2007-01-08

Perustulosta ja työkyvyn yhteiskunnasta

Mikko Jakonen

Miksi perustulo? Minkä yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen perustulo asettaa ongelmalliseksi ja millaiset perustavat yhteiskunnalliset "itsestään selvyydet" se voisi avata uudelleen käsittelyyn? Artikkellissa tarkastellaan yhteiskunnan prekarisaation rakenteita ja perustulon avaamia mahdollisuuksia.

Tavaramuoto ja työkyvyn yhteiskunnan perusta

On lähdettävä liikkeelle moneen kertaan toistetusta yleistävästä fraasista, jonka mukaan elämme siirtymäkautta fordistisesta tuotantomuodosta postfordistiseen tuotantomuotoon, tavaroiden tuotannosta immateriaalisten hyödykkeiden tuotantoon, raaka-aineen tuotannosta ja jalostamisesta palvelujen tuotantoon. Elämme myös siirtymäkautta, jossa sosiaalisuudesta ja tiedosta rakennetaan yhä merkittävämpää tuotantovoimaa, ja tämän "raaka-aineeksi" tuotetaan uudenlaista ihmistä ja uudenlaisia sosiaalisia suhteita.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö palveluita ja immateriaalisia hyödykkeitä voitaisi enää ajatella tavaramuotoisina Marxin Pääomassa esittämän teorian mukaisesti.[1] Immateriaalisen tavaran teoria liittyy läheisesti Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaan[2], jossa hän Marxin ajattelua jatkaen esittää kuvan muuttuneet tavaraksi. Kuvasta ja - Debordin teoriaa yhä kehitellen - äänestä, tuoksusta ja jopa eleistä on tullut tavaraa, ja tuo "tavara" on irrotettu kantajastaan. Toisin sanottuna, kaikesta edellä mainitusta on tullut (mahdollisia) arvoja, jotka voidaan vaihtaa markkinoilla.

Tämän vuoksi kulutus[3], nyt jopa kaikkein laajimmassa merkityksessä eli ihmisten arkipäiväisenä sosiaalisena toimintana, on muuttanut muotoaan. Koko ihmisen elämästä on tullut tavaraa ja sosiaalisesta elämästä on tullut enenevissä määrin mahdollisesti tavaran kulutusta, toistemme aistimista. Sosiaalisesta elämästä on tullut tätä kautta myös välitöntä tuotantoa, itsemme tuotantoa yhteiskunnallisina olioina, tavara-yksilöinä, jotka kilpailevat markkinoilla arvostaan. Se, mikä meissä näkyy tai manifestoituu, on koko yhteiskunnallisen työn kokonaisuus, tietyssä rajatussa muodossa, joka on vaihdettavissa toisiin tavaroihin (rahaan, vasaroihin, video- ja tietokonepeleihin).

Tavaramuodon tunkeutuminen välittömästi elettyyn sosiaaliseen pintaan ja ihmisten sosiaalisuuteen on uusi aggressiivinen vaihe kapitalismin historiassa, eräänlainen kapitalismissa mahdollisuutena piilleen tendenssin pikakiihdytys. Se esittäytyy jopa historiallisena käänteenä, johon liittyvät suuret taloudelliset muutokset, kuten immateriaalisten hyödykkeiden ja palvelujen tuotanto, joka liittyy puolestaan mm. metropolien tuotantorakenteen muutokseen.[4] Joidenkin laskelmien mukaan New Yorkissa jopa 90% työntekijöistä työskentelee palvelualoilla. Siihen liittyy myös markkinoiden finanssoituminen ja esimerkiksi arvopaperikaupan mimeettisen luonteen vahvistuminen, talouden kielellinen käänne ja yleisesti ihmisyhteisön elävän liikkeen ja mimesiksen haltuunotto uudella tavalla[5]. Tämä haltuunotto voidaan yleisesti määritellä "ympäristöjen" tai "territorioiden"[6] rakentamisen strategiana. Uusien ja uudelleenkoodattujen elin- ja kulutusympäristöjen tai alueiden monentyyppisiä luonteita voidaan ymmärtää yhtäältä potentiaalisten ja toisaalta virtuaalisten ympäristöjen luomisen kautta.[7]

Ihmisten välittömästä yhteisöllisestä elämästä on tullut tavaramuotoista fordistista yhteiskuntaa vahvemmalla tavalla. Näin ennen kaikkea ihmisten yksilöllisyydestä, joka rakentuu vain ja ainoastaan yhteisöllisen kanssakäymisen kautta, tulee tuote. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että persoonallisuudesta tulee työmarkkinoilla suoraan vaihdettava "tavara", koulutuksella hankitun ammattitaidon sijaan. Yksityishenkilön persoonallinen julkisuus valtaa tilaa julkiselta persoonalta. Kyse on subjektivaation uudesta tilanteesta, jossa talous ja markkinat pyrkivät tuottamaan subjekteja, ei enää niinkään uskonto tai valtio. Tämä tarkoittaa hyvin yksinkertaisesti siirtymää keskittyneistä instituutioista monenkeskeisiin ja hajakeskeisiin instituutioihin, ja tämän muodonmuutoksen käyvät läpi kaikki yhteiskunnalliset instituutiot perheestä armeijaan ja koulusta työnhallintaan ja organisointiin. Persoonan konstruoiminen ja siihen tarvittavan oikeanlaisen "kasvuympäristön" rakentaminen näyttelee kapitalismin uudessa vaiheessa samaa tehtävää kuin raaka-aineen tuotanto (esim. tehometsät) fordistisessa teollisuudessa. Tietynlaiset ihmisten tuotantoympäristöt ovat ehto tietokapitalismin kehittymiselle tulevaisuudessa, ja tämän "infrastruktuurin" luomiseen sijoitetaan huomattavia taloudellisia ja poliittisia panoksia.

Valta voidaan ymmärtää usein tuottavuuden näkökulmasta käsin, mutta on hyödyllistä tarkastella sitä myös reaktiivisena ja haltuunottavana. Subjektivaation prosessissa on määräävässä asemassa ennen kaikkea talous. Talouden suhde subjekteihinsa on yhtäältä täydellisen opportunistinen: se pyrkii reagoimaan kaikkiin kuluttajan (eli yksilöllisen subjektiutensa tuottajan) vaatimuksiin tuottamalla markkinoille minkä tahansa asiakkaan (mahdollisesti) haluaman hyödykkeen - joko massatuotteena tai sitten räätälöitynä palveluna. Se pyrkii tuottamaan subjektin yhdessä subjektin ainutkertaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Toisaalta se pyrkii ottamaan haltuun ja kontrolloimaan jatkuvasti uudistuvia ei-kaupallisia tai ei-tavaramuotoisia sosiaalisia suhteita valtaamalla uusia "markkina-alueita", eli tunkeutumaan sosiaalisuuden kaikille alueille ja kaikkiin muotoihin. Näin ollen se pitää ihmisyhteisölle tyypillistä uuden keksimistä, sosiaalista innovointia ja uusien ennalta-arvaamattomien sosiaalisten tapahtumaketjujen ja instituutioiden, sekä sosiaalisten järjestysten ja ketjujen muodostumista oman toimintansa viimekätisenä perustana, jatkuvasti uusiutuvana ja uudistumaan kykenevänä rakenteena, joka takaa ja luo markkinamahdollisuuksia "ehtymättömänä luonnonvarana". Ongelmana sille näyttäytyy ainoastaan tämän jatkuvasti liikkuvan ja muuttuvan moneuden [8] organisointi ja sen liikevoimasta hyötyminen. Tämän vuoksi esimerkiksi Suomeen kaivataan nopeasti uusia "johtamisinnovaatioita", jotka kykenevät muuttumaan ja sopeutumaan jatkuvasti vaihteleviin tilanteisiin. [9]

Kyse on siis "markkinoiden vallasta", hajakeskeisestä ja "paikattomasta" vallasta, jossa subjektit tuottavat pluraaleja identiteettejään ja tuottuvat tässä prosessissa lukuisina identiteetteinä. Ihmiset tuottavat itseään ja toisiaan sekä yhteiskunnallista "pintaansa" pääasiallisesti markkinoiden kautta. Tässä tilanteessa yhteiskunnallinen ja julkinen tila perinteisellä modernilla tavalla ymmärrettynä muuttuu totaalisesti markkinoiden tilaksi. Se tyhjenee entisistä merkityksistään ja joutuu kriisiin. [10]

Kuten Jussi Vähämäki on useassa tekstissään korostanut, koko "elämänaika" pyritään asettamaan tuotantoon [11]. Fordistisen tehtaan malli leviää kaikkialle, koko yhteiskuntaan. Yhteiskunta ja kaikki sen keskeiset instituutiot joutuvat tehostamisen prosessiin, joka liukuhihnoilla ja niitä seuranneissa "joustavissa" tiimi- tai solurakenteisissa toyotistisissa tehtaissa käytiin läpi toisen maailmansodan jälkeen. Kamppailu tehtaissa tarvittavasta "ylimääräisestä" työvoimasta, kamppailut työtahdista, kamppailut laadunvarmistamisen rakenteesta ja alihankkijoiden vastuusta: kaikki nämä käydään nyt laaja-alaisesti koko yhteiskunnan tasolla. Syntyy "yhteiskunnallinen tehdas", jolle ei voida osoittaa selkeää ulkopuolta. [12] Työn ja vapaa-ajan, työn ja perheen, yksityisen ja julkisen erottelut muuttuvat diffuuseiksi ja epämääräisiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että "tuottavalle" tai tarkemmin määriteltynä taloudellisesti tuottavalle, lisäarvoa tuottavalle elämälle ei ole siis enää tiettyä paikkaa tai aikaa, eikä mikään elämän alue ole enää "suojassa" tuotannolta. Modernin hyvinvointivaltion institutionaaliset ideaalityypit menettävät ideaalisen luonteensa, jonka kautta ne jäsensivät yhteiskunnallista ajattelua. "Koti" ei ole levon ja yksityisen alue, "koulu" ei ole rauhoitettu opiskeluun paneutumisen tila. "Työ" ei ole rauhoitettu suorituksen, asiantuntemuksen, ammattilaisuuden ja osaamisen aktualisoitumisen alue.

Näin nämä konstruoidut ja moderniksi yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi tuotetut sosiaaliset rajat ja alueet hämärtyvät, sekoittuvat ja alkavat määrittää toisiaan. Yhä useammin löydämme konkreettisesti kodin tai lastenhoidon alueelta työhön tai opiskeluun liittyviä toimintoja, ja vastaavasti yhä useammin varsinainen työ keskeytyy lapsen itkuun tai vaatimukseen leikkimisestä. [13]

Tämän seurauksena, pelottavaksi kategoriseksi imperatiiviksi on nousemassa lause Arbeit Macht Frei - Työ tekee vapaaksi. Tämä on "uuden talouden" ja "uuden työn yhteiskunnan" pelottava sanoma. Sen äärimmäisessä ilmaisussa, vapaa-aika, loma, sairaus ja joutilaisuus ovat ostettavissa ja lunastettavissa ainoastaan työllä. Mutta koska myös itse työn luonne on muuttunut siten, että modernin hyvinvointiyhteiskunnan keskiön luonut "palkkatyö" - tilaan ja etenkin aikaan sidottu ja rajattu työ - on menettänyt taloutta ja tuotantoa pyörittävän perustavan luonteensa [14], on tuosta palkkatyöstä tullut "surkea perusta" uuden työn yhteiskunnalle. Palkkatyö on myös surkea perusta uuden työn yhteiskunnan subjektille, vapauttaan hinnalla millä hyvänsä tavoittelevalle ihmiselle. Palkkatyö ei enää riitä yhteiskunnallisesti eikä yksilöllisesti "ostamaan" (ts. tuottamaan tarpeellista lisäarvoa) vapautta, joutilaisuutta tai aikaa sairastaa ja olla vanha. Se riittää vain ja ainoastaan välittömän ja Debordin sanoin "laajennetun hengissä säilymisen" ostamiseen ilman ylijäämää. Tämä on työkyvyn (workfare) yhteiskunnan lähtökohta.

Prekaarin ansion rakenne

Miksi näin, miksi palkkatyö ei voi enää taata sitä vaurautta, sitä tuotannollista perustaa, jonka varaan myös koulutus, kasvatus ja lapsuus, joiden esitetään olevan "tietoyhteiskunnan" perustoja tai tukijalkoja, voisi rakentua? Miksi juuri "hyvinvointi" yleisenä, tasa-arvoisena ja kaikille kuuluvana perusoikeutena näyttää olevan vaakalaudalla ja ylimääräisenä kustannuseränä uuden uljaan tietoyhteiskunnan talouden noustessa hallitsemaan ja kanavoimaan yhteiskunnallisia ja poliittisia puolueita ja liikkeitä?

Tämä todellakin johtuu edellä mainitusta seikasta: lisäarvoa tuottava työ ei ole enää paikkaan ja aikaan sidottua. Vaikka työ ja tuotanto tapahtuvat globaalilla tasolla yhä enemmän tehtaassa ja hikipajassa, arvonluonti, ts. tavaran vaihtoarvon rakentaminen, tapahtuu yhä vähemmän palkkatyön ajassa ja tilassa. Se tapahtuu sen sijaan "immateriaalisessa tehtaassa", "aivojen välisessä yhteistyössä" ja yleisesti sanottuna ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Kommunikaatiosta on tullut tuotannon epäpaikka tai hajakeskeinen ydin [15]. Emme voi puhua koko käyttöarvon romahtamisesta, sillä vaihtoarvo kantaa mukanaan ja tuo saataville myös käyttöarvon (Coca Cola). Toisaalta immateriaaliset hyödykkeet, kuten tietokonepelit, sisältävät olennaisia käyttöarvoja, jotka liittyvät yksinkertaisesti ilmaistuna "kykyyn pelata sosiaalista peliä". Immateriaalisten hyödykkeiden kulttuurinen ja sosiaalinen omistaminen on pääsy tietyille kentille, jotka tarkoittavat lopulta myös pääsyä käsiksi käyttöarvoihin kulttuurisen vaihtoarvon kautta. Työvoimatavaran on osattava kommunikoida oikealla tavalla, muutoin ei kommunikaatioon perustuvassa tuotannossa ole käyttöä tällaiselle vaihtoarvolle. Toisin sanottuna: papereilla so. muodollisella todistuksella osaamisesta eli tietotavaran käyttöarvosta, ei tee mitään. Tietotavaran tulee toimia, kommunikoida ja kyetä tuottamaan lisäarvoa, muutoin tuo tavara on kapitalismin kannalta hyödytön.

Palkkiota ei makseta enää ajassa ja tilassa tehdyistä suorituksista kuten palkkaa. Palkkiota ei siis makseta itse työstä, praksiksesta, vaan ennen kaikkea tuloksesta, poiesiksen lopputuotteesta, päämäärän saavuttamisesta. Näin palkkiota ei makseta myöskään pelkästä "juttelusta", oli kyse sitten konsultoinnista tai terapiasta. Palkkio maksetaan tuotteesta, kyvystä tuottaa tuote.

Itse praktisen työn arvonmuodostuksen logiikka alkaa muuttua toisenlaiseksi. Se, että "vain tehdään jotain" ei ole tärkeää, vaan ainoastaan tavaralla tai lopputuotteella - oli se sitten aineellinen, immateriaalinen, palvelu, opetusta, siivousta tai vaikkapa tutkinto - on arvoa silloin ja vain silloin, kun se voidaan myydä. Perinteinen tavaraan liittynyt tuotteen ja myynnin logiikka läpäisee nyt erityisesti henkisen ja sosiaalisen työn alueet.

Tämän vuoksi markkinoinnista ja myymisestä, mainonnasta, yleisöjen ja "toimintaympäristöjen" luomisesta, kuluttajien toiminnan seurannasta (kontrollista) ja organisoinnista tulee tärkeintä toimintaa taloudessa. Markkinointi ja mainonta synnyttävät tavaroille ja tuotteille, palveluille ja hymyileville kasvoille merkin, brändin, joka on finanssivetoisen talouden ydintuotantoalue. Siksi kapitalismi on yhä enemmän myös ympäristöjen, koodien, yksilöiden ja maailmojen luomista merkkien kautta, jopa erityisesti a-semioottisten merkkien kautta. [16] Siksi organisointi, johtaminen, ohjaaminen ja valmentaminen ovat tuotannon ydintä. Ne ovat kaikki yleisesti talouden kiertoon ja nykytaloudelle ominaiseen "kierrätykseen" liittyviä toimintoja, joissa pääasiassa järjestetään, uudelleen kytketään ja muokataan uudelleen jo olemassa olevia taloudellisia, kulttuurillisia ja yhteiskunnallisia (halujen) virtauksia. Tässä mielessä "uusi työ" alkaa muistuttaa yhä enemmän perinteistä käsitystä politiikasta, kuten Paolo Virno asian esittää. [17]

Kulutus luodaan siis itse asiassa etukäteen: tuotanto on yhä enemmän kuluttajien tuotantoa, markkinoiden, markkinatilojen tai "-segmenttien" ja markkinamahdollisuuksien luomista. Markkinat taas perustuvat ihmisten halujen ja tarpeiden, puutteiden tyydyttämiselle. Siksi tärkeää on halujen ja puutteiden luominen ja rakentaminen. Markkinat tarjoavat "ratkaisuja" tarpeisiin ja toiveisiin: tietojärjestelmät, rahoitus, työntekijät ja -suorittajat. Lyhyesti: ihmisille ei myydä työtä vaan tuotteita, joita ihmiset ostavat "ratkaisuina" ongelmiin, jotka ovat yhä useammin markkinoiden ja yhteiskunnallisen elämän luomia (pärjätäkseni työkyvyn yhteiskunnassa minulla pitää olla kunnolliset vaatteet, kannettava tietokone ja auto, jotta voin matkustaa jne. - nämä eivät ole niinkään statussymboleita tai kerskakulutuksen ja sosiaalisen erottautumisen välineitä, vaan eräänlaisia välttämättömyyksiä). Mutta mitä tämä tekee palkkatyölle?

Työstä tulee jälleen selvemmin sitä, mitä se on kapitalismille aina ollut, eli "ylimääräinen kustannuserä" prosessissa, jossa jonkinlaista "raaka-ainetta" muutetaan tuottavaksi tuotteeksi. Tämä vanha näkemys vahvistuu jälleen, ja työ nähdään ainoastaan suorittavana prosessina, poiesiksena, jossa päämäärä eli tuote on tärkein. Kun työstä kadotetaan kaikki luovuuden mahdollisuudet, se ei voi muodostaa ihmiselle keskiötä, jonka ympärille hän voisi rakentaa koko elämän, sen erilaiset merkitysvivahteet ja koko sosiaalisen ja kulttuurisen elinympäristön. Kun työ on vain ja ainoastaan suorittavaa ("kaikki työ on duunia"), se toteuttaa sen mikä on ennalta annettua, ennalta organisoitua, ennalta suunniteltua ja johdettua.

Näin siis "uusi työ" voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan [18]:

1) "Luova työ" ja luovat luokat. Näiden luokkien tehtävänä ei ole luoda sisältöjä (koska asiakas asettaa sisällön, so. käyttöarvon) tai keksiä varsinaisesti mitään uutta, vaan ennen kaikkea "luoda markkinatilaisuuksia" ja "työmahdollisuuksia": luova työ luo markkinoita ja kuluttajia, joille myydään palveluita ja ratkaisuja. Luova työ luo ongelmia ihmisten puolesta ja kertoo, mitä ihmisten kannattaisi katsoa, kuunnella ja kuluttaa. Se antaa "ongelmat" ihmisille ilmaiseksi, mutta myy ratkaisut kalliilla. Luova työ ulkoistaa ihmisten, yritysten, kuntien ja valtion omaehtoisen ongelmanasettelun ja varaa itselleen näin myös oikeuden ratkaisuihin. (Kuten vaikkapa tiedon, ympäristön tai julkisentilan yksityistäminen ja näihin tarjottavien ratkaisujen haltuunotto. Kyse voi olla moottoritiestä, luistinradasta, sanomalehdestä, internetistä jne. siis yleensä varsin "tavallisista" tai yhteiskunnalliselle elämälle ja tuotannolle välttämättömistä asioista [19]).

2) Prekaari eli suorittavatyö. Prekaari työ, jota yhä suurempi osa työstä on, on se välttämätön ihmisen toiminta joka tarvitaan palveluiden, asioiden, kuvien ja tavaroiden - myytävien tuotteiden - toteuttamiseksi.

Tuotteen, ratkaisujen myyjä myy:
a) tuotteen, joka on "valmis"
b) työsuorituksen, joka suoritetaan annetulla tavalla, "tuotteen", sen ennalta määrätyn muodon mukaisesti. Tämä työsuoritusten myyminen on varsinaisten "just in time" tuotteiden myymistä.

Tämän vuoksi työstä, niin fyysisestä kuin yhä enemmän henkisestä (opetus, tutkimus, kasvatus jne.) tulee pätkätyötä: tuote tai tavaramuoto ohjaa työtä, työ ei ole elävää, kuten Marx sanoi, vaan se on tavaraa, tuotetta, jota ostetaan ja myydään - seikka, jonka Marx ymmärsi harvinaisen tarkasti.

Riskit ja tuotannon pimeä ydin

Voidaan kysyä, kenellä on vastuu tehdystä tai tekemättömästä työstä? Vastuu pyritään siirtämään työn suorittajalle. Myytäessä "työtuote" tai "työmahdollisuus" työn suorittajalle hänelle myydään samalla riski eli vastuu tuotteesta. Juuri tällainen kummallinen nurinpäinkääntymä nykyisessä työelämässä tapahtuu. Hankkiakseen oman "laajennetun elossapysymisensä" ihmisen on "ostettava" tuo laajennettu elossapysyminen yhä useammin millä tahansa työllä, jota tehdään mihin tahansa hintaan. Laajennettuun elossapysymiseen, kuten edellä jo mainittiin, sisältyy myös työmarkkinoilla yhä enemmän tarvittava julkinen identiteetti, tyyli, esteettinen habitus, koulutus ja niin edelleen. Myös nämä ovat omanlaisia "riskejä", joihin työntekijän on panostettava ja suhtauduttava riskeille kuuluvalla tavalla.

Kun työnmuoto muuttuu yhä enemmän yksityisyrittäjämalliseksi, yhteiskunnassamme työn ja tuotannon riski ulkoistetaan yksilöille, työn tekijöille, jotka toteuttavat työn. Huonosti tehty työsuoritus johtaa tässä uudessa ideaalityypissä siihen, että henkilö A ei saa enää töitä helposti, vaan työstä asetetaan kilpailemaan myös henkilöt B ja C. Syntyy sosiaalinen ja taloudellinen kilpailu siitä, kuka kykenee suorittamaan "tuotteen" parhaiten eli tehokkaimmin ja pienimmillä kustannuksilla. Kysymys on siitä, kuka pystyy ostamaan oman elossapysymisensä pienimmällä summalla, kuka suostuu suorittamaan eniten "lisäarvoa" työstään työnostajalle, jota virheellisesti nimitetään työnantajaksi. (Yksityisyrittäjämallissa oman työn hintaa lasketaan omien elinkustannusten ja oman hyvinvoinnin kustannuksella, mikä johtaa edelleen elinkustannusten alentamiseen esimerkiksi halpatuonti ja -tuotanto ruualla ja tavaralla. Tämä kehityskulku tarkoittaa itsessään monitasoisen köyhtymiskierteen syntyä, mutta se tarkoittaa myös sellaisen perustavan yhteiskuntarakenteellisen mekanismin syntyä, joka tekee ekologiset ratkaisut arkipäiväisessä kuluttamisessa lähes mahdottomiksi.)

Tämä johtaa kaiken työn arvon laskuun, kaiken työn "automaattiseen" tehostamiseen (joka tulisi ymmärtää eräänlaisena sosiaalisen mekanismin itse aiheutuvana tehostumisena), mikä seuraa sosiaalisesta mimesiksestä (havainto keinoista saada työtä omaksutaan välittömästi ja kyseenalaistamattomasti tilanteessa, jossa töitä on "pakko saada"). Näin yksinkertainenkin työ vaatii yhä enemmän, se vaatii kaiken ajan, ei vain tiettyä aikafragmenttia. Tila-ajassa ei kyetä tekemään sitä, mitä ollaan luvattu, mitä ollaan myyty. Näin itse praksis, työ tehdään varsinaisen "työsuorituksen" eli myydyn tuotteen ulkopuolella - näin tapahtuu erityisesti luonteeltaan immateriaalisissa töissä. Myös työvälineistä huolehtiminen siirretään pääasiassa työn suorittajille ja heidän vastuulleen. Räikeimmillään tämä näkyy terveys- ja liikuntapuheena, joka tähtää työläisten työkyvyn parantamiseen: hyvä kunto ja todistettu terveys on jopa edellytys työn saamiselle. Itse työsuorituksesta (aika-tilassa tehty työ) tulee näin ollen vain työn performanssi, jopa eräänlainen absoluuttinen performanssi. [20]

Ongelma on se, että vaikka työhön käytetäänkin yhteisiä, yhteiskunnallisia resursseja, jotka ovat kuitenkin itse työsuoritukselle ulkoisia, ikään kuin yksittäisten työsuoritusten "taustaa", niin silti yleisestä ja yhteisestä tiedosta ja tuotannosta ts. työsuoritukseen tarvittavista edellytyksistä ei makseta niiden ylläpitämiseen ja tuottamiseen tarvittavaa kompensaatiota. Tuotantokustannuksissa yhteiskunnallinen infrastruktuuri (niin fyysinen kuin erityisesti sosiaalinen) otetaan vain osittain huomioon, ja "toimintaympäristön" kilpailukykyisyyden nimissä tästä infrastruktuurin hyödyntämisestä maksettavaa korvausta (veroa) pyritään jatkuvasti laskemaan, vaikka tendenssin tulisi olla päinvastainen.

Samalla, kun erityisesti prekaareja töitä tekevien ihmisten kaikki aika menee "laajennetun hengissäpysymisen" tuotantoon omaa työtänsä myymällä, jää myös yhteiskunnallisesta taustasta, sen uusintamisesta ja ylläpidosta huolehtiminen samojen tavaramarkkinoiden harteille. Näin "yleinen" ja "yhteiskunnallinen" muuttuvat ostopalveluiksi. Ne eivät rakennu työllä ansaittavan lisäarvon kautta, joka on ollut ennen kaikkea aikaa ja vapautta palkkatyöstä, mahdollisuutta keskittyä elämän muiden alueiden kehittämiseen ja ylläpitoon. Tällainen maailmankuva ja näkemys työstä mahdollistaa yritysjohdon lausunnot siitä, kuinka vain liikeyritykset tai arvopaperikauppa voi tuottaa hyvinvointia ja rikkautta yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa, jossa itse yhteiskunnallinen ja yleinen on markkinoiden alaista kauppatavaraa, johon kellään ei ole aikaa osallistua ilman tuloilleen merkittävää korvausta, hyvinvointi todellakin jää harvojen ja valittujen iloksi ja vastuuksi. Hyvinvointiyhteiskunta, jossa työn ulkopuolinen aika ja tila oli itsestään selvyys, muuttuu hyväntekoyhteiskunnaksi, jossa markkinoiden ulkopuolinen elämä on tavalla tai toisella patologisoitua ja toisten armon varaista.

Uusi talous ja uusi tuotanto riistää ja kaappaa jatkuvasta tätä yhteistä ja yleistä työn ja elämän edellytystä (infrastruktuuria, tietoa, koulutusta, kasvatusta, ystävyyttä ja parisuhteita, yksilön persoonaa) suoraan lisäarvon tuotantoon. Usein tämä kaapattu "yhteinen" jää myös tunnistamatta ja tunnustamatta vääränlaisten "työn tuottavuudesta" kertovien mittarien hyödyntämisen vuoksi.

Näin siis itse asiassa kaikesta tästä työstä tulee "pimeää" tai vähintään harmaata työtä, josta ei haluta maksaa juuri mitään ja jonka olemassaolo pyritään kieltämään - vaikka tämä pimeä työ onkin koko tuotannon ja taloudellisen kasvun "pimeä ydin", jonka epävakaalla perustalla talouskasvu lepää. Työmarkkinoille syntyy heterogeeninen vaihteleva taso homogeeniseksi väitetyn palkkatyöyhteiskunnan sisälle, mikä mahdollistaa talouden todellisuudessa tarvitseman erilaisten tasojen synnyttämän dynamiikan. Tämä on prekaarin työn keskeinen taloudellinen funktio ja juuri siksi työn ja yhteiskunnan prekarisaatio on se vastustamaton liikevoima, joka murtaa suojellun, homogeeniseen aikaan sidotun yhteiskuntarakenteen, so. hyvinvointivaltion. Samalla se myös paljastaa "homogeenisen" ts. palkkatyöyhteiskunnan sisällään pitämät heterogeeniset tasot, ennen kaikkea naisten "kakkosvuoron" jonka varaan teollinen tuotanto ja hyvinvointivaltio on rakennettu, sekä opiskelijoiden tekemän ilmaisen yhteiskuntapalveluksen.

Siksi työn ja yhteiskunnan prekarisaatio ei koske vain näkyvää osaa eli pätkätöitä, vaan ne ovat vain tämän oopperan yksi näytös. Kyse on siis edelleen siitä, kuinka kapitalisti yrittää erottaa (suorittavan) työn tekijästä ja työntekijän tuotantovälineistä. Immateriaalisen tuotannon aikana se tarkoittaa Jussi Vähämäen mukaan pyrkimystä erottaa ajattelu aivoista, ja erottaa työntekijä yhteiskunnallisesta taustastaan. Siksi jokaisesta ihmisestä tulee "erikoistapaus" jota täytyy pitää silmällä ja kontrolloida. Yhteisöstä luodaan toisten tarkkailu- ja kontrollointijärjestelmä. Tämä tarkoittaa kontrolliyhteiskunnan syntymistä, jossa kontrollin kohteena on mahdollinen ja virtuaalinen, juuri se ympäristö, jota luodaan, ylläpidetään ja tarvitaan tuotantoon, oli tuo ympäristö sitten fyysinen tai henkinen. Yhä enemmän kyse on mentaalisen ympäristön kontrolloinnista, oikeanlaisen "tuottavan mielentilan" ylläpidosta yhteisössä. Siksi yksikään mielenosoituksen kontrollointiin komennettu poliisirivistö ei ilmennä kuin symbolisesti sitä kontrollien monimutkaista valtaa, joka yhteiskunnassamme toimii ja levittää otettaan yhä syvemmälle ja laajemmalle, niin mikro- kuin makrotasolla.

Perustulo: Kohti yhteiskunnan uutta perustaa?

Mihin perustaviin ongelmiin perustulo voisi siis vastata?

1) Pelkkä vaatimus perustulosta perusoikeutena tuo esille tämän kapitalistisen perusristiriidan, jossa markkinat ja prekaarista työstä hyötyjät pyrkivät ulkoistamaan lisäarvon tuotannon kustannukset yhteiskunnalle. Tämä tarkoittaa lisäarvon tuotannon kustannusten ja riskien ulkoistamista "yhteiskuntayksilön" harteille ja tätä kautta suoritettavaa yhteiskunnallisen ja yhteisen tilan haltuunottoa. Perustulo tulee ymmärtää perusoikeutena, sillä yhteiskunnassamme ei lähdetä liikkeelle nollatasolta, vaan jokainen työsuoritus edellyttää jo yhteiskunnallista rikkautta, joka pitää tunnustaa kaikkien yhdessä tuottamaksi ja jatkuvasti yhteisellä toiminnalla ylläpidetyksi.

2) Perustulo paljastaisi "pimeän työn" ja pakottaisi siirtymään pois siirtotyövoiman riistosta ja työn arvon laskusta, joka uhkaa tuottaa työtätekevien köyhien luokan ja niin sanotun työkyvyn yhteiskunnan (workfare society). Työkyvyn yhteiskunnassa ihminen ostaa työpalkkiollaan "jokapäiväisen leipänsä" ja anelee ja rukoilee myös seuraavan päivän leipäpalasta - ts. "työmahdollisuutta" "työnantajalta". Työkyvyn yhteiskunta on prekaarin työn yhteiskunnan yhteiskuntapoliittinen ilmaisu.

3) Riittävän suurena perustulo mahdollistaisi työstä kieltäytymisen, joka edesauttaa kaikkein heikkopalkkaisimpien alojen kriisiä ja edesauttaa näin matalapalkka-alojen vähenemistä. Näiden töiden sijaan perustulo avaa teitä kohti yhteishyödyllisiä töitä, jotka suuntautuvat keskinäiseen avunantoon, ekologisiin ratkaisuihin ja ympäristölle haitallisen kulutuksen vähentämiseen. Se mahdollistaa yhteiskunnassa vallitsevan todellisen naisten tekemän työn aliarvostuksen esiintuomisen, sekä edistäisi naisten riippumattomuutta patriarkaalisesta pakkovallasta.

4) Se tuo "ajan", oman ajan, vapaa-ajan ja joutilaisuuden hyveet takaisin yhteiskuntaan ja mahdollistaa ihmisten omaehtoiset ja autonomiset projektit. Se voi mahdollistaa myös suoran ja riippumattoman demokratian, ja näin koko eurooppalaisen yhteiskunnan muutoksen. Se edesauttaisi suoran demokratian voimistumista edustuksellisen demokratian menettäessä suurten puolueiden ylivaltaan pakottavan etuintressin. Näin perustulo tarkoittaisi liikettä kohti demokraattisempaa ja monipuolisempaa yhteiskuntaa, ja kenties kohti poliittisempaa yhteiskuntaa hallinnollisen "asemasota" -yhteiskunnan sijasta.

Näin ollen perustulo mahdollistaisi siirtymän erityisesti "yhteiskuntasopimuksen" ja "sukupuolisopimuksen" tuolle puolelle. Se mahdollistaisi aidon ja perustavanlaatuisen murtuman modernissa poliittisessa konstituutiossa. Perustulo on vallankumouksellinen hanke, joka kurkottaa ja näkee välittömien, välttämättömien ja pelkkiin "empiirisiin faktoihin" tai "taloudellisiin realiteetteihin" tuijottavan yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun tuolle puolen. Se etsii uutta perustaa postmodernille eurooppalaiselle yhteiskunnalle.

Viitteet:

[1] Marx 1978.
[2] Debord 2005.
[3] Katso tarkemmin Hernesniemi 2006. Hän kirjoittaa mm. seuraavasti: "Kulutuksen ensisijaisena tehtävänä ei ole enää tuotannon koneiston voitelu. Kulutusta itsessään on lähestyttävä erityisenä tuottavuuden muotona. Kulutus on aktiivista ihmissuhteiden ja sosiaalisuuden tuottamista, semioottista peliä, joka sovittaa yksilön yhteiskunnalliseen ruumiiseen. Samalla se on yhteisöllisyyden, tai ehkä vain sen merkkien, kuluttamista - tunteiden, välittämisen ja luottamuksen kuluttamista niiden merkkien muodossa. Tavarat ovat näiden merkkien kantajia. Kulutus tulee ymmärtää yhteiskunnallisen hierarkian uusintajana ja sosialisaation välineenä." (Hernesniemi 2006, 130.)
[4] Termonen 2006.
[5] Marazzi 2006.
[6] Félix Guattari määrittelee territorion seuraavasti: "Territorio kuvaa elettyä tilaa tai käsitettyä systeemiä, jossa subjekti tuntee olonsa ’kotoisaksi´". (Guattari 2006, 421.)
[7] Maurizio Lazzaraton mukaan "Kapitalismi on ympäristöjen luomista". Lazzarato 2006.
[8] Katso tarkemmin Virtanen 2006 s. 225 -250.
[9] Katso mielipidekirjoitus "Yrityksiltämme vaaditaan jatkuvaa uudistumista." HS 26.11.2006.
[10] Virno 2006 ja sosiologisemmin Mäenpää 2005.
[11] Ks. esim. Vähämäki 2003.
[12] Tästä Negri & Hardt 2001 & 2005.
[13] Jokinen 2005.
[14] Berardi 2006, Esipuhe.
[15] Ks. Vähämäki 1997.
[16] Laajasti, katso Virtanen 2006 s.125 ja 133-138. Félix Guattari määrittelee "a-singifioijan" seuraavasti:"Meidän täytyy tehdä ero merkitsevien semiologioiden - jotka artikuloivat merkitseviä ketjuja ja merkittyjä sisältöjä - ja a-signifioivien semiotiikkojen, jotka toimivat syntagmaattisista ketjuista käsin aiheuttamatta kielitieteellisessä mielessä mitään merkitsevää efektiä ja jotka ovat alttiita astumaan suoraan kontaktiin referenttiensä kanssa diagrammaattisen kanssakäymisen kontekstissa. Esimerkki a-signifioivasta semiotiikasta: musikaalinen kirjoittaminen, matemaattinen korpus, tietokone syntaksi, robotiikka jne." (Guattari 2006, 415.)
[17] Virno 2006.
[18] Työvoiman uusi hierarkia voidaan muodostaa myös hienojakoisemmaksi, ks. Jakonen, Peltokoski & Vähämäki 2006.
[19] Esimerkkeinä tällaisesta kehityskulusta mainittakoon esimerkiksi Helsingin rautatientorille rakennettu luistinrata tai Helsingin Sanomien suorittama kaupungin leikkipuistojen sponsorointi (ks. tästä tarkemmin Hazard 2006, 229-238.)
[20] Virno 2006.

Kirjallisuus:

Debord, Guy 2005: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov. Summa. Helsinki.
Berardi, Franco "Bifo" 2006: Tietotyö ja prekaari mielentila. Suomentaneet Mikko Jakonen, Inkeri Koskinen, Jukka Peltokoski, Miika Saukkonen, Markus Termonen, Eetu Viren ja Jussi Vähämäki. Toimittaneet Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen. Tutkijaliitto. Helsinki.
Guattari, Félix 2006: The Anti-Oedipus Papers. Translated by Kélina Gotman. Semiotext(e). New York.
Hazard, Kaarina 2006: Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta. Teos. Helsinki.
Hernesniemi, Janne 2006: Kulutus. Teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen 2006: Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto. Helsinki.
Jakonen, Peltokoski & Virtanen 2006: Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto. Helsinki.
Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki 2006: Paskaduunit ja työkyvyn yhteiskunta. Verkkolehti Megafoni.
Hautamäki, Antti, Kosonen, Mikko, Ståhle, Pirjo & Välikangas, Liisa: Yrityksiltämme vaaditaan jatkuvaa uudistumista. Helsingin Sanomat 26.11.2006.
Jokinen, Eeva 2005: Aikuisten arki. Gaudeamus. Helsinki.
Lazzarato, Maurizio 2006: Kapitalismin vallankumoukset. Suomentaneet Leena Aholainen, Anna Helle, Mikko Jakonen, Juuso Paaso ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto. Helsinki.
Marx, Karl 1978: Pääoma. Kustannusliike Progress. Moskova.
Marazzi, Christian 2006: Pääoma ja kieli. Suomentaneet Riitta Kyllönen ja Taina Rajanti. Tutkijaliitto. Helsinki.
Mäenpää, Pasi 2005: Narkissos kaupungissa. Tammi. Helsinki.
Negri, Antonio & Hardt, Michael 2001: Empire. Harward University Press. Harward.
Negri, Antonio & Hardt, Michael 2004: Multitudo. Penquin Press.
Termonen, Markus 2006: Metropoli. Teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen 2006: Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto. Helsinki.
Virno, Paolo 2006: Väen kielioppi. Suomentanut Inkeri Koskinen sekä Joel Kaitila ja Eetu Viren. Tutkijaliitto. Helsinki.
Virtanen, Akseli 2006: Biopoliittisen talouden kritiikki. Tutkijaliitto. Helsinki.
Vähämäki, Jussi 1997: Elämä teoriassa. Tutkimus toimettomasta tiedosta kommunikaatio yhteiskunnassa. Tutkijaliitto. Helsinki.
Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Tutkijaliitto. Helsinki.