2007-01-03

Antropologisen eron poliittinen filosofia
Keskustelu Bruno Karsentin kanssa

Etienne Balibar

Kääntänyt: Jussi Vähämäki, Mikko Jakonen

Etienne Balibar pohtii haastattelussa antropologisen eron merkitystä poliittiselle filosofialle ja sen mahdolliselle uudelleenmuotoilulle.

Bruno Karsenti: Multitudes-lehden ensimmäisessä numerossa esitimme, että poliittinen lähestymistapa siirrettäisiin täysin toisenlaiselle maaperälle kuin millä poliittinen filosofia on hallitsevissa suuntauksissaan sitä harjoittanut. Tarkoituksena oli ennen kaikkea palauttaa poliittiselle filosofialle sen radikaali luonne. Se oli kadonnut, kun poliittinen filosofia hukkui transsendentin sokkeloihin etsiessään "oikeudenmukaisen yhteiskunnan" perustana mahdollisesti toimivaa sopimuksellisten dispositiivien kaavaa ja pitäessään kiinni demokraattisen vallan instituutioiden laillisuusehtojen tutkimisesta sekä juhliessaan yhä edelleen universaalin ja partikulaarisen enemmän tai vähemmän iloista liittoa. Tämä poliittisen ajattelun juridis-institutionaalinen käänne oli puhdasta regressiota suhteessa 1970-luvun poststrukturalismin periaatteisiin, kuten myös siihen, mikä Frankfurtin koulukunnassa oli hedelmällistä. Vuoden 1995 jälkeen poliittisten kamppailujen nopea ketjuuntuminen ja uudet muodot ovat kuitenkin toistuvasti osoittaneet käsityksen rajat. Arvioitaessa loikkaa, joka olisi tehtävä, lehden toimituskunta palasi toistuvasti deleuzelaiseen toimintaohjeeseen: ontologia on todellista politiikkaa! Onko tällä toimintaohjeella merkitystä sinulle? Auttaako se sinua oikeanlaiseen politiikan määrittelemiseen vai näetkö siinä päinvastoin sekaannuksen lähteen?

Etienne Balibar: En voi olla aloittamatta kääntämättä muotoilua ympäri. Althusserilla se taipui enemmänkin seuraavaan tapaan: politiikka on todellista ontologiaa. Toisin sanoen minulle oli ja on edelleen olennaista rajata ja paikantaa politiikan itsenäinen luonne sellaisenaan, ja yrittää johtaa teoreettinen toiminta itsessään siihen, siis antaa teoreettisen työn tajuta kuinka sen kaikkein spekulatiivisimmat ja metafyysisimmät objektit rakentuvat poliittisesti. Tästä näkökulmasta kysymys subjektista, ja alamaisuuden ja subjektivaation välinen suhde, paljastaa epäilemättä strategisen ulottuvuuden. Politiikan itsenäisyyden ongelman kohdalla lähestymistapojen erot voivat ehkä kuitenkin näkyä silmiinpistävämmin. Ymmärrän, että tätä kieltäytymistä poliittisen diskurssin latistamisesta ontologian postulaatteihin tai kieltäytymistä kirjoittaa sitä takaisin historianfilosofiaan (kumpikin menetelmä nojaa oikeastaan samaan periaatteeseen), voitaisiin vuorostaan epäillä siitä, että se hylkää tason, jolla politiikka tuotetaan, olettaessaan substantiaaliset muodot ja panokset. Onkin käsitettävissä, että paluu ontologiaan, joka huolehtii olevan uuden hahmon ilmaantumisesta, asettuu sen sijaan tapana ymmärtää politiikka toisin, haluna tehdä toisin politiikkaa. Mutta silloin halkeama toimii juuri ontologian sisällä, sen sisällä, mitä voidaan hyvinkin kutsua taisteluksi, sinne pyritään raivaamaan affirmatiivinen tai rakentava linja. Tämän ontologis-poliittisen näkökulman voima näyttää perustuvan kokonaisuudessaan vallan käsitteen sisäiseen talouteen muodossa, jonka se Spinozalla saa: voima on olennaisesti suhde, se kasvaa tai heikkenee, nimenomaan koska se on passiivisuuden ja aktiivisuuden tasauspyörästö, pysyvä alamaisuuden ja subjektivaation läpikulkukohta. Seuraus on, että vallan käsite on kaikkea muuta kuin subjektin ontologisointia edeltä rakennettuna ja perustavana oliona. Tämä on perusta, tai vähintäänkin yksi niistä olennaisista elementeistä, jotka voivat toimia toisenlaisen ontologian perustana. Toinen politiikan itsenäisyyden määrittelyyn tähtäävä ele muodostuu todellakin, kuten sanot kysymyksessäsi, "transsendentin sokkeloiden" seuraamisesta. En kuitenkaan ajattele, toisin kuin ehdotat, että se olisi välttämättä vaarattomaksi tekemistä. Nähdäkseni suuntauksen kiinnostavin edustaja on Derrida. Se, mitä hän nimittää "spektraalisuudeksi", on kaiken kaikkiaan transsendentin viimeinen hahmo, jossa, enemmän kuin koskaan, käytännöllinen järki on etusijalla spekulatiiviseen järkeen nähden. Koko ontologista näkökulmaa kritikoidaan siis eettiseksi - ja tarpeen tullen myös profeetalliseksi - sanotun "injunktion" takia. Kyse on siis, tietyssä mielessä, siitä, että elvytetään politiikan moraalisen uudelleen perustamisen perspektiivi, ja siinä määrin myös pystytetään uusi subjektin hahmo. Mutta tämä uudelleen elvyttäminen on erottamatonta subjektin kaikkien käytännöllisten muotojen substantialisoimisen tuomitsemisesta. Siksi vastustetaan voiman ajatusta sellaisena kuin se toimii spinozismin nykyisissä muodoissa. Transsendentaalinen napa, Derridan siitä antamassa versiossa, ymmärtää, että on aina yhä uudelleen mahdollista määritellä toiminnan ehdot, ryhtyä toiselle ja itselle suunnatussa puhuttelueleessä toimintaan, joka ei ole identiteettiaseman ja sen edellyttämän "kuvitteellisen yhteisön" vanki ja joka vaatii omista ontologioistaan etäännyttävää käytännöllistä subjektia sekä toimintaa oikeuden vuoksi. Johtopäätös ei siis, tietyn asenteen mukaisesti, asenteen, josta löytyy pascalilaisen vedonlyönnin sävyjä, ole: mitään ei saa tehdä, vaan: on kuitenkin tehtävä.

Minusta vaikuttaa siltä, että ontologian ja transsendentin kahden navan, joissa politiikan kysyminen pyrkii jäsentymään, välistä tai tuolta puolen, voidaan erottaa vielä erilainen näkökulma; työni sijoittuu tarkalleen ottaen siihen. Epätasapaino, jossa poliittinen diskurssi on pysyvästi juuttunut yhtäältä autonomian ja itsenäisyyden vaatimuksen ja toisaalta tietystä spekulatiiviseen diskurssista irtaantumisen mahdottomuuden välille, ei minusta näytä vain selkeytyvän, vaan vähintäänkin muuttuvan ymmärrettävämmäksi mikäli tutkitaan politiikan ja antropologian jäsentymistä. Palaamalla tiettyihin marxismitulkintamme sokeisiin pisteisiin, ja, perimmiltään, myös Marxilta löytyvään torjuntaan, päädyin siihen, että antropologinen ongelma on välttämättä muotoiltava ja esitettävä uudelleen. Näin on siksi, että juuri antropologisella tasolla, antropologisten erojen kirjaamisen ja inhimillistä ja epäinhimillistä erottavan hahmotelman jatkuvan uudelleen määrittelyn kautta, kahdentuvat spekulatiivisesti politiikan perusongelmat muuntaen tai siirtäen kysymyksen konfliktista normikysymyksiksi ja avaten edellytykset instituution tai sosiaalisten suhteiden muutokselle lähtemällä liikkeelle tästä kriittisestä erosta. Kaiken kaikkiaan, sanoaksemme asiat hyvin yksinkertaisesti, Feuerbachin kuuluisa kuudes teesi on jäänyt keskeneräiseksi: "Inhimillinen olemus ei ole ainutkertaiseen yksilöön asetettu universaali. Todellisessa ilmentymässään se on sosiaalisten suhteiden kokoelma." Olkoon niin. Mutta sosiaaliset suhteet uhkaavat ottaa uuden metafyysisen abstraktion paikan jos niitä ei johdeta takaisin siihen, mikä niissä pyrkii aina vaihtelevissa muodoissa muodostamaan ihmisen normin, vakiinnuttamaan sen ja tekemään siitä siten jopa sietämättömän. Tämä kysymys piirtää pitkän linjan Nietzschestä Canguilhemin kautta Foucault'hon. Minusta näyttää ehdottoman välttämättömältä kohdata se pyrittäessä määrittelemään biopolitiikan merkitystä. Sosiaaliset suhteet toimivat asettamalla eroja lajin rinnalle - kuvitteellis-todellisia eroja elämään itseensä, eroja "luonnossa" tai "arvossa" elävään ja ihmisväestöihin - minkä takia on jatkuvasti tunnistettava pakko ja tuomittava viimeisin mahdoton. Tästä näkökulmasta kysymys politiikan itsenäisyydestä näyttää minusta olevan kysymys väkivallasta - tarkoitan, antropologisen eron pelin tuottamaa normatiivista tai jopa äärimmäistä väkivaltaa.

Artikkeli on aluperin julkaistu kesäkuussa 2002 verkkolehti Multitudesissa http://multitudes.samizdat.net