2007-03-19
Kääntänyt: Toimitus
Kööpenhaminassa oli 1.-3. maaliskuuta erittäin kuuma viikonloppu, etenkin sen vaihtoehtokaupunginosassa Nørrebrossa, jossa nyt tyhjennetty ja purettu Ungdomshuset sijaitsi, sekä Rasmussenin hallituksen nykyisin ahdisteleman kuuluisan hippivapaakaupunki Christianian ympäristössä. Häädön ja sitä seuranneet kolme päivää ja kolme yötä kestäneet rajut mellakat saivat aikaan paikalliset sosiaalidemokraatit, jotka ovat hallinneet kaupunkia vuodesta 1900. Protestoijien tyly kohtelu, pinkiksi muuttunut Andersenin merenneito ja 600 aktivistin pidätykset ovat nostattaneet eurooppalaisen nuorison keskuudessa poikkikansallisen solidaarisuusaallon - vetoomuksia, aktioita, boikotteja ja Tanskan konsulaattien valtauksia - ei ainoastaan Malmössä, Göteborgissa, Hampurissa, Oslossa ja Helsingissä, vaan myös Berliinissä, Münchenissä, Leipzigissä, ja jokaisessa Saksan kaupungissa, kuten myös Varsovassa, Poznanissa, Budapestissa, Amsterdamissa, Venetsiassa, Milanossa, Ateenassa, Thessalonikissa, Istanbulissa.
Miksi Tanskassa? Miksi siellä syttyi niin voimakas kapina? Kaupungin toisinajattelevan nuorison kapina, johon maahanmuuttajanuoriso liittyi välittömästi. Kuinka tällainen täysmittainen mellakka voi puhjeta rauhallisessa ja vauraassa eurooppalaisessa pääkaupungissa? Mellakka palavine barrikadeineen ja yhteenottoineen poliisin kanssa, poliisin, jonka täytyi tuoda Ruotsista asti apua saadakseen tilanteen takaisin hallintaansa. Eikö konsumeristisen eurooppalaisen nuorison pitänyt olla kiinnostunut vain maailmalla matkustelusta, halvoista lennoista ja chättäilystä? Eikö nuorison pitänyt olla lopullisesti post-ideologista, nuorisoa, jota radikaali politiikka kiinnostaa yhä vähemmän?
Tanska on poliittisesti erityislaatuinen maa useammalla kuin yhdellä tavalla. Se on ollut osa EU:ta vuodesta 1973 lähtien, mutta sen asukkaat ovat vastustaneet Maastrichtia kaikin voimin, vuoden 1993 kansanäänestyksen jälkeen puhjenneilla kovilla mellakoilla (lähihistorian ainoat mellakat jotka ovat verrattavissa viime viikonlopun tapahtumiin), joilla jälkeenpäin tarkastellen oli Euroopassa globalisaatioliikkeen kehityksen kannalta vähintään yhtä suuri merkitys kuin vuoden 1995 Ranskan lakoilla. Lisäksi monet tanskalaiset olivat Göteborgissa, joka oli ratkaiseva episodi globaaliprotestin kypysymisessä Euroopassa, juuri ennen Genovaa.
Kuten nyt salonkikelpoinen italialainen oikeistojohtaja ja entinen fasisti Gianfranco Fini sanoi Time Magazinelle: "Genova tulee olemaan kuten Göteborg, tai pahempi". (Toimiessaan Genovan mellakkapoliisien komentajana hän varmisti, että hänen ennustuksensa kävisi toteen.) Maastricht-vastaisuuden seurauksena Tanska ei ole osa euroa, mutta silti se on voimakkaasti osa eurokraattista valtavirtaa. Syy: flexicurity, ratkaisu, jota Euroopan komissio nykyisin suosii yksipuolisen joustavuuden aiheuttamiin katastrofeihin nykyisin (ja ratkaisu poliittisten kustannusten rajoittamiseksi), samalla kun se työntää workfarea alas Euroopan vastahakoisen nuorison kurkuista. Vaikkakin Tanska on pohjoismaa, jossa on laaja hyvinvointijärjestelmä ja vahvat ammattiliitot, sosiaalidemokratian elämä ei ole ollut helppoa 2000-luvun Tanskassa. Länsiuskollinen uuskonservatiivinen oikeisto on ollut vallassa vuodesta 2001 lähtien. Tanska on muuttunut Bushin uskolliseksi liittolaiseksi, kestävämmäksi kuin Berlusconin Italia. Tämä poikkeuksellinen puolueellisuus Natoa ja Amerikkaa kohtaan tekevät tanskalaisesta flexicurityn versiosta - viimeisin pohjoismaisen sosiaalisen mallin versio ylhäältä alaspäin järjestetyn ja paternalistisen, mutta anteliaan ja univeralistisen sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion kuoleman jälkeen - Barroson komissiolle erityisen mieluisan.
Mutta maa, joka aikoinaan isännöi ensimmäisen Ranskan ulkopuolisen jakobiinivallankumouksen ja keksi kvanttifysiikan, pysyy edelleen vapaa-ajattelijoiden ja tottelemattomien kansalaisten maana: tanskalaisilla on hillitön huumorintaju, joka erottuu edukseen heidän skandinaavisten naapuriensa rinnalla (muistatteko Lars von Trierin Valtakunnan?). Ja Kööpenhamina, globaalitalouden informaatioverkostoissa ja tavaravirroissa (ajatelkaa Maersk-firmaa) täysin mukana oleva kaupunki on täynnä heitä. Brittiläiseen tai italialaiseen luovaan luokkaan verrattuna tanskalaiset aivotyöläiset ovat radikaalimpia ja libertaarisempia. Anarkismi on kukoistanut 1980-luvun alkupuolelta lähtien, anarkopunkista black blociin ja edespäin. Radikalismi punaisilla ja vihreillä vivahteilla on myös täydessä kukoistuksessa. Piratgruppen kaltaiset kollektiivit ovat edistäneet yleistä luottamusta peer to peer -jakamiseen ja lataamisen vapauteen. Ja kuka voisi ikinä unohtaa sellaisia mahtavia subvertising-stuntteja kuin Pepsin vastainen Guarana Power (joka nauttii maassa myös kaupallista menestystä)?
Ja tämä on vain murto-osa siitä, mitä Kööpenhaminan luova luokka kykenee saavuttamaan silloin, kun se ajattelee poliittisen toiminnan ja kulttuurisen osallistumisen termein. Mutta Tanska on myös vahvasti agraarinen talous, joka on menestynyt joka on vaurastunut Yhteisen Maatalouspolitiikan ansiosta, kiitos meijeri- ja sianlihatuotteiden, jotka ovat valloittaneet eurooppalaisia ja maailmanmarkkinoita. Maanviljelijät ovat yhtä vahvasti uskonnollisia ja ahdasmielisiä, vitivalkoisia protestantteja ja patriootteja, kuin kaupunkilaisilla on taipumus olla maallisia ja avarakatseisia. Ensinmainitut ovat olleet avaintekijä oikeiston valtaannousussa, jälkimmäiset ovat enenevässä määrin tyytymättömiä perinteiseen vasemmistoon.
Tanskalainen globalisaatioliike on Euroopassa ollut ainoa, joka on kehittänyt oman poliittisen voimansa. Osa liikettä liittyi Punavihreään allianssiin, nosti parlamenttiin alle 30-vuotiaan naisen ja loi Kööpenhaminan kunnallisvaaleissa pinkin listan, joka sai kaupunkitasolla lähes 10 prosenttia äänistä ja jolla on vahva kannatus Nørrebron kaltaisilla asuinalueilla. Ei ihme, että Andersenin merenneito värjättiin pinkiksi solidaarisuudenosoituksena protestoijia kohtaan (allekirjoitus "69" puolestaan viittaa Ungdomshusetin kadunnumeroon, jota Ungdomshuset käyttää julisteissaan eräänlaisena punk yin & yangina). Aktivistien sekaantuminen kunnallispolitiikkaan ja osuuskuntatoimintaan on luonut monitasoisen kontekstin, jossa radikaalit voimat kaduilta kaupungin hallintoon ja parlamenttiin voivat toimia synergiassa jos tilanne niin vaatii, ja niillä on yhteinen työnjako, joka kunnioittaa sen kaikkien osien autonomiaa. Verkostoituneiden autonomisten taistelujen ja vaihtoehtoisten mediaverkostojen leviäminen yhdistettynä kunnalliseen edustukseen on mahdollistanut yhteisen poliittisen ymmärryksen erilaisten toisinajattelun ja protestoinnin muotojen yhteyksistä, ja on tukenut yhteiskunnallisen radikalismin mahdollisuuksien kokeilua eurooppalaisessa metropolissa. Tämä ei ollut yksinkertaisesti vain kapinallinen episodi: sillä tulee olemaan kauaskantoisia poliittisia seurauksia.
Nørrebrossa asuinalueen mukautumaton kulttuuri on onnistunut luomaan sillan vaihtoehtonuorison ja ghettonuorison, tai sosiologisemmin sanoen, pääasiassa valkoisen luovan luokan ja pääasiassa maahanmuuttajista koostuvan palveluluokan välille. Asuinalue on pitkään ollut avoin tila nuorille boheemeille ja/tai maahanmuuttajille: sieltä löytyy monia sosiaalisen kanssakäymisen paikkoja, ja sillä on historia arabinuorten ja pääasiassa valkoisten aktivistien välisissä yhteyksissä ja vaihdoissa. Kuten arabitaustainen nuori oli sanonut mellakoiden aikana:"Te autoitte meitä, me autamme teitä". Militantti antirasismi oli avainasemassa epäluottamuksen muurin rikkomisessa ja keskinäisen kunnioituksen luomisessa Kööpenhaminassa, vaikka näiden kahden ryhmän välillä on edelleen syviä eroja. Toisin kuin Pariisissa, missä yliopistoja ja katuja vallanneet, prekaarisuutta ja Ranskan hallitusta vastaan protestoineet opiskelijat eivät pohjimmiltaan löytäneet yhteyttä mellakoijien kanssa (mielenosoitusten aikana oli itse asiassa jännitteitä opiskelijoiden ja ryöstelyyn ja poliisin vastaiseen taisteluun suuntautuneiden lähiönuorten välillä), on Kööpenhaminassa kaiken viimeaikaisen yhteiskunnallisen liikehdinnän yhteydessä nähty valkoisia ja ei-valkoisia nuoria samalla puolella barrikadia.
Suuren mittakaavan mellakat syntyvät spontaanisti vastauksena yksilönvapauksien ja kollektiivisten oikeuksien räikeisiin loukkauksiin sekä ylimielisiin valtiovallan ja poliisivallan väärinkäytöksiin. Ajatelkaa Rodney Kingin oikeudenkäyntiä ja vuoden 1992 mellakoita Los Angelesissa, ajatelkaa poliisien jahtaamien teinien epäonnista sähköiskukuolemaa joka nostatti Pariisin lähiökapinan vuonna 2005, ja voitte ymmärtää miksi Tanskan erikoisjoukkojen rynnäkkö Ungdomshusetin häätämiseksi maaliskuun ensimmäisen päivän varhaisena aamuna oli kuin tulipaloherkkään preeriaan heitetty tulitikku. Mellakat ovat spontaaneja prosesseja, jotka nousevat kun kaikki toiveet protestoinnin ja konfrontaation väkivallattomia keinoja kohtaan murskataan, vallan kuuroudesta johtuen.
Ja tanskalainen valtiovalta on yhtä kuuro kuin se on tyhmä. Kun oikeisto astui valtaan, se käynnisti kulttuurisen ristiretken suojellakseen läntistä maailmaa muslimeiden maahanmuutolta, jonka esitettiin olevan uhka tanskalaiselle kulttuuri-identiteetille. Siirtolaisiin kohdistuvan vihamielisyyden voimakkuus Tanskassa (joka on hyvin natiivienemmistöinen valtio, jolla on hyvin tiukat maahanmuuttolait, jo muutenkin ksenofobisessa EU:ssa) tuli selväksi koko maailmalle pilapiirroskriisin tökerössä käsittelyssä. Profeettaa pilkkaavat pilakuvat olivat konservatiivisen päivälehden poliittinen pääkirjoitus, päivälehden, joka perinteisesti ilmaisee edellämainittuja oikeistolaisia agraarisia intressejä. Ainoastaan panislamilainen tanskalaisten tuotteiden boikotti onnistui painostamaan maan monikansalliset yritykset vaatimaan hienovaraisempaa lähestymistapaa pääministeri Anders Fogh Rasmussenilta.
Itse asiassa pääministerillä - jota Berlusconi suositteli vaimolleen rakastajaksi tämän komean ulkonäön takia (oikeasti!) - on sama sukunimi kuin eurooppalaisen politiikan ykkösnimellä Poul Nyrup Rasmussenilla, joka on eurooppalaisten sosiaalidemokraattien johdossa Strasbourgissa ja vaikutusvaltainen sosialistisessa internationaalissa. Virhe, jonka sosiaalidemokraatit Kööpenhaminassa tekivät myydessään nuorison sosiaalikeskus Ungdomshusetin homofobiselle ja islamofobiselle kristilliselle lahkolle, ja jota pahensi pakkokeinoin toteutettu häätö (jo syyskuussa oli ollut kahakoita, joten oli selvää että Kööpenhaminan nuoriso tulisi räjähtämään seuraavan provokaation myötä), tekee yhden asian selväksi: kaksi Rasmussenia ovat samaa lajia. Euroopan poliitikot, olivat ne sosiaalidemokraatteja, liberaaleja tai konservatiiveja, näyttävät enenevässä määrin erottamattomilta. Ne kaikki jakavat uskollisuuden finanssimarkkinoita ja suuryhtiöitä kohtaan, niillä on repressiiviset ja muukalaisvastaiset vaistot, ja ne nojaavat voimakkaisiin intressiryhmiin ja vanhempiin sukupolviin. Jopa Tanskan valtavirran ammattiliitot alkavat tajuta, että sosiaalidemokraatit eivät ole enää luotettavia työntekijöiden intressien puolustajia, ja silloin kun jotain tapahtuu, ne asettuvat protestoivien opiskelijoiden rinnalle, kuten tapahtui maata ravistelleiden yleislakkojen ja yliopistovaltausten aikana maata ravistelleiden yleislakkojen ja yliopistovaltausten aikana keväällä 2006, jolloin Rasmussen julkisti sosiaaliturvan "uudistuksista", jotka leikkasivat sekä nuorten että vanhojen työläisten etuuksia, ja joita sosiaalidemokraatit vastustivat vain retorisesti. Mutta olisi tyhmää lukea mellakoiden laajuus ja kesto oletettujen tanskalaisten erityispiirteiden piikkiin. Pikemminkin on niin, että sosialistisen menneisyytensä ja libertaarisen nykyisyytensä ansiosta tanskalaisilla liikkeillä on erityisen hyvät edellytykset taistella sekä atlantistisen uuskonservatismin että eurooppalaisen markkinaliberalismin sosiopoliittisia seurauksia vastaan. Kööpenhaminan pinkki kapina voisi olla edelläkävijä yleisemmälle eurooppalaiselle nuorisokapinalle, joka sisällyttäisi laajoja osia niin sanotusta verkko-/jousto-/pätkätyöläisten luovasta luokasta.
Kööpenhaminan mellakat voidaan itse asiassa nähdä Ranskan vuoden 2006 protestien jatkumona, ja molemmat merkkinä radikaalien liikkeiden uudesta vaiheesta sen suvantovaiheen jälkeen, joka seurasi epäonnistunutta yritystä pysäyttää angloamerikkalainen Irakin miehitys. Erityisen houkuttelevaa on nähdä se esimakuna eurooppalaisen luovan luokan yleisestä kapinasta EU:ta hallitsevien eliittien tekopyhyyttä, ylimielisyyttä ja korruptoituneisuutta vastaan, eliittien, joiden legitimiteetin Ranskan ja Hollannin 'ei' murensi, mutta jotka silti pitävät edelleen kiinni vallasta aivan kuin Eurooppa olisi heidän omaisuuttaan. Brysselin huippukokouksen on tarkoitus kaunistella EU:n ympäristöpoliittista ansioluetteloa tehdäkseen sen houkuttelevaksi edes joillekin etuoikeutetun vähemmistön ulkopuolisille.
Myöhemmin maaliskuussa 2007 Berliinin huippukokous (joka tulee julkistamaan Berliinin julistuksen EU:n perustuslain tulevaisuudesta) tulee juhlistamaan Eurooppa-sopimusten puolivuosisataa, mutta se tulee tarkoittamaan eurooppalaisen federalismin kuolemaa ja siirtymää jonkinlaiseen kansallisvaltioiden liittoon, joka on yhtä sotaisa ja rasistinen kuin ensinmainittu ja jolle siirretään jälkimmäisten suvereenisuus.
Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu Heilingdamm-Rostockissa kesäkuussa, ja kykenevätkö liikkeet Itä- ja Länsi-Euroopasta haastamaan G8:aa ja valtavia poikkikansallisia poliisivoimia, jotka tulevat suojelemaan sen suljettujen ovien takana tehtäviä päätöksiä. Eurooppalaisen nuorison nousu kapinaan Kööpenhaminassa, Pariisissa ja muualla näyttää olevan osoitus kasvavasta poliittisesta tietoisuudesta ja radikalisaatiosta informaatio-, tieto- ja kulttuurialoilla työskentelevien nuorten ihmisten keskuudessa. Ainoastaan luova luokka voi kääntää Euroopan historian suunnan pois sen nykyiseltä taantumukselliselta polulta kohti vihdoin mulatin eurosukupolven yhteiskunnallista emansipaatiota. Meidän on toimittava nyt radikaalin Euroopan puolesta, yhdistämällä ja luomalla solidaarisuutta merkittävien taistelujen kuten Kööpenhaminan ja Ateenan kapinoiden kanssa: luodaan eurooppalainen tila radikaalille nuorisokulttuurille!