2007-03-07

Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä

Eeva Berglund

Työelämässä epäonnistumisen pelkoa pahentaa taipumus arvoida muita ulkokuoren perusteella, varsinkin kun aikaa perusteellisemmalle arvioinnille ei ole. Kun kaikki pelaavat tätä peliä, syntyy epämiellyttäviä tuloksia. Kilpailutilanteessa vuorovaikutuksia ohjaa helposti tarve edistää itseluottamuksen ja tärkeyden vaikutelmaa. Tilanne on vähän samanlainen kuin Max Weberin kuvaamassa protestanttisessa etiikassa: kaikki (paitsi hullut) käyttäytyvät ikään kuin olisivat jo varmoja omasta voitostaan eli pelastuksestaan. RAE on saanut aikaan sen, että kaikki ovat valmiita yrittämään huipulle, tai ainakin esiintymään ikään kuin olisivat maailman parhaita. Epävarmuus rasittaa ainakin melkein kaikkia, mutta se peitetään, esimerkiksi vähättelemällä muita. Todellisuudessa huippupaikat kaikenkattavissa ranking-listoissa ovat rajalliset. Tästä seuraa myös se, että nekin, jotka ovat hyvissä tai keskivertoasemissa, näkevät edessään päättymättömän epäonnistumisen horisontin. Keskiarvon saavuttaminen onkin tavallaan epäonnistumista. Vain huipputulos voi taata resurssien jatkumisen sekä - ja tämä on tärkeää - näkyvyyden, jolla tähtiopiskelijat ja tähtitutkijat saadaan paikalle. Psykologisesti heidän olemassaolonsa tyynnyttää kollektiivisia pelkoja ja antaa uskoa, että seuraavalla arviointikierroksella heidän arvonsa konkretisoituu entistä parempina tuloksina. (Heidän eleilynsä saattaa tietysti tuoda mukanaan omat ongelmansa.)

Jo 1980-luvulla yhdysvaltalaisilla kampuksilla tiedettiin hyvin, mitä ovat "tähtitutkijat". Mieltyminen työntekijöihin, jotka tekevät dynaamisen, kärkijoukkoon kuuluvan, itseensä luottavan ja potentiaalisen tähden vaikutelman, ei tietenkään rajoitu yliopistomaailmaan. Oli ala mikä tahansa, se tuntuu tarvitsevan tähtensä. Täällä Englannissa 1990-luvulla yleistyivät vastaavasti tähtiarkkitehdit, eli "starchitects", ja vain hiljattain opin, että yhdysvaltojen trendikkäiden baarien ja klubien imagoon, niiden joissa richardfloridojen ja pekkahimasten ihannoimat luovat luokat hengailevat, kuuluu tarjota tähtibaarimikon, eli "star-tenderin", palveluja...

Tässä suhteessa Richard Sennett osuu naulan kantaan. Sennettin kirjoitukset tarjoavat paljon oleellista niille, joita askarruttaa akateemikoiden nykytilanne. Ne muistuttavat meitä myös siitä, ettei yliopistomaailma ole yksin ongelmiensa kanssa.

Sennettin mukaan ihanneihminen elää nykyään iloisesti improvisoivaa elämää, jota ohjaa nopeatempoinen kulutus, niin töissä, vapaa-aikana kuin poliittisena kansalaisenakin. Kaikessa hän etsii innolla uutta pysähtymättä ikävöimään mennyttä ja valmiina oppimaan jatkuvasti uutta sekä joustamaan kun siihen on tarve. Hänessä on potentiaalia pikemminkin kuin ammattitaitoa. Sennettin mukaan nykyisessä työympäristössä todennäköisimmin pärjäävät ovat niitä, joilla on poikkeuksellinen kyky sietää epäonnistumista. He yksinkertaisesti siirtyvät seuraavaan projektiin ja toivovat sen onnistuvan ja palkitsevan entistä paremmin. Harva meistä kuitenkaan yltää moiseen välinpitämättömyyteen, ainakaan aidosti.

Sennett myös kantaa huolta näkymisestä. Siitä, mikä näkyy, on tullut tärkeämpää kuin siitä, mitä tehdään. Yhteiskuntatietelijänä Sennett väittää, etteivät ihmiset edes halua tätä. Tutkimuksen mukaan työntekijät haluavat yleensä itse työn tuottavan mielihyvää. Tämä on kuitenkin harvalle mahdollista. Varsinkin projektityössä, joka on nopeatempoista ja joka tehdään tiimeissä, joissa ihmiset eivät tunne toisiaan hyvin, lojaalisuus ja pitkäjänteinen oppiminen - joista työn ilo pitkälti koostuu - latistuvat merkityksettömiksi. Lojaalisuudesta voi jopa tulla rasitus, jos työnantaja haluaa työntekijöiden siirtyvän uusiin kuvioihin.

Ammattitaito ja syvällinen asiantuntemus myös kärsivät. Pitkäjänteinen oppiminen ja käsityömäinen varmuus omalla alalla eivät ole sitä, mitä nykyajan työnantaja hakee. He tarvitsevat mukautumiskykyä. Ammattitaidon menetystä pahentaa edelleen automaatio sekä jatkuvat uudelleenjärjestelyt työpaikoilla. Uudet teknologiat, uusi tieto ja tietysti uudet tavoitteet vievät käytännössä siihen, että päämääriä on vaikea hahmottaa. Tästä seuraa joillekin turhautuneisuutta ja kaunaa. Kaikille se merkitsee tilanteen hallinnan menetystä.

Tulee ajatelleeksi, että jossain vaiheessa tämä varmasti vie siihen, että ihmiset tarvitsevat yhä enemmän jonkinlaista jatkuvaa arviointia. Päinvastoin kuin ammattinsa oppinut käsityöläinen, joka osaa arvoida oman työnsä tuloksen ja joka luottaa omaan arvostelukykyynsä, joustotyöntekijän panos palvelee ulkoa tulleita, jatkuvasti muuttuvia tarpeita. Työpanoksen arvioi nyt asessori, jonka on pakko muuntaa laatu määräksi, vertailukelpoiseksi. Lopputuloksena saattaa olla se, että jopa korkeastikoulututetut ammattilaiset menettävät kykynsä arvoida omaa työtään, tai ainakin luottamuksen omaan arvostelukykykyynsä.

Sennett pureutuu varsinkin tämän aiheuttamaan itseluottamuksen puutteeseen, ja väittää epäonnistumisen pelon varjostavan työelämää kaikkialla. Hänen analyysinsä tuntui ainakin minun kohdallani osuneen oikeaan. Koko RAE-prosessi on kuin pelin pelaamista, jossa päämäärät eivät koskaan ole sen selkeämmät kuin että aina on pakko yltää parempaan, itseään ja muita parempaan. Yksilönä kukin akateemikko osallistuu loputtomaan kilpajuoksuun, jossa keskiarvo nousee jokaisen arviointikierroksen myötä. Paraskaan suoritus ei loppujen lopuksi ole riittävän hyvä. Nekin, jotka pärjäävät hyvin eli ovat reilusti keskiarvon yläpuolella, kokevat aitoa kammoa siitä, että seuraavalla kierroksella he tippuvat pohjalle ja sieltä kokonaan pois liigasta.

Minusta oli varsin kiinnostavaa huomata, että jopa ne, jotka ylsivät huipulle, joutuivat pelon valtaan heti RAE:n jälkeen. Huomaan aivan saman taipumuksen Suomessa, missä jokaista kansainvälista ranking-ykköstä tai -kakkosta seuraa rituaalinomainen kehotus olla jämähtämättä paikalleen, suorittaa entistä tehokkaammin, jottei Suomi vain menettäisi arvokasta, mutta haurasta johtoasemaansa! Vöiden kiristämiselle ei näy loppua. Silti, niin kuin maolainen entinen kollegani kerran huomautti, olisi aika viestittää, kuten Mao kuulemma aikanaan Hrutsheville, ettei nyt ole kyse kiristämisestä, tarvitsemme vöitä.

Huomaan lipsuneeni takaisin keskusteluun uupumuksesta. Kohteenihan oli huomion hakeminen, josta on tullut säännönmukaista jopa aikuisten arkielämässä. (Lasten yritykset saada huomiota ovat eri asia, mutta Englannissa juuri niitä pelätään epäsosiaalisen ja kriminaalin elämän ensiaskeleina. Mieleen juolahtaa, että aikuisten ja lasten kokemusten välillä on yhteys!)

Palatakseni asiaan, me kaikki pyrimme tekemään itsemme näkyviksi määrätyllä tavalla, olemaan vetovoimaisia, saamaan muut investoimaan itseemme. Tämä yritys jatkuvasti markkinoida itse itseään vie kuitenkin sokeuteen, ainakin se rasittaa pyrkimyksiämme toimia nyky-ympäristössä, josta on tullut jatkuvan liikkeen sumentamaa. Näkyvyydestä taistelevat ihmiset kiinnittävät huomionsa yhä vähemmän kulloinkin huomiota vaativaan tilanteeseen, ja yhä vähemmän heitä ympäröiviin ihmisiin ja asioihin. Heidän tekemisiään nimittäin ohjaavat oikeasti kauempana olevat horisontit, jotka näkyvät vain pääpiirteissään.

Nämä horisontit ovat tietysti globaalit markkinat, joista uusliberaali politiikka pitää huolen. Markkinat, jo tavanomaiseksi tulleessa diskurssissa, ovat kontekstien konteksti, kaiken perusta. Me emme taistele niitä vastaan, sillä ne ovat kuuleman mukaan kaikkivaltiaita.

Tämä vie lopulta minut karkeaan analyysiin, jota alussa lupailin. Näkemykseni nimittäin on, että on typerää ja epäjohdonmukaista kuvitella, että ns. markkinoiden varaan voisi rakentaa yhteistä elämää. Markkinat toimivat varsin hyvin tuotteiden jakeluun, mutta ovat erittäin huono tapa jakaa oikeuksia ja velvollisuuksia.

Silti näyttäisi siltä, että kollektiivisen harkinnan sijasta yliopistolaitokset, kaupunginhallitukset ja kansalaiset panostavat kaikki yhä enemmän yrityksiin toimia kuten markkinoilla, myymään ja vetämään puoleensa hyvää mainosta ja ulkopuolista rahaa. Tämä tuntuu uskomattomalta. Suuret markkinat, eli ne, jotka tässä vaa'assa painavat, ovat luonteeltaan nimenomaan kärsimättömiä ja kroonisen epävarmoja, ja niiden on jatkuvasti pyrittävä olemaan kärjessä ja pelaamaan kilpailijat pussiin. Mietteitäni tästä aiheesta ovat inspiroineet sekä Georgina Bornin että Timothy Mitchellin työt.

Bornin argumentti, jonka hän esitti Bristolissa EASA:n (European Association of Social Anthropologists) kongressissa vuonna 2006, koskee ennen kaikkea teknologia- ja mediafirmoja, mutta se antaa eväitä ajatella kapitalismia laajemminkin. Oleellista on, että firmat toimivat epävarmassa ympäristössä, mutta niiden toimintaa ohjaa silti utopistinen käsitys täydellisistä markkinoista. Ajatus on, että optimaalisen rationaalinen (tavaran) vaihto olisi mahdollista, kunhan asianomaisilla vain olisi kaikki tarvittava tieto käytettävissään. Näissä olosuhteissa tulevaisuuden valtaaminen ja mahdollisuus hallita sitä jo tässä ja nyt, tarjoaa toiveikkaimman mahdollisen selvitytymisstrategian. Firman täytyy ennustaa ja arvioida tulevaisuutta, mistä osittain johtuu, että markkinatutkimusta tehdään niin paljon. Oli kyseessä sitten vähittäismyynnin etnografia tai tilastotieteiljä, joka analysoi erittäin monimutkaista numeerista dataa, ne jotka tarjoavat tätä palvelua, ovat erittäin, erittäin korkeassa arvossa. (Tähän perustunee kai se, että esimerkiksi Lontoossa kodin ostamiseen ei riitä akateeminen palkka, ei edes välttämättä kaksi akateemista palkkaa. Hyvät asunnot ovat korkeasti palkatun, kasvavan KIBS-työntekijöiden ("knowledge intensive business sector") joukon hallussa).

Tässä yhdistän Bornin hienosti erillään pitämiä asioita, ja väitän, että firmat ja sijoittajat yhdessä pyrkivät tulevaisuuden hallintaan, mutta - ja juuri tämä ristiriiita onkin Bornin argumentissa oleellinen - ne luovat samalla uskomattomia paineita kaaoksen ja epävarmuuden lisääntymiselle. Korporaatiot tekevät nimittäin kaiken voitavan ottaakseen tulevaisuuden haltuunsa. Esimerkiksi immateriaalioikeuksia voi käyttää rajaamaan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja määrättyjä ideoita. Kuulemma huomattava osa nykyään haetuista patenttioikeuksista on niin sanottuja massapatentteja, eli käytännössä oikeuden ostamista innovaatioihin, jotka eivät ole lähelläkään kaupallista tuotteistamista. Ne saavat aikaan vaikeasti hahmotettavan patenttitiheikön, jonka tarkoituksena on estää muita kehittämästä mahdollisesti hedelmällisiä prosesseja tai ideoita. Tällä tavalla huomispäivän mahdollisuuksia voi tosiaan rajata, mutta samalla kauas tulevaisuuteen ulottuva markkinavalta tekee nykyisyydestä enemmistölle entistä epävarmempaa. Aikaan saatu sekasorto saattaa heikentää entisestään kapitalismin laillista, taloudellista ja moraalista perustaa, epäilee Born.

Nykykapitalismin kulttuurissa oleellista myös akateemiselle työnteolle on se, että siihen liittyy saumattomasti loputtomien kauneuskilpailujen kierre, joka on suunniteltu vastaamaan kansainvälisten sijoittajien tarpeita. Sijoittajan prioriteeteista on tehty kaiken muun konteksti eli perusta. Tämä rooli oli ennen luonnolla, jonka kuviteltiin olevan muuttumaton ja pyhä. Nyt sijoittajien tarpeet ovat tarpeista tärkeimmät, ja niihin vastaavat välittömästi ylityöllistetyt (mutta myös ylipalkatut) KIBS-työntekijät. Mitä ovat nämä tarpeet? Tietää, ilman syvällistä tuntemusta tai pitkäaikaista sitoutumista, tai edes maantieteellistä läheisyyttä, mistä löytyy paras ja nopeimmin kasvava liikevoitto; tietää ja voida verrata ilman turhaa tietämystä.

Arviointi väittää palvelevansa kansalaisia kuluttajina, mutta se palvelee oikeasti suursijoittajia. Niiden päätökset perustuvat pitkälti vertailukelpoiseen tietoon kunkin sijoituskohteen potentiaalista. Me kaikki koemme paineet mennä leikkiin mukaan ja esiintyä parhaana mahdollisena hinta-laatu -suhteena. Jopa yliopistot näyttävät uskovan jatkuvan arvioinnin pitävän järjestelmää pystyssä - ainakin jonkin aikaa. Kaupungit ja kunnat ovat surullisen kuuluisia lupauksistaan muuntua "kulttuurikeskuksiksi" tai "laaturavintoloiden ykköskaupungiksi" ja pahemmastakin (yksityisen voiton tukemisesta verorahoilla) pyrkiessääm vetämään puoleensa luovan potentiaalin, työmarkkinoiden eliitin, jonka väitetään avaavan portit loistavaan tulevaisuuteen. Silti kaikkialla väsymätön esiintyminen vie energiat olemiselta ja tekemiseltä.

Itse asiassa talous tosiaan on tämän maanisen tekemisen taustalla, aivan kuten lamaannuttava globalisaation ideologia väittääkin, mutta ei välttämättä "kansantalous". Jos julkisessa keskustelussa "talous" merkitsee enää mitään, ei se ainakaan ole hyvää taloudenpitoa, kuten aikanaan saattoi uskoa, vaan massiivista, pelottavaa velkaa. Tulevat sukupolvet sen luultavasti joutuvat maksamaan. Niinpä hallitusten ja päättäjien on ymmärrettävä, ettei arvionnista ole moniulotteisen, poliittisen väittelyn korvikkeeksi.

Korporaation maailma on valtiokoneistojen avulla onnistunut tekemään meistä kaikista epäjohdonmukaisuuden uhreja väittämällä, ettei vaihtoehtoa ole. Saattaa olla, että akateemisessa maailmassa täällä Britanniassa tämän alistumisen taustalla on kulttuurinen tyyli, täällähän ei varsinaisia poliittisia vallankumouksia ole harrastettu, tai se voi perustua johonkin muuhun, esimerkiksi luokkayhteiskunnnan usein mukanaan tuomaan apatiaan. Selityksiä on varmasti useita, mutta itse toivon, että rationaalinen, älyyn perustuva argumentti vaihtoehtoisen reitin etsimiselle saisi ansaitsemansa huomion.

Lopuksi, jos ette ole vakuuttuneet siitä, että asiat ovat huonosti brittiläisillä kampuksilla, avatkaa Times Higher Education Supplement -viikkolehti tai täkäläisen akateemisen ammattiliiton nettisivut. Esimerkkejä kyllä löytyy. Ei akateemisilla kuitenkaan mene välttämättä huonommin kuin muilla, päinvastoinkin saattaa olla. Heillä/meillä on silti erityinen asema yhteiskunnan uusintamisessa sekä mielikuvitukseen ja inhimilliseen ratioinaalisuuteen perustuvan oppimisen edistämisessä. Uupumuksen politiikan ja huomiotalouden aikakaudella uusintamisen, mukaan lukien opetuksen, tarpeet helposti katoavat kokonaan näkyvistä. Hinta saattaa nousta korkeaksi. Järjestelmää, joka nyt on vallalla, jos sitä järjestelmäksi voi kutsua, ei yksinkertaisesti voi uusintaa. Eläminen, oppiminen, lasten tekeminen (puhumattakaan häiden vietosta) on yksinkertaisesti ajan hukkaa. Vallitsevan konsensuksen mukaan elämä ja eläminen eivät ole arvossaan.

Jos joku epäilee minun liioittelevan elämisen vastustavia voimia, löysin osuvan esimerkin painossa. University of West of England'in vastapalkatun professorin haastattelu Times Higher Education Supplementissa heitti tämän hipun varsinaista kalkkeutumista:

Johtoportaassa oltiin erittäin tyytyväisiä kiinnittämiseeni, mutta sieltä sanottiin, "toivottavasti olet peruuttanut elämäsi seuraaviksi kolmeksi vuodeksi"!

Jos kyse olisi vain kolmesta vuodesta, sillä voisi kenties olla jokin oikeutus.


Teksti perustuu Minna Rückensteinin ystävällisestä kutsusta Suomen Antropologiselle Seuralle Helsingissä 24.11.2006 pidettyyn esitelmään. Tekstiä on hieman muunnettu ja suomennettu alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta "Being seen to be seen: the new academic self and its consequences".

Viitteet:

Autlook (magazine of the AUT). "Eight Ways to Survive the RAE", http://www.aut.org.uk/index.cfm?articleid=1346

Born, Georgina. "The art of forecasting and the temporal politics of markets." Paperi EASA:n biennaalikonferenssissa Bristolissa 19.9.2006.

Brennan, Teresa. 2000. Exhausting Modernity. London & New York: Routledge.

British Academy Review of Research Assessment, http://www.britac.ac.uk/reports/miscresp/raeresp.html

Maier, Corinne (2004) Bonjour Parresse. Paris: Gallimard.

Miller, Daniel. 2003. "The Virtual Moment", JRAI (N.S.) Vol.9, s. 57-75.

Mitchell, Timothy. 2002. Rule of Experts: Egypt, Techno-politics, Modernity. Berkeley, CA, & London: University of California Press.

Strathern, Marilyn. 1997. "Improving ratings": Audit in the British University System. European Review. 5(3): 305-21.

Tienari, Janne. 2006. "Eskimokäännös." Mäntylä, Hans; Pertti Tiitula; Maaret Wager (toim.) Pää Hetkeksi Pinnan Alle: Akateeminen melontamatka. Helsingin Korkeakoulu.

Times Higher Education Supplement. "RAE countdown 2008". 8.9.2006.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.