2007-02-08

Tronti Englannissa

Mario Tronti

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Mario Trontin puheenvuoro operaismosta Historical Materialism 2006. New Directions in Marxist Theory -konferenssissa Lontoossa 8.-10. joulukuuta 2006.

Mitä siis on "operaismo"? Se on kokemus, jonka pyrkimyksenä oli yhdistää poliittinen ajattelu ja käytäntö määrätyssä tilassa, nimittäin modernissa tehtaassa. Etsimällä vahvaa subjektia, työväenluokkaa, joka kykenisi vastustamaan ja kriisiyttämään kapitalistisen tuotantomekanismin.

Korostan kokemuksen luonnetta. Kyse oli nuorten intellektuellivoimien ja uusien työläisjoukkojen kohtaamisesta, joukkojen, jotka oli tuotu suuriin tehtaisiin kapitalistisen teollisuuden fordistisessa ja tayloristisessa vaiheessa. Se, mitä Yhdysvalloissa oli tapahtunut kolmekymmentäluvulla, tapahtui Italiassa kuusikymmentäluvulla.

Historiallinen konteksti oli nimenomaan 1900-luvun kuusikymmentäluku. Italiassa tapahtuu tuolloin kehittyneen kapitalismin liikkeellelähtö, siirtymä maatalous-teollisesta yhteiskunnasta teollis-maataloudelliseen yhteiskuntaan ja samalla työvoiman siirtolaisuus maatalousvaltaisesta etelästä teollistuneeseen pohjoiseen.

Sanottiin: neokapitalismi. Massatuotanto, massakulutus, yhteiskunnallinen modernisaatio ja hyvinvointivaltiot, poliittinen modernisaatio ja keskustavasemmiston hallitukset, kristillisdemokraatit plus sosialistit, tapojen, mentaliteetin, käyttäytymisen muutos. Kuljettiin kohti vuotta 1968. Italiassa siitä tuli 1968-1969, nuorten kapina ja sen lisäksi työläisten kuuma syksy, käynnissä oli työn ja pääoman voimasuhteiden muutos palkan iskiessä suoraan voittoon.

Tämä saattoi tapahtua myös koska oli operaismo, viittaus tehtaan keskeiseen asemaan, työläisten keskeisyyteen yhteiskunnallisessa suhteessa ylipäätään. Operaismo oli siis poliittinen kokemus, sillä oli siis historiallista merkitystä määrätyssä historiallisessa tilanteessa.

Kyse oli siitä, että annettaisiin uusi teoreettinen ja käytännöllinen muoto perusristiriidalle. Se paikallistettiin pääomasuhteen itsensä sisään, siis tuotantosuhteeseen, siis siihen, mitä kutsuimme "tehtaan tieteelliseksi käsitteeksi". Siellä työläisellä, kollektiivilla, oli potentiaalisesti, mikäli se taisteli, organisoi kamppailunsa, eräänlainen suvereenisuus tuotannossa. Se oli, tai pikemminkin kykeni tulemaan, vallankumoukselliseksi subjektiksi.

Keskeinen hahmo oli kokoonpanotyöläinen, työläinen liukuhihnalla fordistisessa tuotantoprosessin organisaatiossa ja työprosessin tayloristisessa järjestelyssä. Siinä työläisen vieraantuminen oli huipussaan. Työläinen ei ainoastaan ollut rakastamatta työtään, vaan vihasi sitä. Työstä kieltäytymisestä tuli murhaava ase pääomaa vastaan. Työvoima, sikäli kuin se oli pääoman sisäinen osa, pysyvästä pääomasta erillinen vaihteleva pääoma, muuttuessaan autonomiseksi ja vetäytyessään tuottavan työn tehtävästä, istutti uhkan kapitalistisen tuotantosuhteen sydämeen.

Taistelu työtä vastaan sai työläiskerettiläisyyden merkityksen. Aivan, operaismo on työväenliikkeen kerettiläisyyttä. Sitä on tarkasteltava tiukasti työväenliikkeen suuren historian sisällä, ei ulkona siitä, ei koskaan ulkona. Yksi monista kokemuksista, yksi monista yrityksistä, yksi monista paoista eteenpäin, yksi monista anteliaista kapinoista ja yksi monista loistokkaista tappioista.

Seurataksemme kapitalistisen yhteiskunnan lakeja tutkineen Marxin antamaa vinkkiä, siirryimme tutkimaan työväenliikkeen lakeja. Työläisten taistelut ovat aina tuupanneet kapitalistista kehitystä eteenpäin, ne ovat pakottaneet pääoman innovaatioon, teknologiseen loikkaan, sosiaaliseen muutokseen.

Työväenluokka ei ole yleinen luokka. Niin sen halusivat esittää Toisen ja Kolmannen Internationaalin puolueet. Marxin lausuma oli tosi: vapauttamalla itsensä proletariaatti tulee vapauttamaan koko ihmiskunnan. Tämä prosessi on jo tapahtunut, rajoittuen vain länsimaihin. Jos emansipaatio on edistystä, modernisoitumista, hyvinvointia, demokratiaa, kaikkea tätä on, mutta kaikkeen tähän on tarvittu valtava konservatiivinen vallankumous, kapitalistisen järjestelmän vakautumisen prosessi, järjestelmän joka nykyään, kuten alkuperäisessä kutsumuksessaan, on ottanut maailma-tila-ulottuvuuden, ylhäältä Imperiumista laskeutuvan mutta myös alhaalta nousevan maailmanjärjestyksen, enemmistön porvarilliseksi mentaliteetiksi sisäistyneen, hallinnan. Demokraattiset poliittiset järjestelmät ovat nykyään vapaaehtoisen orjuuden hyväksymisen tribunaaleja. Operaismo, siis työläisen keskeisen aseman korostaminen luokkataistelussa, törmäsi poliittisen ongelmaan.

Työläisten ja pääoman välistä löysin politiikan: instituutioiden, valtion muodossa, organisaatioiden, puolueen muodossa, toiminnan, taktiikan ja strategian muodossa.

Moderni kapitalismi ei olisi koskaan syntynyt ilman modernia politiikkaa. Hobbes ja Locke tulevat ennen Smithiä ja Ricardoa.

Alkuperäistä kasaantumista ei olisi tapahtunut ilman absoluuttisten monarkioiden valtiollista keskittymistä. Englannin historia opettaa. Englannin ensimmäinen vallankumous, Cromwellin diktatuuri ja tuo mainio, kuuluisa Bill of Rights, ne vastaavat Machiavellin sanelemia kahta vaihetta: vallan valtaaminen ja sen säilyttäminen ovat kaksi eri asiaa, ensimmäiseen tarvitaan voimaa, toiseen vaaditaan konsensusta. Vapaan kilpailun kapitalismi tarvitsi liberaalia valtiota. Sitten, fasismin ja natsismin totalitarismin väliaikaisen ratkaisun kautta, liberaalin demokratian synteesi vakiinnutti kapitalistisen tuotannon vallan.

Ja nyt olemme sen mallin maailmalle viennin vaiheessa. Kaikki ei toimi pääoman suunnitelmien mukaan. Maailma on nykyään poliittisesti kaikkein mielenkiintoisinta. "Suuri muutos", jos käytetään Polanyin ilmausta, on nykyään tekemisissä sen kanssa, että maailman keskusta siirtyy länsimaista Aasian maihin.

Eurooppalaiset maamme eivät juuri innosta. On vaikea innostua politiikasta Blairin ja Prodin kanssa.

Mutta kapitalismi on järjestys, ja nykyään, kuten Marx ennakoi, maailmanjärjestys, joka jatkuvasti vallankumouksellisesti uudistaa itseään. Siinä mielenkiinnon kohde.

Katsokaa vallankumousta, jonka se on tuonut työn maailmaan. Vastatakseen työläisen keskeisyyden uhkaan, se päätti hävittää teollisuuden tärkeän roolin, ja se on hylännyt tai vallankumouksellisesti muuttanut sen teollisen yhteiskunnan, joka oli ollut sen synnyn ja kehityksen syy ja väline.

Kun kokoonpano-osasto syrjäyttää linjan, liukuhihnan, automatisoidussa tehtaassa ja siirrytään postfordistiseen vaiheeseen, kaikki muukin työssä muuttuu klassisessa siirtymässä tehtaasta yhteiskuntaan.

Nykyään kysymys on: onko työväenluokkaa enää olemassa? Työväenluokkaa kapitalismin kritiikin keskeisenä subjektina. Ei siis sosiologisena objektina, vaan poliittisena subjektina. Ja työn muutokset, ja työläisen hahmon muutokset, teollisuudesta palveluihin, toisen palveluksessa tehtävästä työstä itsenäiseen työhön, turvallisuudesta prekaarisuuteen, työstä kieltäytymisestä työn puuttumiseen, mitä kaikki tämä tarkoittaa poliittisesti? Tästä meidän on keskusteltava.

Operaismo oli spontaanisuuden vastakohta. Ja reformismin vastakohta. Siis lähempänä kommunistisen liikkeen alkuperiä kuin klassisia ja nykyisiä sosialidemokratioita. Se yhdisti luovalla tavalla jälleen Marxin ja Leninin. Mutta mietin, voidaanko nykyään työn muuttuneissa olosuhteissa, fragmentoitumisessa, hajaantumisessa, yksilöllistymisessä, palata työntekijöiden hahmoista yhdistämään tässä ja nyt kapitalismin analyysi ja vaihtoehtoisten voimien organisointi. Eikä minulla ole vastausta.

Tiedän varmasti, että todellista, vakavaa ja valloituksia kykenevää taistelua ei ole ilman organisaatiota. Ilman poliittista voimaa ei saada aikaan yhteiskunnallista konfliktia, joka kykenee lyömään luokkavihollisen. Tämän olemme menneisyydestä oppineet. Mikäli uudet liikkeet eivät kokoa yhteen työväenliikkeen valtavaa perintöä välittääkseen sitä eteenpäin uusissa muodoissa, niillä ei ole tulevaisuutta. Uudet käytännöt, uudet ajatukset, mutta sisällä pitkä historia.

Katsokaa. Kapitalisteja pelottaa työläisten historia, ei erilaisten vasemmistojen politiikka.

Edellisen ne ovat mananneet pirujen kanssa helvettiin, jälkimmäisen ottaneet sisään hallituspalatseihin.

Ja kapitalistit on saatava pelkäämään. On jo aika, että toinen aave alkaa kummitella, ei vain Euroopassa, vaan maailmassa. Uudelleen henkiin herännyt kommunismin henki.