2007-03-27
"Kuudenkymmenen miljoonan lukijan Ranskassa sarjakuvan tulee olla värillinen, ja siinä on oltava tissit joka kolmannella sivulla, jotta sillä olisi mahdollisuudet menestyä". Näin totesi Johanna Rojola Tampereella pidetyssä Henki&Elämä-kirjallisuustapahtumassa pilke silmäkulmassa. Onneksi Suomessa samaa ongelmaa ei ole, sillä "menestyksestä" on turha edes puhua maassa, jossa mahdollinen lukijakunta on alle kuusi miljoonaa.
Johanna "Roju" Rojolan kokoelma-albumi Täti jaksaa heilua (2006) on koottu kahden eri kriteerin pohjalta. Ensinnäkin se esittelee Rojun töitä tämän sarjakuvauran eri vaiheilta, vuosilta 1991-2006, tai ainakin niitä, jotka ovat vielä tallessa. Viidentoista vuoden ajalta kootut sarjakuvat havainnollistavat hyvin Rojun monipuolisuutta sarjakuvapiirtäjänä sekä tuovat esille Rojun asteittaisen kypsymisen ja kehittymisen kuvallisessa ilmaisussa. Toinen valintakriteeri on ollut sarjakuvien poliittinen kantaaottavuus ja piikikäs mutta silti humoristinen omaelämänkerrallinen havainnointi pätkätyöläisen arjesta.
Rojua on ylistetty suomalaisen naissarjakuvan pioneeriksi ja lupaukseksi ja hän on myös nyt jo kulttimainetta niittäneen Naarassarjat-lehden perustaja. Täti jaksaa heilua -albumia mainostetaan nimenomaan kantaaottavana kokoelmana, ja se onkin täynnä fiktiivisen "Rojun" havaintoja ja analyyseja niin tämän omasta arjesta kuin laajemmistakin maailman tapahtumista. Ville Hänninen kirjoittaa albumin esipuheessa siitä, miten Rojun tarkat havainnot pätkätyöläisen ja taiteilijan arjesta edeltävät nykyistä prekariaattikeskustelua lähes vuosikymmenellä. Hännisen lyhyt esipuhe on kuitenkin hieman yksinkertaistava, sillä se yleistää koko "prekariaattikeskustelun" olemukseksi juuri pätkätyöläisyyden ja siihen liittyvät ongelmat. Roju tuo toki sarjakuvissaan esiin pätkätyöläisyyden kokemiseen liittyviä ulottuvuuksia, mutta samalla jättää täysin huomiotta monia prekariaattiin liittyviä aspekteja ja lähtökohtia. Nykyinen prekariaattikeskustelu korostaa tuotannon yhteiskunnallistumista, työstä kieltäytymisen positiivista luonnetta ja yleensäkin prekariaatin olemusta nimenomaan taistelevana luokkana. Rojun voi mielestäni halutessaan nähdä eräänlaisena "esitaistelijana", mutta suoraa vastaavuutta Rojun töiden ja nykyisen prekariaattikeskustelun välille ei löydy, sillä prekaarisuus on paljon muutakin kuin pätkätyöläisten arkea.
Naisena Roju taas havainnoi Miss Suomi -kiertueen absurdia eksotiikkaa Helsingin Sanomille tehdyssä sarjakuvareportaasissa Haluamme Miss Suomeksi, joka on yksi albumin parhaista kokonaisuuksista. Kyseinen sarjakuva on kokoelman ainoa, jota Roju ei itse ole kirjoittanut, ja myös ainoa pitempi kokonaisuus. Ilse Raution teksti kokoaa ja ohjaa Rojun kuvitusta tehden siitä albumin toimivimman ja eheimmän tekstin; Roju saattaisikin lunastaa lupauksensa kotimaisen sarjakuvan toivona nimenomaan yhteistyössä käsikirjoittajien kanssa. Naiseus yleensäkin on tärkeässä osassa Rojun maailmassa. Varsinkin omasta feminismistään Roju löytää huumorin aineksia ja havainnoi omaa sukupuoltaan viiltävän tarkasti ja samalla äärettömän koomisesti.
Ilahduttavinta antia kokoelmassa on selkeästi havaittava kehitys Rojun kuvallisessa ilmaisussa: siinä missä alkuaikojen sarjakuvat vielä noudattavat perinteistä ruutujakoa ja melko tavanomaista sarjakuvakerrontaa, uudemmissa töissä näkyy tietoinen valinta joko käyttää tai hylätä jaottelu: monet myöhemmistä töistä ovatkin koko sivun kokoisia varsin impressionistisia päiväkirjahavaintoja (Kadoksissa) tai ruutujakoa mielipidekirjoitusmaisesti hyväksikäyttäviä dramatisointeja (Lost in the supermarket). Näissä mielipidekirjoituksissa Rojun piirretty alter ego ei enää ole etualalla, vaan se on korvautunut nimettömillä hahmoilla, jotka keskustellen dramatisoivat erilaisia kysymyksiä ja ongelmia, joita Roju havaitsee. Uudet päiväkirjahavainnot taas edustavat luonnosmaista ja varsin vapaata ilmaisua, jossa lukija saa edetä omaa tahtiaan ympäri sivua, sillä varsinaista lineaarista juonta niissä ei ole. Rojun kuvallinen itseilmaisu on viidentoista vuoden aikana kehittynyt huomattavasti moniulotteisemmaksi, mikä asettaa monet varhaiset työt hieman epäedulliseen asemaan, sillä niiden karu tyyli saattaa vaikuttaa suorastaan amatöörimäiseltä uudempien töiden rinnalla.
Värit ovat myös löytäneet vihdoin tiensä Rojun töihin ja niiden käyttö tuo uutta syvyyttä Rojun kuviin, sillä pelkän värittämisen sijasta Roju tuntuu maalaavan väreillä, luoden voimakkaita värimaisemia ja -maailmoja. Alkuaikojen vahvat ja suttuiset musteviivat ovat tehneet tilaa ohuille ja luonnosteleville viivoille, jotka eivät enää ole niin varmoja suunnastaan. Mustavalkoinen värimaailma heijastelee Rojun punk-nuoruuden mustavalkoisempaa aatemaailmaa, ja niin kuvallisesti kuin sisällöllisestikin Roju on löytänyt harmaan eri sävyt sekä värit. Barca 24.6.2001 -sivussa Roju itseironisesti toteaakin: "Asiat eivät olleetkaan mustavalkoisia. Harmaakaihi oli iskenyt. En ollut enää nuori." (2006, 39).
Juuri nämä Rojun myöhemmät, välittömät havainnot vailla selkeää ruutujaottelua liittävät tämän voimakkaasti trendiin, jota nimitetään "naissarjakuvaksi". Sen tyypillisiä piirteitä ovat omaelämäkerrallisuus ja arjen kuvaus - molemmat luonteenomaisia Rojun myöhemmille töille, kuten monille muillekin kotimaisille naispuolisille sarjakuvapiirtäjille (mm. Kaisa Leka, Tiitu Takalo, Anna-Kaisa Laine, Katja Tukiainen). Silti on varottava joutumasta tähän ansaan, sillä vaikka omaelämänkerrallisuus onkin miesten sarjakuvissa harvinaisempaa, se on myös miesten laji, kuten Ville Rannan hahmotelmat isyydestä ja taiteilijuudesta osoittavat.
Roju ei omien sanojensa mukaan halua tietoisesti vaikuttaa vaan piiloutuu oman havainnointinsa taakse ja keskittyy vain sen analysointiin - kokoelman "kantaaottavuus" tuntuu melko heppoiselta määritelmältä. Rojun töitä tuntuu joskus vaivaavan tietty hätäisyys ja kiire ja osa kokoelman sarjakuvista olisi vaatinut hieman enemmän kehittelyä ennen julkaisuaan. Samoin Rojun paljonpuhuttu poliittisuuskin on melko puolivillaista, minkä Roju itsekin myöntää ja toteaa "ampuvansa vaan puskasta, en mä oikeesti mistään mitään tiedä" (H&E, 10.2.2007). Sinänsä tähän puskasta ampumiseen on monen varmastikin helppo samaistua, sillä ainakin omat poliittiset mielipiteeni olen usein joutunut toteamaan heikosti perustelluiksi, jolloin itsekin olen joutunut myöntämään, miten vähän mistään tiedän. Kyky itseironiaan on Rojun töissä tärkeää, ja myös lukija pakotetaan nauramaan itselleen usein.
Täti jaksaa heilua -kokoelmaa on kritisoitu sen aiherajauksesta, jonka on nähty olevan vaativampi kuin mihin Rojulla olisi rahkeita. Ihmissuhdeaiheiden poisrajausta on ihmetelty, mutta mielestäni päätös rajata kokoelmaan valittavat sarjakuvat nimenomaan poliittiseen on tietoinen, ja siksi perusteltu.
Henkilökohtainen on poliittista Rojun havainnoissa, ja se tuo omaelämäkerralliset "naissarjakuvat" laajempaan kontekstiin, jossa voi pohtia yleensäkin sarjakuvien roolia poliittisen vaikuttamisen välineenä. Poliittiset lähtökohtamme perustuvat aina henkilökohtaisiin kokemuksiimme ja näkemykseen maailmasta, eivätkä suinkaan ole hyvin argumentoituja ja loogisia kokonaisuuksia. Jokainen henkilökohtainen kokemus tuo uutta tietoa ja vaikuttaa näin meihin. Sarjakuvan keinoin näitä prosesseja voidaan kuvata ja niiden kautta kenties auttaa muitakin havaitsemaan maailmaa eri tavoin. Sarjakuvan (samoin kuin vaikka poliittisen teorian) kautta näitä havaintoja ja kokemuksia voidaan liittää yhteen, löytää niille yhteisiä käsitteitä ja tulkintoja niistä. Sarjakuvan kautta voimme tuottaa uusia havaitsemisen tapoja, ja sarjakuvan muoto tarjoaa mahdollisuuden kuvallistaa tuntemuksiamme.
Sarjakuvan rooli eräänlaisena valtakulttuurin kapinallisena sekä muodoltaan että julkaisupolitiikaltaan mahdollistaa sen, että sen piirissä elää useita vaihtoehtoisia näkemyksiä ja vallitsevaa tilannetta avoimesti kritisoiviakin elementtejä. Omakustannesarjakuvan tuottaminen on vielä suhteellisen edullista verrattuna vaikkapa romaanin julkaisuun, jolloin lähes jokaisella on mahdollisuus julkaista omaa sarjakuvaa ja sitä kautta tuoda esille omia näkemyksiään maailmasta. Tätä kautta sarjakuvan piirtämisen voi nähdä poliittisesti värittyneenä tekona, jossa jokainen julkaisu voi olla poliittinen kannanotto. Tämä poliittisuus ei suinkaan rajoitu vain underground-sarjakuvan pariin: jo vuonna 1972 Umberto Eco luki Teräsmies-sarjakuvia nimenomaan niiden nimihahmon kautta artikkelissaan "The Myth of Superman", tarkastellen sitä miten kyseiset sarjakuvat tukivat lukijoidensa kansalaistietoisuutta (civic consciousness). Sarjakuvien poliittisuus voi olla avointa ja tietoista kuten Rojulla, mutta myös näennäisesti eskapistista viihdettä edustavat sarjakuvat voivat olla jollain tasolla poliittisia.
Kokoelmana Täti jaksaa heilua on monipuolinen läpileikkaus Rojun tuotannosta ja lupaa paljon tulevaisuudelta, jos kehitys jatkuu samanlaisena. Erilaiset piirrostyylit ja erilaiset näkemykset antavat jokaiselle jotakin, ja ainakin jokaiselle pätkätyöläiselle, taiteilijalle ja apurahatutkijalle Rojun tarkat havainnot arjesta tuntunevat pelottavankin tutuilta.
(Kirjoittaja seurasi Johanna Rojolan haastattelua Tampereen Henki&Elämä-messuilla 10.2.2007, Rojun suuhun asetetut mielipiteet lainattu siis sieltä.)