2007-04-19

Laittomien kansalaisten manner

Sandro Mezzadra

Kääntänyt: Eetu Viren

Oikeuden kritiikki ei pohjimmiltaan ole muuta kuin yritys löytää oikeudellisten muotojen sisältä antagonismin kiihkeys, alistettujen ja riistettyjen subjektien hahmo, jota juridisen abstraktion kuitenkin varsin todellinen voima uutterasti pyrkii hillitsemään ja pitämään kurissa.

Mikä olisikaan todellisempaa kuin muodot, kysyi Hans Kelsen? Lähtökohtana on hyväksyä tämä provokaatio, liikkua sen rajaamalla maaperällä ja lopulta kääntää se oikeustieteen absoluuttisen autonomian ajatusta vastaan ja repiä rikki oikeustieteen autonomian hienostuneet käsitteelliset kudokset. Tämän ohjelman mukaiseen tutkimukseen on juuri Italiassa aikaisemmin käytetty paljon älyllistä energiaa. Se on asettunut yhteen ainoaan jatkumoon, mutta myös tehnyt murtuman suhteessa erityisesti viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla maassamme vallinneeseen oikeustieteen kultakauteen.

Onko tänään mahdollista lähteä uudelleen tälle tielle? Voiko esimerkiksi Donato Donatin vuonna 1924 kirjoittamien valtiota ja aluetta käsittelevien tiiviiden sivujen lukeminen avata sen analyysin ja kritiikin kentän, jonka ovat meille osoittaneet yhtäältä postkolonialistisen tutkimuksen viimeaikainen kehitys ja toisaalta nykyaikaisten muuttoliikkeiden ja niiden hallinnointiyritysten ympärille tiivistyneet valtaisat jännitteet? Enrica Rigon kirja (Europa di confine. Trasformazioni della cittadinanza nell'Unione allargata) antaa mahdollisuuden vastata myönteisesti tähän kysymykseen. Se myös tuo merkittävän lisäpanoksen Euroopan yhdentymisprosessissa tapahtuvan oikeudellisen tilan muutoksen analyysiin, Eurooppaa kohti suuntaavien muuttoliikkeiden tuomien haasteiden ymmärtämiseen sekä muotoutumassa olevan eurooppalaisen kansalaisuuden kokonaisvaltaiseen valottamiseen. Kyse on kysymyksistä, jotka ovat ratkaisevia koko meidän nykyisyytemme kannalta ja paljon laajemmin kuin akateemisena kiistanaiheena: ja on siis toivottavaa, että kirjaa Europa di confine luettaisiin ja siitä keskusteltaisiin myös poliittisena puheenvuorona, eli että tuotaisiin esiin sen kyky avata uudelleen (ja samanaikaisesti myös siirtää syrjään) keskustelu Eurooppaa koskevasta kysymyksestä, joka varsinkin Italiassa näyttää pysähtyneen perustuslakisopimusta koskeneen Ranskan kansanäänestyksen jälkeen.

Enrica Rigon analyysin keskiössä on juuri alueen käsite. Kyse on, kuten tunnettua, yhdestä modernin valtion oikeudellisen määritelmän perustekijästä. Tämä määritelmä on johdettu kahdesta ennakko-oletuksesta: valtion sisäisestä homogeenisuudesta ja sitä ympäröivien rajojen vakaudesta. Kun Euroopan alue ymmärretään itälaajentumisprosessin määrittämien muutosten ja uusien siirtolaisuuden hallinnoinnin muotojen risteyksenä (eli ymmärretään se lähtien niistä marginaaleista, jotka yhä enemmän määrittelevät sen ainoan keskuksen), se näyttää irtautuneen radikaalisti molemmista näistä oletuksista ja on muotoilemassa uuden suhteen tilan ja oikeuden välille. Liikkuvia rajoja, jotka siirtolaisten liikkeiden paine on tehnyt huokoisiksi, joudutaan siirtämään jatkuvasti kohti etelää ja kohti itää, ja niin lähellä kuin kaukana olevia valtioita sotketaan mukaan niiden valvontaan. Selkeä ero sisäpuolen ja ulkopuolen välillä hälvenee erilaisiksi "Euroopan alueen" sisäpuolella tai ulkopuolella olemisen asteiksi, joita hallitaan joustavasti niiden (tavaroiden, pääoman ja työvoiman) virtojen hallinnoinnin vaatimusten mukaan, joille rikkauden tuotanto nykyisin perustuu. Euroopan kansalainen ei enää ole "muukalaisen" ehdoton vastakohta, vaan pikemminkin elää rinnakkain kaksiselitteisen statuksen omaavien hahmojen joukon kanssa, jonka huipentuma on "laittoman" siirtolaisen rakenteellinen läsnäolo. Enrica Rigo määrittelee viimeksimainitun tarkoituksellisen paradoksaalisella muotoilulla "laiton kansalainen": sillä sen täysin tiedossa oleva olemassaolo avaa kansalaisuuden vastakohdalleen, laittomuudelle ja manaa siis esiin legitimiteetin puutteen haamun; mutta myös sen vuoksi, että laittoman siirtolaisen kansalaisuuskäytännöt (ja kamppailut) tuottavat jatkuvaa jännitettä Euroopan tilan institutionaaliseen jäsennykseen.

Eurooppalaisen kansalaisuuden hienovarainen tarkastelu, samoin kuin se, mitä päivittäin tapahtuu Välimerellä tai Euroopan unionin itärajalla, nostaa jälleen esiin klassisen (kantilaisen) kysymyksen alueeseen kohdistuvan julkisen vallan ja subjektien aluetta koskevan oikeuden välisestä erosta. Moderni valtio pystyi ratkaisemaan potentiaalisen jännitteen näiden kahden termin välillä, koska sen harjoittama sääntely toimi yhtenä perustekijänä kansallisten työmarkkinoiden rakentamisessa ja kansainvälisen työnjaon määrittämisessä. "Euroopan alueen" jäsentämä uusi suhde tilan ja oikeuden välillä on ilmaus valtiollisen ratkaisun kriisistä niiden liikkuvuuden käytäntöjen paineen alla, jotka ovat hajottaneet sekä kansalliset työmarkkinat että kansainvälisen työnjaon.

Eurooppalaisen "kierron tilan" hallitsemisesta tulee siten yhtäältä strateginen tekijä itse Euroopan kansalaisuuden määrittelemiseksi, toisaalta se taas, niiden menettelytapojen vuoksi joissa se määrittyy, pakottaa pitämään perustuslaillisen määritelmänsä rakenteellisesti avoimena. Tämä on eräs Enrica Rigon esittämän analyysin ydinkohdista: materiaalisen perustuslain ja muodollisen perustuslain välisen eron ei ole tarkoitus kadota näkyvistä eurooppalaisessa kokemuksessa, perustuslakisopimuksen vaiheista riippumatta.

Tästä seuraa ennennäkemättömiä riskejä, mutta myös ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, joita ei voi jättää huomiotta sellainen innovatiivinen kansalaisuus- ja oikeuspolitiikka, joka kykenee ottamaan eurooppalaisen tilan omaksi horisontikseen. Nykyaikaisten migraatioiden materiaalisesti esiin tuoma aluetta koskevan oikeuden vaatimus avaa meille pohdintojen ketjun, joka kannattaa ottaa vakavasti. Pohjimmiltaan Enrica Rigon kirjan esittämä suuri kysymys koskee yksinkertaisesti universalismin merkitystä tänään: "universaalin, joka ei rajoitu vain harjoittamisensa tilan mukaan jaetun oikeuden molemminpuoliseen tunnustamiseen, vaan tunnustaa myös kaikkien jakojen olevan kumottavissa."