2007-03-07
Pohdin tekstissäni kolmea asiaa, jotka nakertavat pikkuhiljaa akateemisesti koulutettujen ihmisten työolosuhteita. Ensimmäinen on elämän kertakaikkinen uuvuttavuus. Toinen on laajalle levinnyt tunne, että monet työhön nykyään liittyvät tehtävät, mukaan lukien monet yliopistolaisten tekemät asiat, ovat sekä uuvuttavia että järjettömiä, sillä niiden päämääränä on työn arviointi. Itse työstä tulee toissijaista. Lopuksi haluan puuttua yhteen arvioinnin tuomista inhottavimmista sivuvaikutuksista, nimittäin sen edistämään narsistiseen, itseä pönkittävään käytökseen. Kaikki tuntuvat haluavan huomiota, sitä ei vain tunnu riittävän kaikille.
Vetoan omiin kokemuksiini - ne eivät varmasti ole ainutlaatuisia - sekä erinäisiin uusliberalismia ja arviointikäytäntöjä käsitteleviin esseisiin ja tutkimuksiin. Yhdyn Marilyn Strathernin yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamaan toteamukseen, että olisi toivottavaa, ettei akateemisen työn olosuhteista tulisi varsinaista antropologista tutkimuskohdetta. Silti vetoan nimenomaan hänen näitä asioita koskeviin näkemyksiinsä. Ennen kaikkea esseeni on politiikkaa. Se nojaa laajaan uusliberalismin kritiikkiin, joka jää kuitenkin varsin yleiselle tasolle eikä vastaa akateemisen seminaarin vaatimaa tieteellistä tasoa. Toivon silti, että kertomani antaa eväitä kohdata tulossa olevia tai jo nyt työelämää hankaloittavia ongelmia.
Työpaikoilla, ainakin valkokaulustöissä, työntekijältä vaaditaan nykyään, että hän osoittaa näkyvästi energisyyttä, dynaamisuutta ja innokkuutta. Tästä myös palkitaan. Näkyvyyden imperatiivi on mahdollisesti kuitenkin viemässä huomiokykyämme pois tärkeämmistä asioista, kuten oppimisesta ja tutkimuksesta. Se vie huomion myös elämisen tarpeista, todella elossa olemisesta.
Olen raivoissani siitä, mitä viime vuosina on tapahtunut yliopistoissa, siellä minne halusin rakentaa ammatillisen kotini. Itse asiassa kuvittelin yliopiston voivan olla jonkinlainen turvasatama, jossa saisin olla oma itseni ja tehdä työtä, jota kuvittelin osaavani suhteellisen hyvin. Tällä hetkellä olen liittymässä itse itseään riistävien, ammatillisesti kouluttautuneiden freelancereiden joukkoon. Olemme vaihtaneet turvallisuuden ja yhteisöllisyyden jonkinlaiseksi vapaudeksi. Ainakaan emme ole riippuvaisia managereiden vaatimasta typerästä pupun suoltamisesta (Janne Tienari on kuvannut terävästi mutta hauskasti akateemisen maailman alistumista yritysmaailman muoteihin käsitteellä "puppugeneraattori".)
Aloitan kertomalla jotain keskivertoakateemisen työntekijän suurimmasta päänsärystä täällä Britanniassa. Se on RAE, Research Assessment Exercise. Kansallinen rankkausjärjestelmä asettaa jokaisen laitoksen "oikeaan" paikkaansa tutkimuksen tason mukaan ja käytännössä jakaa tällä perusteella koko maan yliopistosektorin resurssit. Sen vaatimuksena on, että jokainen laitos laatii yhteisen tutkimusportfolion kollegoista kootun paneelin arvioitavaksi. Tämän seurauksena laitosten henkilökuntaa on kartutettu haalimalla mahdollisimman "RAE-päteviä" hakijoita. Juuri väitelleet tai post-docceina työskennelleet, jotka ovat kuluttaneet aikansa tuoreimpien trendien mukaisten tutkimuspapereiden ahkeroimiseen, ovat erityisen haluttuja. Nimekkäät tähtitutkijat, joilla on huomiota herättävät tutkimusprofiilit ja laajat yhteistyöverkostot, myyvät myös varsin hyvin. Seuraava (mahdollisesti tosin viimeinen) RAE on tulossa vuonna 2008. Heti kun edellinen RAE oli ohi vuonna 2002, jolloin olin edelleen töissä yliopistolla, alkoivat kaikki jo odottaa hermostuneina tätä seuraavaa.
RAE:n tapaisessa järjestelmässä yhteiskuntatieteiden asema on vaikea, sillä niiden arvoa ei ole helppo osoittaa. On mielenkiintoista huomata, että kvantitatiivisessa mielessä "management studies" on kaikkein tuottoisin. Kaikki ovat alasta riippumatta kuitenkin huolestuneita.
Hiljattain löysin paljon puhuvan muistion erään akateemisen ammattiliiton internet-sivuilta (Association of University Teachers, joka sittemmin laajentui nimellä Union of Colleges and Universities). Se on erittäin seikkaperäinen.
Kahdeksan tapaa selviytyä RAE:sta:
Minä en muuttanut pois maasta, vaihdoin ammatista toiseen, koska se oli mahdollista. Kaikilla brittiläisillä yliopistoilla on vaikeuksia pitää kiinni työntekijöistään.
Neljä vuotta myöhemmin olen taas opiskelija. Opiskelen yhden vuoden maisterin tutkintoa aluesuunnittelussa. Minun olisi pitänyt siirtyä siihen suuntaan jo työssä ollessani, mutta sen sijaan seurasin apurahoja tieteen ja teknologian yhteiskunnalliseen tutkimukseen, ja kaduin pian päätöstäni. Joka tapauksessa, kuuluisa yliopisto, jossa nyt opiskelen, University College London (UCL), on yllättävän kaoottinen ja olen ollut yllättynyt opetuksen laadusta, joka on paikoin hyvin heikkoa. Jos UCL tosiaan on, niin kuin usein väitetään, samantasoinen yliopisto kuin Oxford tai Cambridge, jossa opiskelin 1980- ja 1990-luvuilla, niin opiskelun taso on laskenut. Olen kovaäänisin valittaja varmasti juuri siksi, että tiedän asioiden olleen paremmin, sekä tietenkin siksi, että minulla on aikaa ja voimia. Sitä paitsi olen erittäin vihainen.
Valittaessani ensimmäisen kerran koulutusohjelmasta vastaava kertoi, että RAE sekä paineet kasvattaa opiskelijamääriä (Britanniassa on pula koulutetuista kaupunkisuunnittelijoista) ovat asettaneet laitoksen mahdottomaan tilanteeseen. Hän vaikutti tyytyväiseltä, että olin tullut valittamaan. Kenties minulta tullut palaute saisi ylemmän johtoportaan ymmärtämään, että yliopiston käyttämillä prioriteeteilla on seuraksensa.
Näkemykseni on, että kaiken tämän laadun huonontumisen taustalla on se, että poliitiikassa, yhteiskunnassa ja kulttuuriarvoissamme uupumuksesta on tullut hyväksyttävää. Arviointi, tarkastukset ja ranking-listat ovat uuvuttavia ja harmillisia, mutta niiden katsoaan olevan välttämättömiä selviytymiselle. Selviytymisessä on nimittäin kysymys siitä, että saa tarpeeksi huomiota sijoitusmarkkinoilta. Yksilöt, yhteisöt, kaupungit ja maat kaikki panostavat suunnattomasti siihen, että yrittävät erottua muista. Lopputulos on kuitenkin järjettömän, alati kiihtyvän ja miltei kaikkialla samankaltaisen hosumisen aikaansaama epätarkka hutkinta.
Inspiroiduin ajattelemaan asioita tästä näkökulmasta luettuani Teresa Brennania, joka on entinen Floridan yliopiston professori. Hän kuoli traagisesti muutama vuosi sitten. Kirjassaan Exhausting Modernity Brennanin huomio kiinnittyi lamaannuttavaan uupumuksen politiikkaan ("politics of exhaustion"). Me kuvittelemme maailman olevan nopeatempoisempi ja elinvoimaisempi kuin ennen, mutta itse asiassa se on kuolleempi, vähemmän elossa ja vähemmän luova kuin koskaan.
Brennanin proosa kosketti minua ja antoi aivan uudenlaisen itseluottamuksen peilata omia kokemuksiani uudella, rakentavammalla tavalla. Hän pohtii muun muassa tulevaisuutta, jossa maailmasta on tullut todella epämiellyttävä paikka. Hän kysyy, mitä tekevät silloin todella rikkaat, "nousevatko he kirjaimellisesti stratosfääreihin, asumaan suljetuissa kuplissa, jotka suojelevat heitä saasteen vaikutuksilta ja joissa he kuluttavat korkealuokkaisia biodynaamisia ruokia, suodatettua vettä ja investoivat hulluna galaktisen tilan valloittamiseen?" Samassa yhteydessä hän panee merkille myös sen, että yhteiskuntakriitikoista useat tulevat vauraista oloista. Miksi sellaiset ihmiset pyrkisivät muuhun kuin kapeaan oman edun tavoitteluun? Siksi, ja tämä pätee myös minuun, että nimenomaan heidän "olosuhteensa mahdollistivat pohtimiseen tarvitun ajan ylellisyyden".
Itse asiassa on tosin niin, että suurin osa nimenomaan rikkaista ja valtaapitävistä on pahasti nopeutetun ja uuvuttavan maailman kuristusotteessa. He elävät muusta yhteiskunnasta varsin irrallista elämää. Heidän aikansa on niin tärkeää, että se investoidaan miltei kokonaan bisnekseen, eikä heillä ole aikaa arjelle tai rituaaleille. Lasten syntymät, avioliitot tai yhteinen kanssakäyminen ovat heille liian triviaaleja asioita. (Yliopistolla koin tämän hyvin kouriintuntuvasti erään kollegan käytöksessä. Kerroin tupakkatauolla meneväni naimisiin, häätkin olivat suunnitteilla. Hyvänen aika, hän kummasteli, kenellä nykyään on aikaa viettää häitä! Minusta on mielenkiintoista, että kyseinen kollega tunnetaan eri kulttuurien ajan ja aikaa rytmittävien rituaalien asiantuntijana.) Yhteiskunnallinen elämä, se mitä antropologit itse asiassa edelleen tutkivat, on käytännössä ajautumassa yhä ahtaammalle.
Todellinen kontrasti tälle kiireellisyydelle löytyy kyllä korkeakulttuurista, kalliista taiteesta. Siellä on mahdollista kohdata ajan kysymys aivan toisella tavalla. Siellä saa vaatia hitautta ja tarkkaavaisuutta. Oopperan kaijasaariahot ja videotaiteen billviolat palkitsevat vain niitä, joilla on sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Esimerkiksi Bill Violan videot etenevät hyvin hitaasti, katsojan seuratessa viidentoista tai useamman minuutin ajan, miten valkokankaan keskellä olevasta pienestä pilkusta kehittyy tanssija. Huomio on kiinnitettävä pienenpieniin, verkkaan muuttuviin yksityiskohtiin.
Mainitsemani työt ovat antoisia, mutta niistä nauttiminen vaatii yleisöltä aikaa, kärsivällisyyttä ja määrätynlaista rauhaa. Hiljaa hyvä tulee, kuten sananlaskussa sanotaan. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on nyt yltänyt tilanteeseen, jossa ajan kalleus ja siitä seuraava kärsimättömyys tekevät hitaudesta ja perusteellisuudesta todella arvokkaita. Tavoitteeni olisi tasoittaa tilannetta niin, että kaikilla olisi mahdollisuus hitauteen ja kärsivällisyyteen.
Niin kauan kuin nopea liike vallitsee, ainoastaan korkea profiili, eli näkyminen, tarjoaa jonkinlaista pelastuksen toivoa. Valitettavasti tästä seuraa enemmistölle vain yltynyttä nopean liikkeen aiheuttamaa hutkimista. Jos liikkeen seasta voisi poimia jotain sisältöä, jotain rakentavaa muutosta, en olisi niin vihainen. Mutta se, mitä näen ja tunnen ympärilläni on, että imago on vienyt voiton sisällöltä. Liikemaailmassa, julkisella sektorilla ja loppujen lopuksi jopa yliopistolla raivoisa hutkiminen tuottaa uskomattomia määriä tyhjää puhetta ja imagoa, ja vain harvoin, mahdollisesti, aidon luovuuden jyväsiä. Kannattaa pohtia, mitä järkeä on tuottaa kuumeisesti imagoa tai tyhjää puhetta.
Liikemaailmassa tämän järjettömyyden ilmenemismuotoja kuvaa hyvin Corinne Maierin aluperin ranskaksi julkaisema Bonjour Paresse, pieni mainio kirja, joka kehottaa tekemään mahdollisimman vähän - ja samalla esiintymään ikään kuin olisi korporaatiolle hyödyksi.
Maier kuvailee ympäristöä, jossa on todella paljon puhetta mutta jossa suurin osa on vain tyhjää julistusta. Onneksi bisnespuhe tarjoaa kuitenkin loputonta tahatonta huumoria, mikä onkin hyvä, sillä Maierin mukaan se ei ainakaan vastaa merkityksellisen kommunikaation vaatimuksiin. Se antaa esimerkiksi sisältöä leikkiin, kuten "hevonpaskabingoon" (joka on terveellisin kuulemani tapa parantaa keskittymiskykyä kokouksissa). Hevonpaskabingo on peli, joka on pyörinyt internetissä jo useamman vuoden. Sitä pelataan bingoruudukolla siten, että jokaisessa ruudussa esiintyy jokin muotisana, esimerkiksi tulostavoite, kaupallistettavuus, win-win-tilanne ja niin edelleen. Kokouksissa, sitä mukaa kun sanat pulpahtavat puhujan suusta, ne viivataan yli, ja kun kokonainen rivi on tippunut pois, huudetaan "hevonpaska". Toisinaan mietin, mitä vastaava peli voisi tuoda yhteiskuntatieteisiin.
Danny Miller taas kohtaa vastaavanlaisen vakavan ongelman akateemisessa artikkelissaan The Virtual Moment. Hän ammentaa materiaalinsa Britannian raskaaseen arviointikierteeseen alistetusta paikallis- ja aluehallinnosta. Kielenkäytön sisällöttömyydestä on sielläkin tullut ongelma.
Britanniassa paikallisdemokratia on ollut legitimaatiokriisissä siitä lähtien kun Thatcherin konservatiivihallitus 1980-luvulla alkoi keskittää valtaa keskushallinnolle ja siirtää paikallista päätöksentekoa yksityiselle sektorille. Jotta huolestuttava käänne kohti jälkidemokraattista apatiaa voitaisiin pysäyttää, on New Labour (eli Tony Blairin uudistama työväenpulue) pyrkinyt tuomaan paikallishallintoa lähemmäksi paikallisia ihmisiä ja tekemään siitä läpinäkyvämpää. Se on samalla luonut jatkuvan arviointiprosessin, jonka avulla määritellään, miten hyvin paikallisesti hallinnoidaan.
Suorituksen parantamisen nimissä paikallishallintoa on kehotettu esimerkiksi poistamaan jargoni eli ammattikieli kaikista asiakirjoista. Miller väittää, että tämä on samalla tyhjentänyt ne kaikesta hyödyllisestä ammattioivalluksesta niin, että kuntien tuottamista teksteistä on tullut itseään toistavia, itsestäänselvyyksiä latelevia turhuuksia. Niistä on tullut täysin performatiivisia, tavallaan liturgiaa. (Me yliopistolaiset tunnistamme tämän helposti. Jokaisen yliopiston nettisivuthan lupaavat täsmälleen samoja tuloksia!) Miller painottaa, että työtä tehdään paljon, mutta tulokset ovat kaikkialla samat ja, ironista kyllä, koko prosessi vähentää paikallishallinnon julkista hyväksyntää entisestään.
Miller näkee vaivaa muistuttaakseen lukijoitaan siitä, että muutosten taustalla olleet aikomukset olivat jaloja, niiden tavoitehan oli parantaa niin palveluja kuin hallinnnon avoimuutta. Tämän nimissä kuntien harteille on sysätty painava arviointitaakka, mistä on kuitenkin seurannut sekaannusta ja huonoa henkeä. Kuten RAE, arviointipaneeli itse tekee muutakin kuin mittaa ja arvostelee, siitä on tullut "rangaistuksen ja palkkion väline". Tässä ei ole kyse pelkästään rahavirroista, vaan "parhaille kunnille luvataan kevyttä arviointikäytäntöä tulevaisuudessa samalla kuin heikommille luvataan yhä vaativampia tulevia arviointeja", kuten Miller toteaa. Arvioinneissa hyvin pärjänneet pääsevät näin nauttimaan ajasta, jonka he tarvitsevat vastatakseen paikallisiin tarpeisiin, tehdäkseen varsinaisen oikean työnsä.
Mutta mistä johtuu tämä kuntien ajan haaskaaminen? Se perustuu siihen, että keskushallinnon ja yksityisen sektorin on voitava nähdä tarpeellinen informaatio määrätyllä tavalla. Heille sopii suorituksen mukaan rankattu, vertailukelpoinen tieto, joka on helposti, nopeasti ja aina saatavilla. Alkuperäisistä tavoitteista poiketen tällaisen, kuluttajan tarpeisiin sopivan informaation hankkiminen ja sen varaan rakennettu metahallinto, tuottaa kapeaa informaatiota käyttökelpoisen tuntemuksen sijaan. Kussakin tilanteessa viimeisin vertailukelpoinen suoritus on kaiken a ja o. Suorituksen englanninkielinen vastine, "performance" (jota kansainvälinen bisnesmaailma käyttää) sisältääkin kaksi oivaa merkitystä. Performanssi on yleisölle suunnattu spektaakkeli. Sen lisäksi se on tulos, suorituksen saavutus.
Niinpä näkyminen on elintärkeää. Tästä voinkin siirtyä kolmanteen aiheeseeni, narsismiin.
Työelämässä epäonnistumisen pelkoa pahentaa taipumus arvoida muita ulkokuoren perusteella, varsinkin kun aikaa perusteellisemmalle arvioinnille ei ole. Kun kaikki pelaavat tätä peliä, syntyy epämiellyttäviä tuloksia. Kilpailutilanteessa vuorovaikutuksia ohjaa helposti tarve edistää itseluottamuksen ja tärkeyden vaikutelmaa. Tilanne on vähän samanlainen kuin Max Weberin kuvaamassa protestanttisessa etiikassa: kaikki (paitsi hullut) käyttäytyvät ikään kuin olisivat jo varmoja omasta voitostaan eli pelastuksestaan. RAE on saanut aikaan sen, että kaikki ovat valmiita yrittämään huipulle, tai ainakin esiintymään ikään kuin olisivat maailman parhaita. Epävarmuus rasittaa ainakin melkein kaikkia, mutta se peitetään, esimerkiksi vähättelemällä muita. Todellisuudessa huippupaikat kaikenkattavissa ranking-listoissa ovat rajalliset. Tästä seuraa myös se, että nekin, jotka ovat hyvissä tai keskivertoasemissa, näkevät edessään päättymättömän epäonnistumisen horisontin. Keskiarvon saavuttaminen onkin tavallaan epäonnistumista. Vain huipputulos voi taata resurssien jatkumisen sekä - ja tämä on tärkeää - näkyvyyden, jolla tähtiopiskelijat ja tähtitutkijat saadaan paikalle. Psykologisesti heidän olemassaolonsa tyynnyttää kollektiivisia pelkoja ja antaa uskoa, että seuraavalla arviointikierroksella heidän arvonsa konkretisoituu entistä parempina tuloksina. (Heidän eleilynsä saattaa tietysti tuoda mukanaan omat ongelmansa.)
Jo 1980-luvulla yhdysvaltalaisilla kampuksilla tiedettiin hyvin, mitä ovat "tähtitutkijat". Mieltyminen työntekijöihin, jotka tekevät dynaamisen, kärkijoukkoon kuuluvan, itseensä luottavan ja potentiaalisen tähden vaikutelman, ei tietenkään rajoitu yliopistomaailmaan. Oli ala mikä tahansa, se tuntuu tarvitsevan tähtensä. Täällä Englannissa 1990-luvulla yleistyivät vastaavasti tähtiarkkitehdit, eli "starchitects", ja vain hiljattain opin, että yhdysvaltojen trendikkäiden baarien ja klubien imagoon, niiden joissa richardfloridojen ja pekkahimasten ihannoimat luovat luokat hengailevat, kuuluu tarjota tähtibaarimikon, eli "star-tenderin", palveluja...
Tässä suhteessa Richard Sennett osuu naulan kantaan. Sennettin kirjoitukset tarjoavat paljon oleellista niille, joita askarruttaa akateemikoiden nykytilanne. Ne muistuttavat meitä myös siitä, ettei yliopistomaailma ole yksin ongelmiensa kanssa.
Sennettin mukaan ihanneihminen elää nykyään iloisesti improvisoivaa elämää, jota ohjaa nopeatempoinen kulutus, niin töissä, vapaa-aikana kuin poliittisena kansalaisenakin. Kaikessa hän etsii innolla uutta pysähtymättä ikävöimään mennyttä ja valmiina oppimaan jatkuvasti uutta sekä joustamaan kun siihen on tarve. Hänessä on potentiaalia pikemminkin kuin ammattitaitoa. Sennettin mukaan nykyisessä työympäristössä todennäköisimmin pärjäävät ovat niitä, joilla on poikkeuksellinen kyky sietää epäonnistumista. He yksinkertaisesti siirtyvät seuraavaan projektiin ja toivovat sen onnistuvan ja palkitsevan entistä paremmin. Harva meistä kuitenkaan yltää moiseen välinpitämättömyyteen, ainakaan aidosti.
Sennett myös kantaa huolta näkymisestä. Siitä, mikä näkyy, on tullut tärkeämpää kuin siitä, mitä tehdään. Yhteiskuntatietelijänä Sennett väittää, etteivät ihmiset edes halua tätä. Tutkimuksen mukaan työntekijät haluavat yleensä itse työn tuottavan mielihyvää. Tämä on kuitenkin harvalle mahdollista. Varsinkin projektityössä, joka on nopeatempoista ja joka tehdään tiimeissä, joissa ihmiset eivät tunne toisiaan hyvin, lojaalisuus ja pitkäjänteinen oppiminen - joista työn ilo pitkälti koostuu - latistuvat merkityksettömiksi. Lojaalisuudesta voi jopa tulla rasitus, jos työnantaja haluaa työntekijöiden siirtyvän uusiin kuvioihin.
Ammattitaito ja syvällinen asiantuntemus myös kärsivät. Pitkäjänteinen oppiminen ja käsityömäinen varmuus omalla alalla eivät ole sitä, mitä nykyajan työnantaja hakee. He tarvitsevat mukautumiskykyä. Ammattitaidon menetystä pahentaa edelleen automaatio sekä jatkuvat uudelleenjärjestelyt työpaikoilla. Uudet teknologiat, uusi tieto ja tietysti uudet tavoitteet vievät käytännössä siihen, että päämääriä on vaikea hahmottaa. Tästä seuraa joillekin turhautuneisuutta ja kaunaa. Kaikille se merkitsee tilanteen hallinnan menetystä.
Tulee ajatelleeksi, että jossain vaiheessa tämä varmasti vie siihen, että ihmiset tarvitsevat yhä enemmän jonkinlaista jatkuvaa arviointia. Päinvastoin kuin ammattinsa oppinut käsityöläinen, joka osaa arvoida oman työnsä tuloksen ja joka luottaa omaan arvostelukykyynsä, joustotyöntekijän panos palvelee ulkoa tulleita, jatkuvasti muuttuvia tarpeita. Työpanoksen arvioi nyt asessori, jonka on pakko muuntaa laatu määräksi, vertailukelpoiseksi. Lopputuloksena saattaa olla se, että jopa korkeastikoulututetut ammattilaiset menettävät kykynsä arvoida omaa työtään, tai ainakin luottamuksen omaan arvostelukykykyynsä.
Sennett pureutuu varsinkin tämän aiheuttamaan itseluottamuksen puutteeseen, ja väittää epäonnistumisen pelon varjostavan työelämää kaikkialla. Hänen analyysinsä tuntui ainakin minun kohdallani osuneen oikeaan. Koko RAE-prosessi on kuin pelin pelaamista, jossa päämäärät eivät koskaan ole sen selkeämmät kuin että aina on pakko yltää parempaan, itseään ja muita parempaan. Yksilönä kukin akateemikko osallistuu loputtomaan kilpajuoksuun, jossa keskiarvo nousee jokaisen arviointikierroksen myötä. Paraskaan suoritus ei loppujen lopuksi ole riittävän hyvä. Nekin, jotka pärjäävät hyvin eli ovat reilusti keskiarvon yläpuolella, kokevat aitoa kammoa siitä, että seuraavalla kierroksella he tippuvat pohjalle ja sieltä kokonaan pois liigasta.
Minusta oli varsin kiinnostavaa huomata, että jopa ne, jotka ylsivät huipulle, joutuivat pelon valtaan heti RAE:n jälkeen. Huomaan aivan saman taipumuksen Suomessa, missä jokaista kansainvälista ranking-ykköstä tai -kakkosta seuraa rituaalinomainen kehotus olla jämähtämättä paikalleen, suorittaa entistä tehokkaammin, jottei Suomi vain menettäisi arvokasta, mutta haurasta johtoasemaansa! Vöiden kiristämiselle ei näy loppua. Silti, niin kuin maolainen entinen kollegani kerran huomautti, olisi aika viestittää, kuten Mao kuulemma aikanaan Hrutsheville, ettei nyt ole kyse kiristämisestä, tarvitsemme vöitä.
Huomaan lipsuneeni takaisin keskusteluun uupumuksesta. Kohteenihan oli huomion hakeminen, josta on tullut säännönmukaista jopa aikuisten arkielämässä. (Lasten yritykset saada huomiota ovat eri asia, mutta Englannissa juuri niitä pelätään epäsosiaalisen ja kriminaalin elämän ensiaskeleina. Mieleen juolahtaa, että aikuisten ja lasten kokemusten välillä on yhteys!)
Palatakseni asiaan, me kaikki pyrimme tekemään itsemme näkyviksi määrätyllä tavalla, olemaan vetovoimaisia, saamaan muut investoimaan itseemme. Tämä yritys jatkuvasti markkinoida itse itseään vie kuitenkin sokeuteen, ainakin se rasittaa pyrkimyksiämme toimia nyky-ympäristössä, josta on tullut jatkuvan liikkeen sumentamaa. Näkyvyydestä taistelevat ihmiset kiinnittävät huomionsa yhä vähemmän kulloinkin huomiota vaativaan tilanteeseen, ja yhä vähemmän heitä ympäröiviin ihmisiin ja asioihin. Heidän tekemisiään nimittäin ohjaavat oikeasti kauempana olevat horisontit, jotka näkyvät vain pääpiirteissään.
Nämä horisontit ovat tietysti globaalit markkinat, joista uusliberaali politiikka pitää huolen. Markkinat, jo tavanomaiseksi tulleessa diskurssissa, ovat kontekstien konteksti, kaiken perusta. Me emme taistele niitä vastaan, sillä ne ovat kuuleman mukaan kaikkivaltiaita.
Tämä vie lopulta minut karkeaan analyysiin, jota alussa lupailin. Näkemykseni nimittäin on, että on typerää ja epäjohdonmukaista kuvitella, että ns. markkinoiden varaan voisi rakentaa yhteistä elämää. Markkinat toimivat varsin hyvin tuotteiden jakeluun, mutta ovat erittäin huono tapa jakaa oikeuksia ja velvollisuuksia.
Silti näyttäisi siltä, että kollektiivisen harkinnan sijasta yliopistolaitokset, kaupunginhallitukset ja kansalaiset panostavat kaikki yhä enemmän yrityksiin toimia kuten markkinoilla, myymään ja vetämään puoleensa hyvää mainosta ja ulkopuolista rahaa. Tämä tuntuu uskomattomalta. Suuret markkinat, eli ne, jotka tässä vaa'assa painavat, ovat luonteeltaan nimenomaan kärsimättömiä ja kroonisen epävarmoja, ja niiden on jatkuvasti pyrittävä olemaan kärjessä ja pelaamaan kilpailijat pussiin. Mietteitäni tästä aiheesta ovat inspiroineet sekä Georgina Bornin että Timothy Mitchellin työt.
Bornin argumentti, jonka hän esitti Bristolissa EASA:n (European Association of Social Anthropologists) kongressissa vuonna 2006, koskee ennen kaikkea teknologia- ja mediafirmoja, mutta se antaa eväitä ajatella kapitalismia laajemminkin. Oleellista on, että firmat toimivat epävarmassa ympäristössä, mutta niiden toimintaa ohjaa silti utopistinen käsitys täydellisistä markkinoista. Ajatus on, että optimaalisen rationaalinen (tavaran) vaihto olisi mahdollista, kunhan asianomaisilla vain olisi kaikki tarvittava tieto käytettävissään. Näissä olosuhteissa tulevaisuuden valtaaminen ja mahdollisuus hallita sitä jo tässä ja nyt, tarjoaa toiveikkaimman mahdollisen selvitytymisstrategian. Firman täytyy ennustaa ja arvioida tulevaisuutta, mistä osittain johtuu, että markkinatutkimusta tehdään niin paljon. Oli kyseessä sitten vähittäismyynnin etnografia tai tilastotieteiljä, joka analysoi erittäin monimutkaista numeerista dataa, ne jotka tarjoavat tätä palvelua, ovat erittäin, erittäin korkeassa arvossa. (Tähän perustunee kai se, että esimerkiksi Lontoossa kodin ostamiseen ei riitä akateeminen palkka, ei edes välttämättä kaksi akateemista palkkaa. Hyvät asunnot ovat korkeasti palkatun, kasvavan KIBS-työntekijöiden ("knowledge intensive business sector") joukon hallussa).
Tässä yhdistän Bornin hienosti erillään pitämiä asioita, ja väitän, että firmat ja sijoittajat yhdessä pyrkivät tulevaisuuden hallintaan, mutta - ja juuri tämä ristiriiita onkin Bornin argumentissa oleellinen - ne luovat samalla uskomattomia paineita kaaoksen ja epävarmuuden lisääntymiselle. Korporaatiot tekevät nimittäin kaiken voitavan ottaakseen tulevaisuuden haltuunsa. Esimerkiksi immateriaalioikeuksia voi käyttää rajaamaan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja määrättyjä ideoita. Kuulemma huomattava osa nykyään haetuista patenttioikeuksista on niin sanottuja massapatentteja, eli käytännössä oikeuden ostamista innovaatioihin, jotka eivät ole lähelläkään kaupallista tuotteistamista. Ne saavat aikaan vaikeasti hahmotettavan patenttitiheikön, jonka tarkoituksena on estää muita kehittämästä mahdollisesti hedelmällisiä prosesseja tai ideoita. Tällä tavalla huomispäivän mahdollisuuksia voi tosiaan rajata, mutta samalla kauas tulevaisuuteen ulottuva markkinavalta tekee nykyisyydestä enemmistölle entistä epävarmempaa. Aikaan saatu sekasorto saattaa heikentää entisestään kapitalismin laillista, taloudellista ja moraalista perustaa, epäilee Born.
Nykykapitalismin kulttuurissa oleellista myös akateemiselle työnteolle on se, että siihen liittyy saumattomasti loputtomien kauneuskilpailujen kierre, joka on suunniteltu vastaamaan kansainvälisten sijoittajien tarpeita. Sijoittajan prioriteeteista on tehty kaiken muun konteksti eli perusta. Tämä rooli oli ennen luonnolla, jonka kuviteltiin olevan muuttumaton ja pyhä. Nyt sijoittajien tarpeet ovat tarpeista tärkeimmät, ja niihin vastaavat välittömästi ylityöllistetyt (mutta myös ylipalkatut) KIBS-työntekijät. Mitä ovat nämä tarpeet? Tietää, ilman syvällistä tuntemusta tai pitkäaikaista sitoutumista, tai edes maantieteellistä läheisyyttä, mistä löytyy paras ja nopeimmin kasvava liikevoitto; tietää ja voida verrata ilman turhaa tietämystä.
Arviointi väittää palvelevansa kansalaisia kuluttajina, mutta se palvelee oikeasti suursijoittajia. Niiden päätökset perustuvat pitkälti vertailukelpoiseen tietoon kunkin sijoituskohteen potentiaalista. Me kaikki koemme paineet mennä leikkiin mukaan ja esiintyä parhaana mahdollisena hinta-laatu -suhteena. Jopa yliopistot näyttävät uskovan jatkuvan arvioinnin pitävän järjestelmää pystyssä - ainakin jonkin aikaa. Kaupungit ja kunnat ovat surullisen kuuluisia lupauksistaan muuntua "kulttuurikeskuksiksi" tai "laaturavintoloiden ykköskaupungiksi" ja pahemmastakin (yksityisen voiton tukemisesta verorahoilla) pyrkiessääm vetämään puoleensa luovan potentiaalin, työmarkkinoiden eliitin, jonka väitetään avaavan portit loistavaan tulevaisuuteen. Silti kaikkialla väsymätön esiintyminen vie energiat olemiselta ja tekemiseltä.
Itse asiassa talous tosiaan on tämän maanisen tekemisen taustalla, aivan kuten lamaannuttava globalisaation ideologia väittääkin, mutta ei välttämättä "kansantalous". Jos julkisessa keskustelussa "talous" merkitsee enää mitään, ei se ainakaan ole hyvää taloudenpitoa, kuten aikanaan saattoi uskoa, vaan massiivista, pelottavaa velkaa. Tulevat sukupolvet sen luultavasti joutuvat maksamaan. Niinpä hallitusten ja päättäjien on ymmärrettävä, ettei arvionnista ole moniulotteisen, poliittisen väittelyn korvikkeeksi.
Korporaation maailma on valtiokoneistojen avulla onnistunut tekemään meistä kaikista epäjohdonmukaisuuden uhreja väittämällä, ettei vaihtoehtoa ole. Saattaa olla, että akateemisessa maailmassa täällä Britanniassa tämän alistumisen taustalla on kulttuurinen tyyli, täällähän ei varsinaisia poliittisia vallankumouksia ole harrastettu, tai se voi perustua johonkin muuhun, esimerkiksi luokkayhteiskunnnan usein mukanaan tuomaan apatiaan. Selityksiä on varmasti useita, mutta itse toivon, että rationaalinen, älyyn perustuva argumentti vaihtoehtoisen reitin etsimiselle saisi ansaitsemansa huomion.
Lopuksi, jos ette ole vakuuttuneet siitä, että asiat ovat huonosti brittiläisillä kampuksilla, avatkaa Times Higher Education Supplement -viikkolehti tai täkäläisen akateemisen ammattiliiton nettisivut. Esimerkkejä kyllä löytyy. Ei akateemisilla kuitenkaan mene välttämättä huonommin kuin muilla, päinvastoinkin saattaa olla. Heillä/meillä on silti erityinen asema yhteiskunnan uusintamisessa sekä mielikuvitukseen ja inhimilliseen ratioinaalisuuteen perustuvan oppimisen edistämisessä. Uupumuksen politiikan ja huomiotalouden aikakaudella uusintamisen, mukaan lukien opetuksen, tarpeet helposti katoavat kokonaan näkyvistä. Hinta saattaa nousta korkeaksi. Järjestelmää, joka nyt on vallalla, jos sitä järjestelmäksi voi kutsua, ei yksinkertaisesti voi uusintaa. Eläminen, oppiminen, lasten tekeminen (puhumattakaan häiden vietosta) on yksinkertaisesti ajan hukkaa. Vallitsevan konsensuksen mukaan elämä ja eläminen eivät ole arvossaan.
Jos joku epäilee minun liioittelevan elämisen vastustavia voimia, löysin osuvan esimerkin painossa. University of West of England'in vastapalkatun professorin haastattelu Times Higher Education Supplementissa heitti tämän hipun varsinaista kalkkeutumista:
Johtoportaassa oltiin erittäin tyytyväisiä kiinnittämiseeni, mutta sieltä sanottiin, "toivottavasti olet peruuttanut elämäsi seuraaviksi kolmeksi vuodeksi"!
Jos kyse olisi vain kolmesta vuodesta, sillä voisi kenties olla jokin oikeutus.
Teksti perustuu Minna Rückensteinin ystävällisestä kutsusta Suomen Antropologiselle Seuralle Helsingissä 24.11.2006 pidettyyn esitelmään. Tekstiä on hieman muunnettu ja suomennettu alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta "Being seen to be seen: the new academic self and its consequences".
Autlook (magazine of the AUT). "Eight Ways to Survive the RAE", http://www.aut.org.uk/index.cfm?articleid=1346
Born, Georgina. "The art of forecasting and the temporal politics of markets." Paperi EASA:n biennaalikonferenssissa Bristolissa 19.9.2006.
Brennan, Teresa. 2000. Exhausting Modernity. London & New York: Routledge.
British Academy Review of Research Assessment, http://www.britac.ac.uk/reports/miscresp/raeresp.html
Maier, Corinne (2004) Bonjour Parresse. Paris: Gallimard.
Miller, Daniel. 2003. "The Virtual Moment", JRAI (N.S.) Vol.9, s. 57-75.
Mitchell, Timothy. 2002. Rule of Experts: Egypt, Techno-politics, Modernity. Berkeley, CA, & London: University of California Press.
Strathern, Marilyn. 1997. "Improving ratings": Audit in the British University System. European Review. 5(3): 305-21.
Tienari, Janne. 2006. "Eskimokäännös." Mäntylä, Hans; Pertti Tiitula; Maaret Wager (toim.) Pää Hetkeksi Pinnan Alle: Akateeminen melontamatka. Helsingin Korkeakoulu.
Times Higher Education Supplement. "RAE countdown 2008". 8.9.2006.