2007-02-20

Kauan eläköön freak power
Hunter S. Thompson: Pelon valtakunta. Sammakko, 2006.

Markus Termonen

Yleisin mielikuva Hunter S. Thompsonista liittyy sekoiluun ja huumeisiin, mitä vahvistaa Thompsonin kirjaan perustuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan kulttisuosio. Thompsonin elämään liittyi kuitenkin paljon muutakin, kuten politiikkaa, aseita ja nopeita autoja. Tämän osoittaa Thompsonin viimeiseksi jäänyt teos, Kingdom of Fear, joka julkaistiin vuonna 2003 ja jonka suomennos saatiin kirjamarkkinoille vuodenvaihteessa.

Thompson kuoli helmikuun 20. päivä vuonna 2005, ja tuolloin Megafoni kunnioitti mestarin muistoa julkaisemalla hänen kuvansa "kuukauden postmodernin subjektin" tavoitellulla paikalla. Ottaen huomioon Megafonin teoreettisen sisällön, Thompson ei kenties ole ilmeinen valinta valikoivan kunnioituksemme kohteeksi. Pelon valtakunta ei loistakaan analyyttisyydellään vaan ennen kaikkea asenteellaan.

Jos lukija on kiinnostunut USA:n nykytilanteen teoreettisesta erittelystä, ei kannata kääntyä Thompsonin puoleen. Thompson kuvailee Bushin perheen asemaa ja yleistä tilannetta: "He toimivat vain juoksupoikina kostonhimoisten, raivopäisten Jeesus-friikkien verenhimoiselle kartellille ja superrikkaille rahapiireille, jotka ovat hallinneet tätä maata viimeiset 20 vuotta, ja todennäköisesti viimeiset 200 vuotta. [...] Amerikassa todellista valtaa pitää sutenöörien ja saarnaajien uusi ja nopeasti nouseva oligarkia, joka ei näe mitään tarvetta demokratialle." Hunter nimittää kotimaataan fasistiseksi poliisivaltioksi eikä näe siinä tilaa itsensä kaltaisille ihmisille, jotka eivät suostu sietämään "natseja".

Kyse on siis pikemminkin vihanpurkauksista kuin analyyttisestä sisällöstä, vaikka onkin tunnustettava, että Thompsonin 12.9.2001, vain päivä terrori-iskujen jälkeen, kirjoittama osuus "jatkuvan sodan" tulevaisuudesta osoittaa terävää havainnointi- ja ennakointikykyä. Mutta mitä väliä? Thompsonin teos on miellyttävää ja kiihottavaa luettavaa juuri tunnetasolla, koska hänen vihansa on aitoa ja pidättelemätöntä. Sitä paitsi, eikö kaikki ole jo sanottu USA:n nykyisestä valtajärjestelmästä? Kuka siitä enää jaksaisikaan lukea? Ja niille, jotka lokeroivat Thompsonin äskeisen lainauksen tapaisten kohtien vuoksi "antiamerikkalaiseksi", on vastattava vihaisesti, että juuri Thompsonin kaltaiset vapauden puolustajat - ja ennen kaikkea vapauden lisääjät - edustavat "amerikkalaisuuden" parhaita puolia. Amerikan parhaana aikakautena Thompson itse asiassa pitää ehkäisypillerin keksimisen ja Aidsin tulon välistä vaihetta.

Poliittisesti kiinnostavimmillaan Thompson on kuvatessaan käsitystään siitä, mihin 1960-luku loppui - ei niinkään ajallisesti vaan käsitteellisesti. Thompsonin mukaan hänen osallistumismotivaationsa 1960-luvun protestiliikkeisiin liittyi aina tunteeseen siitä, että joku kuuntelee, myöntävät poliitikot sen tai eivät. "Tätä ne kusipäät eivät koskaan ymmärtäneet", Thompson toteaa, "että 'Liike' oli pohjimmiltaan ilmentymä syvästä uskosta amerikkalaiseen unelmaan". Kyse oli uskosta siihen, että omaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa, vaikkakin pienin askelein, ja että vallassa olevat äreät, ylä- ja keskiluokkaiset raakalaiset eivät todella ole sitä, miltä näyttävät. Thompsonin käsitys hyväksyttävistä vaikutuskeinoista ulottuu jopa "väkivaltaiseen väittelyyn", sillä siihenkin kuuluu oletus siitä, että vastustaja on avoin järjenkäytölle, "ja jos ei mikään muu auta, niin tarkoin organisoidulle taivuttelulle poliittisen sekasorron keinoin".

Kokemuksellisella tasolla 1960-luku loppui Thompsonin mielestä sen ymmärtämiseen, että valta ei kuuntele ja että valta rikkoo itse omia sääntöjään. Tämän kokemuksen synnyssä Thompson nostaa keskeiseksi vuoden 1968 demokraattien Chicagon puoluekokouksen, jonka yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa poliisi harjoitti väkivaltaa raa'asti. Thompson itse oli paikalla journalistina ja joutui kokemaan mielivallan myös siinä, kuinka hänen oikeuksiaan lehtimiehenä rajoitettiin. Ja pian Johnsonin demokraatteja olivat vaaleissa vastassa Nixon, Agnew ja kumppanit, "kusimulkut", joille ei ollut "mitään mieltä kiljua".

Muistellaanpa, mitä eri ratkaisuja aktivistit tuolloin tekivät tämän tilanteen edessä. Osa päätyi terroristeiksi (syntyi esimerkiksi Weather Undergound), osa liittyi demokraatteihin, osa keskittyi oman päänsä sisäiseen matkailuun ja niin edelleen. Mutta mitä teki Thompson? Vuonna 1970 hän päätti pyrkiä sheriffiksi Aspenissa, Coloradon osavaltiossa. Jos kärsit poliisimielivallasta, ryhdy siis poliisiksi.

Tätä mielenkiintoista tapausta Thompson kuvailee ilahduttavan seikkaperäisesti. Kampanjan loppuvaihe oli räjähdysaltis soluttautujineen ja tappouhkauksineen, ja niinpä Thompson turvautui henkivartijoiden käyttöön. Kautta USA:n friikkikollektiivien värvättiin kovanyrkkisiä ja väkivaltaa pelkäämättömiä apureita. Oli kenties Thompsonin onni, ettei häntä valittu - ainakin jos uskotaan tappouhkausten kuvailuja voiton seurauksista - mutta täydellinen menestys jäi silti harmillisen lähelle. Vain suurten puolueiden tekemä keskinäinen sopimus äänten jakamisesta pelasti vanhan vallan Aspenissa. Tästä syystä edes noin 44 prosentin äänisaalis ei riittänyt voittoon, vaikka pääehdokkaita oli kolme. Keskusta-alueella freak power oli suosiossa, mutta keskiluokkaisten ja konservatiivisten seutujen äänet - ja ennen kaikkea friikkivallan mahdollisuuden pelko äänestäjiä mobilisoivana tekijänä - riittivät takaamaan Thompsonin tappion. Friikkivallan poliittisesta ohjelmasta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän.

OK, sanotaan nyt muutama sana sekoilustakin. Sitähän te olette kuitenkin odottaneet kärsivällisyys koetuksella. Huumejuttuja Thompson ei kirjassa suuremmin selvitä, mutta niille, jotka ovat kiinnostuneita hänen intohimoisesta suhteestaan kaahailuun ja tuliaseisiin ynnä muihin paheisiin, on tarjolla taattua nautintoa. Paljastavia yksityiskohtia kerrotaan myös Thompsonin työskentelystä Artie ja Jim Mitchellin, tunnettujen aikuisviihdekuninkaiden, kiistanalaista kohua herättäneen yökerhon portieerina.

Mitä kaahailuun tulee, on pantava merkille Thompsonin opettavainen ja vastuullinen esimerkki, sillä antaessaan kaahailuohjeita hän toteaa, että vahvaa hasista pitää polttaa vasta suorituksen jälkeen. Väittääkö joku vielä, että Thompsonin tuotanto yllyttää päihteiden käyttöön? Joka tapauksessa, Thompsonin kaahailuharrastus tuo innokkuudessaan mieleen jopa J.G. Ballardin eroottisen Crash-kolariromaanin, jonka David Cronenberg sittemmin filmatisoi.

Pelon valtakunnan rakenne on melko sekava, mutta se kuuluu asiaan. Materiaali koostuu erilaisten merkillepantavien ja käänteentekevien elämänvaiheiden kuvausten (oikeusjutuista Kuuban- ja Grenadan-matkoihin) lisäksi lehtileikkeistä ja hämmentävästä tajunnanvirrasta. Ei tarvitse olla mikään neropatti arvioidakseen, että teosta ei ole kirjoitettu selvin päin.

Thompsonin tilityksen pessimismi saa pohtimaan, aavistiko hän aikansa pian koittavan. Pessimismin rinnalla kulkee kuitenkin valtava elämänilo. Viimeisillä sivuilla Thompson yltyy pohtimaan, miksi hän on sellainen kuin on. Vastaus kuuluu, että hänellä on "teinitytön sielu vanhemmanpuoleisen huumehemmon ruumiissa".

Ne, joiden taipumuksena on selittää ihmisen aikuiselämää lapsuuden tapahtumien perusteella, ilahtuvat Thompsonin lapsuuteen sijoittuvasta kertomuksesta. Thompson nimittäin muistelee, kuinka hän joutui yhdeksänvuotiaana FBI:n agentin kuulustelemaksi liittovaltion postilaatikon tuhoamisesta. Nuori Hunter oli tietysti syyllinen mutta onnistui tuimalla käytöksellään vakuuttamaan sekä agentin että vanhempansa syyttömyydestään. Uskokoon ken lystää, mutta kertomus sopii Thompsonin henkilökuvaan kuin friikki sirkukseen.

www.sammakko.com