiheutuvaan sokeaan luottamukseen. Uskonto on menetelmä, joka sulkee vaihtoehdot, joka ei anna mahdollisuuksia toimia toisin ilman rangaistusta - tuli rangaistus sitten heti tai viiveellä. Uskonto haluaa tuhota ihmisten luottamuksen yhteiseen kykyynsä toimia ja muuttaa maailmaa.

Kun ihmiset eivät usko ja luota maailmaan, he uskovat pseudomaailmaan: he eivät usko siihen mitä he näkevät ja kuulevat, tuntevat ja kokevat, vaan he uskovat siihen, mitä heille tämän päivän saarnastuolista eli mediasta käsin esitetään näiden havaintojen ja kokemusten tulkinnaksi ja taustaksi. Media on oopiumia kansalle, ja se on samalla eräänlainen teologinen koneisto, joka luo yhteiskunnallisille ilmiöille julkilausumattoman, mutta ymmärrettävän metafysiikan, sisällyksettömän selityksen. Se mitä meille esitetään, on vaihtoehtojen puute, välttämättömät ratkaisut ja tilanteet, joissa ei voida toimia toisin. Pakkotilanteessa - kastroidussa ja rampautetussa tilassa, jossa ihminen on "yksin maailmaan heitetty" - mikä tahansa näyttää järkevältä, kuten alussa mainittiin.

Pakko (ja "vapaus") siihen ja tähän, pakko työhön ja työttömyyteen, sairaseläkkeelle ja kotihoidontuelle ja niin edelleen alkaa olla meille kaikille kuitenkin aika tuttua juttua. Vastarinnan puuttuessa käsky on valtion kautta toimivan hallinnon tapa toteuttaa asioita, ja siitä on politiikka keskusteluna, argumentointina ja jopa "viisasteluna" hyvin kaukana. Politiikasta taisteluna ja vastakkainasetteluna ei voida edes puhua. Valtio ei tarjoa meille enää politiikkaa, se tarjoaa käskyjä, jotka ovat tuttuja armeijasta ja sen harjoittamasta toiminnasta, sodasta. Ilman oppositiota ja vastarintaa, politiikka ajautuu terrorismin maailmaan. Terrorismin vastaisessa sodassa ei voida koskaan tietää, kuka vihollinen on. Siitä huolimatta tulee toimia ja tehdä tulosta. Trust no one, kuten Salaiset kansiot meille opettivat. Salaliittoteorioiden lietsominen on todellakin poliittisen ohjauksen väline, mutta ei siksi, että hallitusten ja päättäjien todella ajateltaisiin olevan "pahassa" salaliitossa, vaan siksi, että niiden todella ajateltaisiin kykenevän olemaan salaliitossa ja yhteisrintamassa "pahan akselia" vastaan. Harhauttava luottamus valtaan luodaan kaksoisnegaation kautta, joka synnyttää vallan affirmaation ja luottamuksen. Tämän omnipotentin vallan ohjeita tulee seurata käskyjä kyseenalaistamatta.

Työyhteisön eliminointi

NPM, UPJ ja muut uusliberalistiset yhteiskunnan prekarisaation tekniikat pyrkivät poistamaan ja eliminoimaan vastarinnan mahdollisuuksia jo etukäteen, ennen kuin mitään vastarintaa on tapahtunut. Tästä symbolisena esimerkkinä toimikoon ASEM -selkkaus, joka saa pohtimaan poliisin ja hallinnon toimien lisäksi anarkistien naiiviutta nykyisten vallan dispositiivien edessä. Itse asiassa aina Kuokkavierasjuhlista lähtien uusliberalistinen hallinto on naruttanut aktivisteja oikein olan takaa, muutenkin kuin nippusitein. Monet merkittävimmistä lakiuudistuksista, jotka ovat tarkoittaneet kansalaisoikeuksien ja jopa perustuslaissa säädettyjen vapauksien kaventamista ja kontrollin laillista lisäämistä, ovat tapahtuneet kaduilla käytyjen "taisteluiden" symboliikan poliittisen panoksen hyödyntämisenä - siis perinteisellä liikkeen kaappaamisen menetelmällä.

Syy ei ole aktivistien ja "rettelöitsijöiden". Kun valtiovalta estää mielenosoituksen toteutumisen, ollaan hyvin dualistisessa tilanteessa: joko teet niin kuin käsketään eli pysyt pois mielenosoitusalueelta (jonka poliisi mielivaltaisesti rajaa), tai sitten sinut otetaan kiinni ja sinua epäillään "mahdollisesta" vahingonteosta. Ratkaisu antagonismin tasosta täytyisi tehdä siis etukäteen ja itse asiassa antagonismi ohjataan sille täysin vieraaseen yksioikoiseen "puolesta ja vastaan" - "ystävä ja vihollinen" asetelmaan. Halvinta valtiolle on tukahduttaa vastarinta heti kun sitä epäillään.

Mielenosoitusten tapahtumien symbolinen sanoma on täysin analoginen vallitsevalle työelämälle ja sen kaipaamalle työetiikalle: todellinen antagonismi ja vastarinta ei leviävänä voimana kykene murtautumaan ulos lakkojen ja työnseisausten helposti tukahdutettavista muodoista. Tämäkään ei tarkoita sitä, etteivätkö lakot ja työnseisaukset - siis työstä kieltäytymisen tapahtumat - olisi kaikki oikeutettuja ja tilanteen mukaan tarpeellisia. Tässä "laittoman lakon" lausumat ovat heikkoa retoriikkaa työnostajien ( eli "työnantajien") puolelta, sillä laittomuuden tilassa laillisuus itsessään on kriisissä. Siksi tulisi puhua oikeuksista ja kyvystä lakkoilla. Vetoaminen sopimusten yleissitovuuteen samalla kun ajetaan läpi paikallisen sopimisen käytänteitä on kaksinaamaista kielenkäyttöä.

Toisin sanottuna minkäänlaista antagonismia ja työstä tai "yhteistyöstä" kieltäytymistä ei sallita: paradoksaalisesti sotatilanteessa ei saa seisoakaan "ei kenenkään maalla", vaan aina on valittava "puolensa". Mutta kuten ASEM -"mielenosoituksesta" - joka ei ollut yhteiskuntakriittinen mielenosoitus, vaan poliisin voimanosoitus - voidaan huomata, suurin osa paikalla olleista ei halunnut valita ainakaan paikalla olleista vaihtoehdoista: poliisivallan ja anarkismin välillä. Tämä on juuri se tilanne, johon aikakautemme vaihtoehdottomuus ja yksioikoisuus on poliittisen toiminnan kokonaisuudessaan kuitenkin johtanut.

Kun vastarinnan ja ristiriidan mahdollisuudet pyritään poistamaan jo etukäteen työpaikoilta, kun antagonismia ei haluta päästää kehittymään, on tehokkain keino siihen hävittää työyhteisö. Tämä puolestaan tapahtuu erottamalla ihmiset työstään, ammattitaidostaan ja osaamisestaan, jotka kaikki perustuvat työyhteisön yhteisymmärrykseen ja näkemykseen työn oikeanlaisesta tekemisestä. Tästä huolimatta työn esitetään olevan nimenomaan "tiimityötä": mutta tiimit ovat varsinaisia "yhteistyöpersläpiä". [8]

Työyhteisö on ollut aina hidas elementti, se hidas muuttuja ja takkuileva osa niin fordistisen tehtaan kuin valtion byrokratian ja hallinnon toiminnassa, puhumattakaan julkisesta hoiva- ja huolenpitosektorista. Hidastelu ja siihen liittyvä ryhmäkuri (kahvitunnilla EI tehdä töitä) on ollut myös yksi tärkeimmistä avaimista siihen, että työtä on aina riittänyt "vielä yhdelle" oli sitten kyse omasta lapsesta, serkusta, sukulaisesta tai tuttavasta. Työ on voinut toki olla aluksi kahvinkeittoa ja papereiden kantamista, mutta kaikki tämä kertoo siitä hitauden ja vastarinnan ideasta, jolla työtä on jaettu ja taattu mahdollisimman laajasti työyhteisön itseintressistä johtuen.

Nyt tämä hitaus (joka on myös multitudon, väen tai väkijoukon perustava olomuoto) on karsittu "tehostamisella" pois, ja se on tapahtunut työyhteisöjen hajottamisen kautta. Ensiksi sanottiin irti suuret määrät ihmisiä, minkä jälkeen osa palkattiin takaisin madalletulla palkalla, osa tekee samaa työtä ulkoistettuna, osa juo kaljaa kortistossa. Tässä prosessissa hävitettiin samalla myös tuotannon fyysinen paikka, paikka jonka kautta työyhteisö rakentuu. Sitten mukaan otettiin fordismista ja taylorismista tuttu prekarisaation tekniikka, jolla kaikki työ pätkitään homogeenisiksi paloiksi ja projekteiksi, joiden esitetään olevan vaihdettavia minkä tahansa toisen palan kanssa. Näin työvoima irrotetaan töistään ja laitetaan kiertämään ja kulkemaan, jatkuvan muutoksen tilaan, joka on muuttanut - ei niinkään työn sisältöä, vaan - tavan tehdä töitä. Töihin ei tulla tuttuun työyhteisöön, vaan "kenen tahansa" kanssa "mihin tahansa" paikkaan ja tilanteeseen. Työsuoritukset sinällään ovat ulkoa ohjattuja ja "laadunvalvonnan" menetelmillä kontrolloituja.[9]

Kohti uutta työyhteisöä ja yhteisen aluetta

Tilanne näyttää huonolta, mutta löytyy prekarisaatiosta jotain hyvääkin: toisin toimimisen mahdollisuus tulee jälleen erityisen latautuneeksi, poliittiseksi kysymykseksi. Kun uusliberalistinen hallinto rohkaisee ihmisiä virallisesti jättämään työyhteisönsä ja jopa pakottaa "yksityisyrittäjyyteen", on mahdollista ajatella sitä, mitä muuta kuin palkkatyöyhteisö työyhteisö voisi olla. On selvää, että palkkatyömalli on kriisissä, mutta toisaalta myös tuotantovälineistään erotettu yksityisyrittäjän malli, siis eräänlainen vuokratyömalli, ei ole tyydyttävä.

Sama koskee koko julkisen aluetta ja politiikkaa. Jos ja kun politiikka ja sen mahdollisuudet eivät ole enää sitä, mitä julkinen eli valtio ja kunnat meille ihmisille tarjoavat, niin mikä voisi olla se uusi tapa - ei järjestää, vaan toteuttaa - tämä ihmisten elämälle, erityisesti hyvinvoivalle ja hyvälle elämälle, elintärkeä toiminnan muoto. Kun julkinen pyritään yksityistämään niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin poliittisesti, niin millä tavalla voidaan luoda ja toteuttaa uusi julkisen, tai paremminkin yhteisen alue. Yhteisen alue, joka ei ole vuokrassa pääomalta tuntitaksalla.

Uusliberalistiset hallintamuodot, jotka toimivat valtioterrorismin mandaatilla, herättävät kysymyksen valtion pelastamisen mielekkyydestä. Negatiivisimpana skenaariona näyttäytyy tilanne, jossa tulee hylätä uppoava laiva Jäämerellä tai mennä laivan kanssa syvyyksiin. Titanicin turmio johtui ahneesta ohjausvirheestä, vauhdin ja tehokkuuden maksimoinnista. Tästä rysäyksestä selvisivät ne harvat varakkaat, jotka matkustivat yläkansilla, jos hekään. Pelastusveneitä ei ollut tarjolla kuin rikkaille, mistä johtuen sadat ja taas sadat köyhät suljettiin alakansille portein, jotka eivät kenties aivan sattumalta olleet valmiiksi asennettuina yhteiskuntaluokkien välille.

Nykyinen kriisi ei kuitenkaan noudata Titanicin tarinaa kuin Kate Winsletin ja Leonardo di Caprion esittämien romanttisten roolien osalta, sillä juuri tähän "I’m flying" .unelmaan kansalaiset tuntuvat uppoutuneen. Yhteiskuntaluokat horjuvat, sekoittuvat ja mullistuvat joka hetki. Koko yhteiskunta on liikkeessä, jota tällä hetkellä lähinnä kannustaa globaali talous ja sen imaginaariset porkkanat sekä toisaalta valtion prekaariruoska, joka viuhuu elintasokilpailussa juoksevien ja ikuista joulua odottavien pikku porsaiden kankuille. Tämän lisäksi valtio elättää vielä harhakuvaa (palkkatyöhön sidotusta) keskiluokasta, josta on tosin tullut jo uusi elintasokilpailun päämäärä, johon pääsemisestä kilpaillaan kyynärpäät veressä ja silmät väsymyksestä ristissä. [10]

Pysyvä työpaikka, perhe, auto ja talo ovat kyllä kaikki sinänsä mukavia juttuja, mutta jos ne ymmärretään valtioterrorismin luomana kuvitteellisena ja ideologisena turvapaikkana, jonka vuoksi on myytävä persoonallisuus, vastarinta ja voima, ne muuttuvat hyvin kyseenalaisiksi. Kun valtiosta on tulossa yksi suuri keskiluokkainen koti, joka vannoo tämän ideologian nimiin rakentamalla kaupungin - tuon vastarinnan tyyssijan - sijasta ideologista maaseutua, jonka esikartanona toimii Nurmijärvi, ollaan tietoyhteiskunnan kehityksessä omituisessa tilanteessa.

Vastustaakseen tätä kaikin puolin epäekologista elämänmuotoa ihmisten tulisi pitää kiinni työläisten elämänmuodosta, kaupungista, jossa "kaikki on mahdollista" ja jossa yhteiselämä on mahdollista ilman välittömiä velvoitteita ja sitoutumisia. Tietysti kaupungissa ja sen julkisessa tilassa on paljon vialla, koska se on menettänyt niin merkittävästi toimintavoimaansa ja koska ihmiset eivät enää kykene itse organisoitumaan sen kautta ja toteuttamaan siinä mitä mielikuvituksellisimpia elämänvisioita. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kaupunkilaiset kykenevät vain unelmoimaan julkisessa tilassa, kuten Kate ja Leonardo kohta uppoavan laivan keulassa. Kun julkisesta tilasta tehdään yritys ja kun se yksityistetään, menettää se hitautensa, joutilaisuutensa ja erityisen olemuksensa, joka liittyy välttämättömyyksien puutteeseen, elämäntilanteen ja julkisen tilan avoimuuteen. Uusliberalistinen hallinto on muuttamassa julkisen yksityisen alueeksi, jossa yhteinen asia ei voi syntyä ilman kaupallista välitystä ja tässä välityksessä tapahtuvaa riistoa, eikä ilman tämän riiston takaavaa hallinnollista kontrollia. Kuten Foucault esitti, nykyiset kontrollimuodot ovat nimenomaan "ympäristöllisiä". Kapitalismi toimii rajoittamalla, rakentamalla ja luomalla tarvitsemiaan ympäristöjä.

Siksi tulevaisuuden ja jo tämän hetken tärkein poliittinen tehtävä on uuden ei-valtiollisen ja ei-kaupallisen julkisen tai yhteisen tilan luominen vastarinnan ja ihmisten itse organisaation kautta ja sen välineeksi. Sitä mitä tämä tarkoittaa, on hyvin vaikea sanoa ennalta, sillä julkisen ja ihmisten yhteistoiminnan luonne on perustaltaan potentiaalista, ei aktuaalista. Tai jotta voisimme ymmärtää tämän asian oikealla tavalla, olisi suoritettava siirtymä tietoyhteiskuntaan, ja aloitettava uuden julkisen tilan luominen hahmottamalla julkinen virtuaaliseksi: todelliseksi ihmisten yhteenliittymisen ja yhteistyön rajattomaksi alueeksi [11], jonka kautta jokainen erityinen ja ainutkertainen ihminen erityisine ja ainutkertaisine vaatimuksineen ja tarpeineen voi tulla ilmaistuksi ja jossa jokainen ainutkertainen ihminen voi luottaa kanssaihmisten voimaan kantaa ja opastaa apua tarvitsevaa etsimään väkijoukosta oikea, auttava ystävän käsi, johon voi luottaa ja tukea kulkuaan.

Käytetty kirjallisuus:

Aristoteles 2006:Sielusta. Pieniä tutkimuksia. Suomentaneet Kati Näätsaari, Tuija Jatakari ja Marke Ahonen. Selitykset laatineet Juha Sihvola, Simo Knuutila ja Marke Ahonen. Gaudeamus. Helsinki.
Berardi, Franco 'Bifo': Tietotyö ja prekaari mielentila. Suomentaneet Mikko Jakonen, Inkeri Koskinen, Jukka Peltokoski, Miika Saukkonen, Markus Termonen, Eetu Viren, Akseli Virtanen ja Jussi Vähämäki. Toimittaneet Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen. Tutkijaliitto, Polemos –sarja. Helsinki.
Deleuze, Gilles 1991: Bergsonism. Translated by Hugh Tomlinson and Barbara Haberjam. Zone Books. London.
Deleuze, Gilles 1992: Michel Tournier ja maailma vailla toista. Teoksessa Deleuze, Gilles: Autiomaa. Toimittanut Kotkavirta, Rahkonen ja Vähämäki, Jussi. Helsinki: Gaudeamus.
Deleuze, Gilles & Félix Guattari 1991: Qu'est-ce que la philosophie? Les Éditions de minuit. Paris.
Ehrenreich, Barbara 2006: Petetty keskiluokka. Suomentanut Natasha Vilokkinen. Tampere. Vastapaino.
Eräsaari, Leena 2006: New Public Management (NPM) on julkisen sektorin vääryyksien isä. Teoksessa Helne & Laatu: Vääryyskirja. Kelan tutkimusosasto. Helsinki. Katso myös URL: http://www.leenaerasaari.fi/texts/vaaryys.pdf
Foucault, Michel 2004: Naissance de la biopolitique: Cours au collège de France 1978-1979. Gallimard. Seuil. Paris.
Hardt, Michael & Negri, Antonio 2004: Multitude. War and Democracy in the Age of Empire. The Penguin Press. New York.
Hardt, Michael & Negri, Antonio 2005: Imperiumi. (Empire, 2001.) Suomentaneet Arto Häilä, Mika Ojankangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen ja Jussi Vähämäki. Helsinki. WSOY.
Hobbes, Thomas 1651/1999: Leviathan. Suomentanut Tuomo Aho. Vastapaino. Tampere.
Jakonen, Mikko 2007: Prekarisaatio, pätkätyöt ja perustulo – kohti uutta yhteisöllistä ekologiaa. Kiila –verkkojulkaisu. http://www.kiila.org/index-kiila.html
Lazzarato, Maurizio 2006: Kapitalismin vallankumoukset. Suomentaneet Leena Aholainen, Anna Helle, Mikko Jakonen, Juuso Paaso ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto, Polemos –sarja. Helsinki.
Paastela, Jukka (toim.) 2005: Terrorismi. Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä. 23º45, Niin & Näin –julkaisusarja. Tampere.
Schmitt, Carl 1922/1997: Poliittinen teologia. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Helsinki: Tutkijaliitto.
Carl Schmitt 1932/1997: Poliittinen teologia. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Tutkijaliitto. Helsinki.
Carl Schmitt 1938/2002: Le Léviathan dans la doctrine de l'état de Thomas Hobbes. Sens et échec d'un symbole politique. Traduit de l'allemand par Denis Trierweiler. Éditions du Seuil. Paris.
Taira, Teemu & Väliaho, Pasi 2006: Virtuaalinen. Teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.) Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto, Polemos –sarja. Helsinki.
Tarkovski, Andrei 1989: Päiväkirjat. Martyrologia 1970-1981. Suomentanut Kari Klemelä. Mabuse. Helsinki.
Vähämäki, Jussi 2006:Perustulosta ja demokratiasta. Verkkolehti Megafoni. URL: http://megafoni.kulma.net/index.php?art=361

VIITTEET:

[1] Kansalaisella en tarkoita ihmisiä yleensä, vaan suvereenin vallan alamaista, valtion tuottamia ja hallitsemia subjekteja.
[2] Tästä katso erityisesti Franco 'Bifo' Berardin Tietotyö ja prekaari mielentila -teoksen ensimmäinen osa Paniikki elämänmuotona.
[3] Terrorismista ja valtioterrorismin käsitteestä yleisesti katso esim. Paastela 2006.
[4] Katso Negri & Hardt Multitude s.12-13.
[5] Deleuze ja Guattari käsittelevät toinen rakenteen merkitystä mm. Mitä filosofia on? -teoksessa (ks. Deleuze & Guattari 1991, 23-25.) Deleuze kirjoittaa aiheesta myös esseessään Michel Tournier ja maailma vailla toista seuraavasti: "Nykyaikaisella psykologialla on suuri joukko käsitteitä havaintokentän ja kohteitten vaihtelun tutkimiseksi: muoto - tausta; syvyys - pituus; teema - potentiaalisuus; ääriviiva - kohteen ykseys; raja-alueet - keskus; teksti - konteksti; teettinen - ei-teettinen; siirtymätilat - pysyvät osat ja niin edelleen. Mutta vastaavaa filosofista ongelmaa ei kenties ole esitetty yhtä selkeästi. On kysytty lähinnä, kuuluvatko nuo käsitteet itse havaintokenttään, sille immanentteina (monismi), vai viittaavatko ne havaintoainesta työstäviin subjektiivisiin synteeseihin (dualismi). Tässä asetamme kysymyksen dualismista kuitenkin toisin. Todellinen dualismi vallitsee niiden vaikutusten välillä, joita "Toinen-rakenteen" läsnä- tai poissaololla havaintokenttään on. On ymmärrettävä, että toinen ei ole havaintokentässä muiden rinnalle asettuva rakenne; se on koko tuon kentän edellytys ja samalla sen toimintaa. Ei minä, vaan toinen rakenteena tekee havaitsemisen mahdolliseksi. Todellinen dualismi ilmaantuu siten vasta, kun toinen puuttuu: mitä havaintokentälle tällöin tapahtuu." Deleuze jatkaa edelleen: "Vaan eikö myös pervertti omalla sisäisellä saarellaan pura tuon saman rakenteen, toisin keinoin vain. Lacanin termein: Toisen "estyminen" (forclusion) merkitsee, että toisia (autres) ei enää mielletä Toisina (des autres), koska puuttuu rakennetta, joka heille tuon paikan ja tehtävän antaisi. Mutta eikö koko havaintokenttämme tällöin romahda? Ja tehdäkseen tietä mille? Toisen läsnäolon vaikutuksista tärkein on erottelu tietoisuuteni ja sen kohteen välillä. Ennen toisen ilmaantumista minulla oli sanokaamme turvallinen maailma, joka oli yhtä tietoisuuteni kanssa; kuvaan astuu toinen ilmaisten peljättävän maailman mahdollisuutta, joka on kehitettävissä vain sysäämällä syrjään aiempi maailma. Niinpä toinen väkisinkin suistaa tietoisuuteni "minä olin" -tilaan, menneeseen, joka ei enää käy yksiin kohteen kanssa. Minä en ole mitään muuta kuin mennyt kohteeni, minäni tehty menneestä maailmasta, jonka toinen työntää syrjään. Tietoteoriat menevätkin harhaan juuri asettaessaan subjektin ja kohteen samanaikaisina, vaikka toinen edellyttää toisen tekemistä olemattomaksi. Mutta yhtäkkiä kytkentä pääseekin irti. Subjekti riistäytyy objektista riistäen tältä samalla osan sen väristä ja painosta. Jokin on murtunut tässä maailmassa ja kokonainen lohko sortuu kasaan ja muuttuu minäksi. - Siitä pitäen tiedon ongelma lähtee anakronismista. Se edellyttää subjektin ja objektin yhtäaikaisuuden pyrkien tutkimaan niiden salattuja suhteita. Mutta subjekti ja objekti eivät voi olla rinnakkain, koska ne ovat sama asia, ensin todellisen maailmaan kuuluvana, sitten heitettynä jätteiksi. Kun toisen läsnäolon ensimmäinen vaikutus siten koski avaruutta, toinen, kenties syvällisempi, sen sijaan koskee aikaa ja sen ulottuvuuksia, ennen ja jälkeen. Toinen-rakenteen puuttuessa tietoisuus pääsee käymään yksiin kohteensa kanssa ikuisessa nykyhetkessä." (Deleuze 1992, 112–113.)
[6] Jobin kirjasta tuttu Leviathan on merihirviö, joka rajaa maan piirin ja muodostaa "poliittisen alueen", ja se on myös pelottava lohikäärme, joka lentää vartioimassa jokaista liikettä ja ihmissuhdetta. Se on toisin sanottuna tekijä, joka rajaa ihmiset sisäänsä, niin sisäisesti kuin ulkoisesti, horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Leviathanin moniulotteisista petomaisista piirteistä tarkemmin Carl Schmitt: Le Léviathan dans la doctrine de l'état de Thomas Hobbes. Sens et échec d'un symbole politique. Erityisesti luvut I ja II.
[7] Sielusta tai pikemminkin psykestä ihmisen liikuttajana, katso Aristoteles: Sielusta. Pieniä tutkielmia. Aristoteleen mukaan sielu on yksinkertaisesti ilmaistuna "elimillä varustetun luonnollisen kappaleen ensimmäinen aktuaalisuus". "Sielujen hallinta" (gouvernement des âmes) on Foucault'n mukaan yksi keskeisin biovallan menetelmä, jonka esikuvat löytyvät kristillisistä menetelmistä. Ks. esim. Foucault, Michel: Naissance de la biopolitique ja Maurizio Lazzaraton haastattelu "Variaation voima" teoksessa Kapitalismin vallankumoukset (haastattelu julkaistu myös Megafonissa)
[8] Katso Vähämäki 2006: Perustulosta ja demokratiasta. Verkkolehti Megafoni. Asiaa voidaan kuvata myös otteella Andrei Tarkovskin päiväkirjasta: "Keskiviikkona 31.tammikuuta (1973): Elämämme monimutkaisuudesta johtuu, että olemme kaikki asettuneet johonkin tiettyyn rooliin ja joutuneet olosuhteisiin, joissa pääsevät kehittymään vain ne sielujemme ominaisuudet, jotka auttavat meitä etenemään omassa roolissamme. Muu osa sielustamme näivettyy. Tämän vuoksi meillä ei ole kontakteja toistemme kanssa. Näin psyykkiset ja sosiaaliset syyt yhdessä synnyttävät pelkoa, epäuskoa, kataluutta ja toivottomuutta." (Tarkovski 1989, 91.) [9] Tarkemmin prekarisaatiosta katso artikkelini Prekarisaatio, pätkätyöt ja perustulo - kohti uutta yhteisöllistä ekologiaa.
[10] Vieläkin monimutkaisemman kuvan keskiluokan tilanteesta antaa Barbara Ehrenreichin Petetty keskiluokka, joka kuvaa myös kilpailua pääsystä keskiluokan ammatteihin ja tämän kilpailun perustalle nousevia työkyvyn kohentamisen markkinoita.
[11] Viittaan tässä erityisesti Negrin & Hardtin käyttämään virtuaalisen käsitteeseen teoksessa Imperiumi ks. s. 346-348. Filosofisesta virtuaalisen määritelmästä ks. Gilles Deleuze Bergsonism s. 38-47 ja passim. Aihetta kokoaa hyvin yhteen Teemu Tairan & Pasi Väliahon artikkeli Virtuaalinen teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.) Uuden työn sanakirja. Lazzarato huomauttaa osuvasti, että "uusien vallan mekanismien keskiössä ei ole elämä biologiana, vaan elämä virtuaalisena." (Lazzarato 2006, 232.)