2007-04-18

Rintamat ja rajat
Huomioita naapuruussuhteiden militarisoitumisesta

Alessandro Dal Lago

Kääntänyt: Eetu Viren

"Taloudelliset, sosiaaliset ja median muodostamat rajat ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin geopoliittisille kartoille menneiden konfliktien ja aina uusia konflikteja edeltävien korjailujen tuloksena usein mielivaltaisesti vedetyt viivat. Ja rintamilla ei avoimissa eikä varsinkaan kätketyissä ja salaisissa konflikteissa ole rajoja."

Eräissä toisen maailmansodan aikaisissa valokuvissa näkyy eturintaman saksalaisjoukkoja, jotka valmistautuvat valtaamaan Puolan. (Moottoriajoneuvoin ja moottoripyörin) varustetuista hyökkääjistä on otettu kuvia heidän kaataessaan tullipuomeja. Toisissa, kesäkuulta 1941 peräisin olevissa kuvissa saksalaiset rynnäkköjoukot odottavat hyökkäyksen hetkeä sorakummun päällä kulkevan rautatien suojissa, lähellä Hitlerin Saksaan liittämän Puolan osan ja venäläisten hallitseman osan välistä rajaa [1]. Riippumatta siitä, onko rajan merkkinä vartiokoju tai lippu vai onko se vain poliittisen jaon tuloksena maahan piirretty abstrakti viiva, on näiden kuvien symbolinen arvo joka tapauksessa kiistämätön. Hyökkäävät joukot ovat kokoontuneet poliittisen rajaviivan - joka on samaan aikaan kansainvälisoikeudellinen raja, käytännöllinen raja ja sotilaallinen rintama - taakse ryhtyäkseen suurhyökkäykseen. Julistetaan sota tai ei, on poliittisen rajan rikkominen aina sodan ensimmäinen teko. Raja on totaalisen sodan päärintama.

Kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin, vuonna 1914, kuvat rintamalle saapuvista ranskalaisista ja saksalaisista joukoista välittävät meille varsin samanlaisen mielikuvan siitä voimasta, jolla raja vetää vihollisarmeijoita puoleensa. Tuo virtuaalinen voimakenttä, jolla sijaitsevalle tulilinjalle sotilaat ovat joutumassa, on lumonnut niin Reiniä kohti marssivat nuoret saksalaiset lukiolaiset kuin perheidensä asemalla tervehtimät vanhat poilukset . Ja tämä linja sijaitsee välttämättä rajalla. Läpi koko Euroopan historian kolmikymmenvuotisesta sodasta toiseen maailmansotaan jokainen raja sisältää tietyssä mielessä rintaman mahdollisuuden. Suuressa strategiapelissä, jota vanhalla mantereella käytiin vuosisatoja kylmän sodan alkuun asti, ei ollut valtiota, joka ei olisi suunnitellut ulkopolitiikkaansa rajoillaan vallitsevan tilanteen perusteella (poikkeuksena Englanti, ilmeisistä syistä johtuen). Venäjä ja sen aina tyhjäksi tehdyt yritykset siirtää etelärajaansa kohti Välimerta. Ensin Preussin ja sitten Saksan Reich, ja ikuinen kahden rintaman ongelma. Itävallan liikkuva ja myrskyisä raja ottomaanien imperiumin kanssa. Italia ja sen yhdistymisestä toukokuuhun 1915 asti kohtaama strateginen pulma, joka koskee rajojen linnoittamista luoteessa ranskalaisia vastaan tai koillisessa Itävaltaa vastaan. Ja niin edelleen. Vuosisatoja kestäneiden sotien, historiallisten sattumien, liittoutumien, voittojen, tappioiden ja vallankumousten tuloksena syntyneet rajat muodostivat poliittisten ja sotilaallisten strategioiden polttopisteen. Rajat, joita vahvistetaan, muunnellaan, laajennetaan, täydennellään ja korjaillaan loputtomassa kriisiprosessissa.

Koska sota tekee jokaisesta olemassa olevasta rajasta ensimmäisen rintaman, se mullistaa aikaisemmat järjestelyt, jotka määriteltiin jokaisen konfliktin jälkeen uusiksi muotoiltavissa poliittisissa asiakirjoissa. Rajoja vedetään taaksepäin tappion koittaessa tai siirretään syvälle voitetun vihollisen alueelle. Jokaisessa rauhansopimuksessa pyritään luomaan tasapaino, mutta todellisuudessa se käynnistää aina kansainvälisen kiistan, joka välttämättä kärjistyy uudeksi aseelliseksi konfliktiksi. Valtioiden välinen poliittinen raja määritellään aina sopivan käytännöllisen rajan kautta ja se taas muodostaa jokaisen tulevan konfliktin ensimmäisen rintaman. Käytännöllinen raja on siis sotilaallinen ympäristö, joka tuottaa painetta poliittisia rajoja kohtaan. Rauhan aikana, kun aseet näyttäisivät vaikenevan - mutta todellisuudessa voittajat ja voitetut aseistautuvat uudelleen välttämättä tulossa olevaa sotaa varten - poliittisia rajoja ikään kuin hiljaa siirretään kohti sopivinta päämäärää. Todellinen raja - ainakaan strategisesta näkökulmasta - ei ole historiallisen kehityksen tuloksena syntyneen olemassa olevan poliittisen rajan määrittämä raja, vaan se potentiaalinen raja, jota kohti kahden rajavaltion voimasuhteet niitä vetävät.

Venäjän tapaus toisessa maailmansodassa on kenties paras vertauskuva. Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa määritelty raja, jonka Hitlerin joukot ylittivät kesäkuussa 1941, oli Venäjän länsiraja vain nimellisesti. Todellisuudessa se kulki paljon idempänä, lähellä Neuvostoliiton poliittisia keskuksia, Stalingradin kaltaisia teollisuuskeskittymiä, Ukrainan hedelmällisiä viljelysmaita ja Kaukasian alueen öljylähteitä. Tätä todellista rajaa kohti Hitlerin panssarijoukot syöksyivät, kilpaillen etenemisestä tilassa ja aikaa vastaan, aivan kuten Ruotsin Kaarle XII ja Napoleon omissa yrityksissään, jotka kaikki oli tuomittu kuivumaan kasaan. Tyynelle valtamerelle asti ulottuneen suurvallan näkökulmasta Puolan, Galitsian ja Valko-Venäjän alueet olivat vain toissijainen, elleivät merkityksetön osa neuvostoimperiumia. Hitler oli tuomittu häviämään alusta lähtien, koska hän ei ymmärtänyt, että Venäjän todellinen raja ei ollut Puolan maaperälle vedetty poliittinen raja, vaan Uralin tuolle puolen ulottuvan valtavan heartlandin sotilaallinen, yhteiskunnallinen ja teollinen raja. [2]

Poliittisen rajan ajatuksella on siis merkitys vain suhteessa käytännölliseen rajaan, joka kohdistaa siihen painetta. Jälkimmäinen taas saa merkityksen siitä, että se on potentiaalinen rintama. Rintama määrittää rajan, ja valtioiden väliset poliittis-maantieteellis-kartografiset rajasopimukset vahvistavat sen. Tämä on totta myös siitä huolimatta, että 1800-luvun aikana meritila - eikä enää pelkästään maatila - määrittelee rajojen globaalin poliittisen ja strategisen merkityksen. Englannin pienen saaren, jolla on vain muutama kymmenen miljoonaa asukasta ja jota puolustavat voimaltaan rajalliset ja vanhanaikaiset [3] maajoukot, ainutlaatuisen imperiaalisen vallan perustana oli sen meripolitiikan parin vuosisadan aikana ympäri maailmaa levittämien avainkohtien (salmissa, saarilla ja satamissa jne. sijaitsevien asemien ja tukikohtien) hallinta [4]. Toki brittiläinen imperiumi huippuhetkinään hallitsi suoraan valtavia ja rikkaita alueita. Mutta se onnistui lyömään Napoleonin, kuten myös voittamaan Saksan vuonna 1918 ja selviämään Hitleristä, merten hallinnan, ei maiden suoran hallinnan ansiosta. Sen laivasto pysäytti merivallat itäisellä ja eteläisellä Välimerellä sekä Saksan Itämerellä. Se hallitsi merireittejä Falklandien eteläpuolisella Atlantilla ja Kanadan pohjoispuolella. Adenista Ceyloniin ja Singaporesta Australiaan ulottunut tukikohtien verkosto sai aikaan sen, ettei Englannilla ollut kilpailijoita valtamerillä, minkä ansiosta se hallitsi kahdessa totaalisessa sodassa - merenalaisista sodista huolimatta - maailman meriliikennettä ja siten emämaan ja joukkojen välistä huoltoa.

On kiinnostavaa, miten geopolitiikka (esimerkiksi Ratzel, McKinder, Mahan jne.) kukoistaa samalla kun tiukasti maahan liittyvien tekijöiden merkitys vähenee maailmanpolitiikassa. Tietyssä mielessä se vahvistaa mannermaavaltojen lopun tai rappion, jonka syynä on se, ettei niillä ole kunnollista pääsyä avoimelle merelle (Itävalta, Saksa, jo mainittu Venäjä, puhumattakaan pienemmistä valtioista kuten Italia) tai vaikka niillä olisi pääsy merelle kuten Ranskalla, niitä rajoittaa Englannin valta. [5] 1800-luvun lopussa merestä tulee ratkaiseva tekijä maailman hallitsemisessa. Esimerkiksi saksalaisen juristin ja politiikan tutkijan Carl Schmittin teos Land und Meer (Maa ja meri) on vastalause sellaiselle kansainväliselle politiikalle, joka ei enää ole valtioiden välistä alueellista peliä, vaan leviää rajattomille maailmanlaajuisille valtamerille. Pohjimmiltaan siinä on kyse vetäytymisestä sisäänpäin, nostalgiaan Euroopan menneisyyttä kohtaan, aikaan jolloin sota oli ikuinen yritys määrittää rajat strategisesta, taloudellisesta ja kaupallisesta näkökulmasta edullisella tavalla kaikkien Euroopan valtioiden yhteisessä pelissä. Land und Meer, kuten sitä seurannut Der Nomos der Erde, ylistää geopolitiikan suurten nimien teosten tavoin maahan liittyviä tekijöitä juuri sillä hetkellä, jolla maailman strateginen hallinta laajentuu koskemaan vettä ja myöhemmin ilmaa (ensimmäiset teoretisoinnit strategisesta ilmailusta syntyvät välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen). Englannin, joka kahden sodan välillä alkaa heikentyä, takaa nousee esiin rapakon takaisen isomman serkun, nimittäin Yhdysvaltain globaalin mahdin varjo.

Yhdysvallat on tähän päivään mennessä huomattavin esimerkki mannervaltiosta, joka on kahden valtameren eristämä ja heikkojen (Meksiko) tai perinteisesti ystävällismielisten (Kanada) tai ainakin sotilaallisessa mielessä merkitykseltään vähäisten naapurien ympäröimä. Kaksi rajattua sotaa, Englantia vastaan vuonna 1812 ja Meksikoa vastaan vuosina 1846-1848, sekä Panaman kanavan hallinta tekivät USA:lle mahdolliseksi hallita koko Pohjois-Amerikan mannerta sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaa ja merkittävää osaa maailman meriliikenteestä. Todellisuudessa USA:n varsinaisia rajoja eivät milloinkaan ole olleet sen pohjoiset ja eteläiset rajat, vaan sen läntinen ja erityisesti sen sisäinen raja. [8] Yli vuosisadan ajan, itsenäisyyssodasta intiaanien kanssa käytyjen taisteluiden loppuun, sen läntiset rajat olivat määrittämättömiä ja Lännen rajaseutu, Yhdysvaltain historian suurin myytti, toimi ainutlaatuisena valloituksen ja taloudellisen kehityksen laboratoriona, tunnettua maailmaa hallitsemaan opetelleen kansakunnan liikkuvana rintamana. Myös sisällissota, jota käytiin puolella mantereella Mississipiltä itään pani liikekannalle lukuisia maa- ja meririntamia, mutta purkautui tilaan, jossa ei ollut täsmällisiä rajoja. Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja sen mannertenvälinen mittakaava, sen välinpitämättömyys rajoja kohtaan, sen armoton pragmatismi, taloudellisten ja kaupallisten näkökohtien ehdoton ensisijaisuus, kyky esiintyä ulkomailla ilman perinteisen kolonialismin painolastia ja "valkoisen miehen taakan" mytologiaa, ennakoi koko globalisaatioprosessia.

Globaalin vallan syntyminen liittyy siihen 1900-luvun konfliktin rajattomuuteen, joka vaivasi ja pohjimmiltaan järkytti Schmittiä. Ja maailmassa, jossa konflikti voi olla rajaton, suhde poliittisten rajojen, käytännöllisten rajojen ja rintamien välillä muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja käsittämättömämmäksi. Tietenkin poliittisia rajoja on olemassa aivan kuten ennenkin ja niistä käydään lukemattomia kiistoja. Mutta yleisesti ottaen voidaan sanoa, että käytännöllisten rajojen tila ja rintamien tila eivät enää muualla kuin kansainvälisen diplomatian väsyneissä sopimuksissa osu yhteen poliittisten rajojen tilan kanssa. Poliittiset rajat ovat vain ilmenemismuoto, eivätkä edes tärkein sellainen, jonka valtioiden väliset suhteet saavat globaalilla näyttämöllä. Sen sijaan käytännölliset rajat ja rintamat muodostavat paljon strategisempien voimien kokonaisliikkeen aktuaalisen ja virtuaalisen todellisuuden. Taloudelliset, sosiaaliset ja median muodostamat rajat ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin geopoliittisille kartoille menneiden konfliktien ja aina uusia konflikteja edeltävien korjailujen tuloksena usein mielivaltaisesti vedetyt viivat. Ja rintamilla ei avoimissa eikä varsinkaan kätketyissä ja salaisissa konflikteissa ole rajoja.

Konventionaalisten rajojen tuolla puolen poliittiset tilat määrittyvät uudelleen alueina, jotka ylittävät geo-poliittisen kontingenssin. [9] Suuri osa maailmaa nykyään liikuttavista prosesseista on globaaleja siinä mielessä, että niiden ainoa raja on maailma. Talouden ja tiedonvälityksen, muodin ja julkisuuden tilaan on potentiaalisesti osallistuttava jokaisen maailman ihmisen sellaisenaan, ei tietyn maan kansalaisena eikä varsinkaan alueellisen yhteenkuuluvuuden kautta määriteltynä olentona. Toki materiaalinen ja symbolinen homogenisaatio on vasta alkuvaiheissaan ja varmasti täynnä konflikteja. Jokainen joka on jäänyt jälkeen tästä samojen kulutustottumusten ja samojen symbolien jakamisen kilpailusta, havaitsee millaisen huomattavan uhan se muodostaa hänen omalle olemassaololleen. Eteläisen Meksikon talonpoika, Keski-Aasian ylätasankojen viljelijä tai paimen ja valtavien globaalien slummien asukkaat voivat vastata vain paikallisilla keinoillaan ja oikeuttamalla oman todellisen ja kuvitteellisen traditionsa sille globaalille koneelle, jonka moottorina ovat rikkaat maat ja tähän päivään asti niiden etujoukkona toimineet Yhdysvallat. Pohjimmiltaan Huntingtonin sivilisaatioiden yhteentörmäystä käsittelevän pahamaineisen kirjan tarkoitus oli juuri tämä: tunnistaa amerikkalais-länsimaisen kapitalismin globaalin universalismin vastaisen toiminnan mahdolliset paikalliset ja kollektiiviset muodot [10]. Mutta kyse oli näkökulmasta, jonka tapahtumien kulku on jo osoittanut ylitetyksi. 1990-luvun alussa Huntington ajatteli, että on olemassa vastakkainasettelu rikkaan valkoisen maailman ja (Balkanilla, islamilaisissa maissa, Venäjällä, Kiinassa, Japanissa jne.) nousevien nationalismien välillä. Mutta todellisuudessa tuo käsitys ei kyennyt ennakoimaan sitä, että globaalin kapitalismin heartland on siirtymässä USA:sta ja Amerikasta kohti Aasiaa. Globalisaatio vaikuttaa nykyään olevan liikahtanut USA:sta kohti nälkiintyneitä mutta äärettömän paljon väkirikkaampia mannervaltioita kuten Kiinaa ja Intiaa. Amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-Idässä ja Afrikassa öljyn hallinnasta ja geopoliittisesta hegemoniasta käymät avoimet ja kätketyt sodat näyttävät olevan perääntymistaisteluita nousevaa Kiinan pääomakommunismia vastaan, josta on tulossa maailman suurin tavaroiden tuottaja sekä suurin energiaresurssien kuluttaja ja jolle on muotoutumassa maailman dynaamisimmat sisämarkkinat.

Koska tämä kehys muuttuu historiallisesti ennennäkemättömällä vauhdilla, on käytännöllisillä ja poliittisilla rajoilla yhä vähemmän merkitystä, tai täsmällisemmin sanoen, niiden on toimittava kaikkialle maailmaan rintamia levittävien hegemonis-sotilaallisten vaatimusten ehdoilla. Sotilaallisesta näkökulmasta, joka nykyään on avoimesti yhteydessä globaaliin taloudelliseen todellisuuteen, rintamat läpäisevät käytännölliset ja poliittiset rajat. [11] Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän ja vuoden 2004 maaliskuun 11. päivän jälkeen rikkaiden läntisten yhteiskuntien sisällä on vallinnut käytännöllinen sotatila samoin kuin muussa maailmassa on vallinnut jaksoittainen sotatila. Strategista kehystä eivät enää määrittele maa ja meri ja ääritapauksissa taivas (jonka hallinta tällä hetkellä on Yhdysvaltain sotilaallisen hegemonian ehto), vaan infosfääri eli kommunikaation hallinta. Infowarin käsitteellä ei tarkoiteta niinkään (tai ainoastaan) informaation hallintaa, vaan sitä tosiseikkaa, että koko (taloudellisen, mediaalisen, sotilaallisen jne.) informaation alueesta voi tulla Yhdysvaltain etujen suojelemisen nimissä tehdyn aseellisen iskun kohde. Eikä Netwarin idea viittaa niinkään (tai ainoastaan) oletetun tiedonvälityksen vapauden alistamiseen Yhdysvaltain tai muiden länsimaiden kansallisille eduille, vaan siihen tosiseikkaan, että jokainen (sosiaalinen, tietotekninen tai tiedonvälitykseen liittyvä) verkosto muodostaa potentiaalisen uhan "kansainväliselle turvallisuudelle" vain siksi, että se on olemassa. [12] Jokainen verkosto on potentiaalisesti globaali ja siten aseellisen iskun tai vastaiskun virtuaalinen kohde. Ja tästä syystä perinteisten sotilaallisten rintamien (jotka kuitenkin jatkavat laajenemistaan siellä, missä konfliktien panoksia määrittävät maantieteelliset tai ainakin alueelliset ehdot kuten "roistovaltioiden", terroristikeskusten tai yksinkertaisesti luonnonvarojen olemassaolo) rinnalle kehittyy rintamia, jotka ovat irronneet käytännöllisistä ja poliittisista rajoista. Se, että Yhdysvaltain ja Euroopan maiden tiedustelupalvelut yhteistyössä ottavat kiinni islamistiterroristeiksi epäiltyjä henkilöitä ja vievät heidät Egyptiin "kuulusteltaviksi" tai Guantanamoon "vankina pidettäviksi", tarkoittaa yksinkertaisesti että terrorismin vastaisesta sodasta on tullut globaali, koska se kiinnostaa koko maapalloa ja on siis jo meidän keskuudessamme.

Jos nykyaikainen sota ei enää tunnusta sopimuksiin perustuvia rajaviivoja, myös käytännöllisen rajan käsite irtoaa perinteisestä merkityksestään valtioiden välisenä poliittisena rajana [13]. Infraeurooppalaisten nationalismien - jotka nousevat esiin Ranskan kaltaisissa maissa ja heijastuvat Eruoopan perustuslakia koskevaan kansanäänestykseen - pateettisesta paluusta huolimatta on täysin selvää, että Euroopan sisäiset poliittiset rajat ovat vain teeskentelyä tai ainakin korkeintaan identiteettejä määrittävä elleivät peräti idiosynkraattinen tekijä. Euroopan aluetta rajaavat sen sijaan sen eteläiset ja itäiset rajat (Afrikka ja Venäjän ympärille muodostunut poliittinen tila). Mutta kyse on epävakaista rajoista, jotka tänään on näennäisesti suljettu työmarkkinoiden mahdottoman suojelemisen tai naurettavan kulttuuristen identiteettien puolustamisen nimissä mutta jotka huomenna saatetaan avata - kuten itse asiassa on tapahtumassa - taloudellisen laajentumisen, tuotannon uudelleensijoittamisen tai poliittisen realismin nimissä. Todellisuudessa etelä- ja itärajat ovat epävakaita kahdessa mielessä. Ne ovat siirtymässä kohti itää ja etelää sikäli kuin ne liittävät taloudellisesti Euroopan piiriin suuren osan Itä-Eurooppaa ja Lähi-Itää (Turkki ja Israel) sekä Maghrebia, vaikkakaan eivät ilman konflikteja ja väistämätöntä vastarintaa. Mutta ennen kaikkea ne ovat epävakaita siinä mielessä, että ne ovat valikoivia. Ne ovat avoimia tavaroiden ja palveluiden virroille, mutta vaikuttavat suljetuilta köyhästä ulkomaailmasta tulevalle työvoimalle. Mutta myös tämä on pikemminkin näennäistä kuin todellista. Välimeren etelä- ja itärantojen siirtolaisia vastaan suunnatun militarisoinnin tarkoituksena vaikuttaa olevan pikemminkin muukalaisten alistaminen - niin että he tulevat maahan ja oleskelevat siellä metoikkeina tai näkymättöminä, alipalkattuina ja oikeuksia vailla olevina vieraina - kuin heidän maahantulonsa estäminen ennalta. Rikkaan maailman etelärajojen militarisointi tähtää pikemminkin sisäiseen marginalisointiin kuin torjumiseen [14].

Käytännölliset rajat eivät enää vastaa vanhoja poliittisia rajoja esittäviä karttoja. Jos nyt haluaisimme kuvata yhteiskunnallisella maailmankartalla rajan par excellence, meidän täytyisi piirtää viiva oman ylivaltansa suojelemiseksi rajansa linnoittaneiden rikkaiden maiden ja lännen ulkopuolena näkemän maailman välillä, jossa se näkee vain ryöstettäviä luonnonvaroja, työhön pantavia ihmisiä, todellisia ja kuvitteellisia vaaroja. Jos lähtisimme Tijuanasta seuraamaan tätä viivaa itään päin, se jakaisi Pohjois-Amerikan mantereen kahtia; Atlantin ylitettyään se osuisi yhteen Välimeren etelärannikon kanssa, tunkeutuisi öljyvyöhykkeen ja Keski-Aasian sydämeen ja viimein kohti Australian saarimannerta. Pohjimmiltaan tämän hetken suurin strateginen kysymys on, kykenevätkö länsimaat sisällyttämään Kiinan ja Intian, Iranin ja Indonesian (alistettuina) tähän maailman suureen jakoon vai tulevatko nämä nousevat uudet maat hajottamaan suuren rajan jatkuvuuden. Sillä välin tämä suuri raja on linja, jolle raaimmat konfliktit keskittyvät. Samaan aikaan se on vyöhyke, joka vetää puoleensa kaikkein köyhimpiä ja aktiivisimpia ihmisiä: siirtolaisia, jotka kulkevat kohti Meksikon ja USA:n välistä rajaa tai purjehtivat kohti Italian ja Espanjan rannikoita, filippiiniläisiä, jotka muuttavat öljyntuottajamaihin tai Japaniin, hädänalaisten aavelaivoja, jotka kauhistuttavat Australian rannikkovartiostoa. Tämä rajaseutu on siis ihmiskuntaa erottava suuri kuilu ja samalla kaikkein tiiviimmän ja epätasaisimman kaupankäynnin vyöhyke.

Globalisoituneessa maailmassa rikkaiden ja köyhien välinen pohjaton ero ei paradoksaalisesti edellytä heidän pitämistään erillään, kuten kolonialismin ja imperialismin aikakaudella, vaan heidän elämistään toistensa naapureina. Vaikka Yhdysvaltojen länsiosissa kansalaiset muodostavat valvontapartioita metsästämään siirtolaisia (mikä muualla maailmassa on annettu rannikko- ja merivartiostojen tehtäväksi), ei minkäänlainen mobilisaatio voi todella kyetä sulkemaan rajaseutua, minkä jo Etelä-Kalifornian ilmiömäinen demografinen muutos osoittaa. Toisaalta on mahdotonta pitää maquiladorissa tai sweatshopeissa ympäri maailmaa riistettynä työvoimana käytettyjä ihmisiä pitkään poissa kehityksen temppeleistä. Ja juuri nykyaikaisen globaalin kapitalismin - joka on kuin pumppu, joka imee yhä kiivaampaan tahtiin valtavia luonnonvaroja ja inhimillisiä voimavaroja - itsensä luonne tekee mahdottomaksi pitää osaa ihmiskunnasta sen ulkopuolella. USA:ssa ja Euroopassa nykyisin käynnissä oleva muukalaisvastainen liikehdintä - tai lisääntyvä kiinalaisvastaisuus - ei voi mitään tavaroiden ja väistämättä sen myötä myös ihmisten sekoittumiselle, joka vaikuttaa rikkaaseen maailmaan ja suurimpaan osaan köyhästä maailmasta. Vaikka Legan tai muiden Euroopan muukalaisvastaisten puolueitten aktivistit osoittavat mieltään multikulturalismia vastaan, kaupunkiemme katukuvaa muuttaa ennen kaikkea multikapitalismi. Sen ansiosta Intian tai Kiinan megalopolit ovat saaneet sellaiset urbaanisuuden mittasuhteet, jotka olisivat olleet käsittämättömiä vielä joitakin vuosia sitten ja joiden rinnalla 1800-luvun englantilaisten teollisuuskaupunkien tai 1930-luvun Chicagon muisto kalpenee.

Eikä näissä kehityskuluissa todellakaan ole mitään rauhanomaista tai mieltä rauhoittavaa. Jos modernin ajan teollistuminen täytti eurooppalaiset kaupungit vankiloilla, kasarmeilla ja workhouseilla, uusi globaali kehitys täyttää uudet kaupunkitilat, kuten myös suuren rajavyöhykkeen uudenlaisilla vankiloilla: Euroopan ulkopuolelle tai lähimaihin kuten Ukrainaan tai Libyaan ulkoistetut (mutta myös Schengen-Euroopan sisälle perustetut) säilöönottokeskukset siirtolaisille, Australian uuteen Guineaan rakentamat tai Yhdysvaltain Keski-Amerikassa rahoittamat uudet lagerit. Jos asetamme nämä uudet yhteiskunnallisen kontrollin muodot yhteyteen maailmassa nyt käytävien salaisten ja avointen konfliktien kanssa, emme varmastikaan havaitse uutta panoptismia, vaan sisäisen ja ulkoisen kontrollin sulautumisen yhteen. [15] Koska sisä- ja ulkopolitiikan välillä ei enää ole katkosta, säilöjen ja vankiloiden - sellaisten paikkojen, joissa rikotaan ihmisoikeuksia, kidutetaan "vihollistaistelijoita" tai kuulustellaan epäiltyjä - verkosto kietoo sisäänsä virtuaalisesti koko maailman. Samalla tavoin kukaan meistä ei webin aikakaudella ole turvassa perinteisten tai virtuaalisten poliisien, salaisten palveluiden tai turvallisuuspalveluiden kontrollilta.

Perinteisten rajojen katoaminen, rajaviivojen vanhentuminen ja rintamien leviäminen kaikkialle eivät siis johda minkäänlaiseen ihmisoikeuksien voittoon eivätkä globaalin yhteiskunnan demokratisoitumiseen. Sen sijaan elämme aikaa, jona valtiot rikkovat avoimesti ihmisten oikeuksia (sotilaallisen, yhteiskunnallisen, kulttuurisen) turvallisuuden ja laillisuuden nimissä. Vapaus, josta näytämme nauttivan länsimaissa, on illusorista tai ainakin se tyhjenee kokonaan vapauteemme kuluttajina. Kun - kuten tapahtui Seattlessa tai Genovassa - rikkaiden maiden sisällä näyttää syntyvän protesti maailman militarisoitumista vastaan, läntiset valtiot eivät lainkaan epäröi käyttää omia kansalaisiaan vastaan samaa pamppua, jota ne heiluttavat köyhiä, siirtolaisia ja alipalkattuja siirtolaisia vastaan muussa maailmassa. Kenellekään ei ole salaisuus, että Kiina voi säikyttää omat kotoiset protektionistimme, mutta vetää vastustamattomasti puoleensa kapitalistejamme ja kiehtoo poliisijohtoamme. Nyt ratkaistaan se, tuleeko edessämme oleva kehitys - ja sen perinteisten rajojen hajoaminen sekä uusien, tähän asti käsittämättömien rajojen luominen - särkemään länsimaiden illuusion markkinataloudesta kansalaisoikeuksien laajentamisen ehtona. Kenties juuri tänään epäoikeudenmukaisuuden kritiikki alkaa puhua samaa kieltä kuin väkivallan kritiikki.

[1] Kuvia koskevia viitteitä seuraavista pohdiskeluista ks. J. Keegan, The Second World War, Hutchinson, London, 1989 ja saman tekijän The First World War, London, 1998.

[2] H.J. McKinder, The Round World and the Winning of the Peace (1943), teoksessa Democratic Ideals and Reality, toim. A.J. Pearce, W.W. Norton, New York, 1962. Tämä loppuvuodesta 1942 kirjoitettu artikkeli paikallisti Neuvostoliiton painopisteen aivan oikein Uralin itäpuoliselle alueelle ja ennusti natsien tappion. Luonnollisesti heartlandin ajatus on saanut uuden ulottuvuuden atomipommin keksimisen ja kylmän sodan kehityksen vuoksi.

[3] 1800-luvun englantilaiset maajoukot eivät olleet juuri muuta kuin poliiseja, joiden tarkoitus oli kontrolloida myrskyisiä alueita esimerkiksi luoteis-Intiassa ja tukahduttaa paikallisia kapinoita kuten Buurien kapina Etelä-Afrikassa. Vasta epäonnistuneen Krimin sodan jälkeen Englannin armeija lakkautti anakronistisen perinteen, jossa aateliset ostivat korkeimmat sotilasarvot. Robert Gravesin Goodbye to all That on edelleen vaikuttava todistus muiden englantilaisten upseerien konservatiivisuudesta ja snobismista ensimmäisessä maailmansodassa.

[4] A. T. Mahan, The Influence of Sea Power upon History, 1660-1783, Hill and Wang, New York, 1963; P. Kennedy, The Rise and Fall of British Naval Mastery, Basingstoke, London, 1983.

[5] J.S. Corbett, Some Principles of Maritime Strategy (1911), toim. E.J. Grove, Naval Institute Press, Annapolis, 1988.

[6] C. Schmitt, Land und Meer. Eine Weltgeschichtliche Betrachtung (1942), Hohenheim Verlag, Köln-Lövenich 1981.

[7] C. Schmitt, Der Nomos der Erde im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum, Duncker&Humblot, Berlin 1974.

[8] M. A. Jones, The Limits of Liberty. American History 1607-1992, Oxford and New York, Oxford University Press 1995.

[9] C. Galli, Spazi politici. L'età moderna e l'età globale, Il Mulino, Bologna 2001.

[10] S. P. Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order, Simon&Schuster, New York 1996. Huntingtonin harjoittaman hallitsevan doktriinin kulturalistisen naamioimisen kritiikistä ks. A. Dal Lago, Esistono davvero i conflitti tra culture?, teoksessa C. Galli (toim.) Multiculturalismo in questione, Il Mulino, Bologna.

[11] A. Dal Lago, Polizia globale. Guerre e conflitti dopo l'11 settembre, Ombre Corte, Verona 2003; A. Dal Lago, "La guerra-mondo", Conflitti globali, 1, 2005.

[12] J. Arquilla ja D. Ronfeldt (toim.) Networks and Netwars. The Future of Terror, Crime and Militancy, Rand, Santa Monica (Cal) 2001.

[13] R. Cohen ja P. Kennedy, Global Sociology, MacMillan, London 2000.

[14] N. Papastergiadis, The Turbulence of Migrations, Polity Press, London 2000; S. Palidda, Devianza e vittimizzazione tra i migranti, Ismu/Angeli, Milano 2001; A. Dal Lago, Non-persone. L'esclusione dei migranti in una società globale, Feltrinelli, Milano, 4. painos.

[15] Aikana, jolloin globalisaatiosta ei vielä puhuttu laajasti, Michel Foucault aavisti nämä kehityskulut "gouvernementalité" -käsitteensä ansiosta. Ks. Michel Foucault, Securité, territoire, population. Cours au Collège de France, 1977-1978, Gallimard-Seuil, Paris 2004.