2006-12-07
Joukko helsinkiläisiä opiskelijoita valtasi tänään Porthanian yliopistorakennuksen protestoidakseen opiskelijoiden asemaa yhtenä tietokapitalismin riistetyimpänä työvoimana. Valtaajat ovat julistaneet opiskelijalakon perjantaiksi 8.12. Tässä julkaistavan valtaajien lakkopamfletin voit ladata myös pdf-tiedostona osoitteesta http://lakko.wordpress.com/. Monista ja levitä! Tue opiskelijakapinaa!
Vuoden 2006 voimallisimmat yhteiskunnalliset kamppailut ovat kaikki kiertyneet koulutuksen ympärille.
Pariisista Kööpenhaminaan, Santiago de Chilestä Kapkaupunkiin on luokkatais- telun kohteena ollut koulutus, oppiminen ja tieto: yliopistot, lukiot, peruskoulut. Sen tärkeimpänä paikkana on toiminut ihmisen "pää": aivot, asenteet ja suhteet toisiin ihmisiin.
Kamppailujen keskipisteessä on ollut kysymys yhteisestä, kysymys oikeudesta tietoon, tiedon ja koulutuksen vapaasta "käytöstä" ja saatavuudesta. Tätä oikeutta on jatkuvasti puolustettava sekä yksityisten yritysten että julkisen vallan yrityksiltä patentoida, haltuunottaa ja ulosmitata kollektiivisen ajattelun tuotteita.
Näitä kapinoinnin muotoja ja niissä itsensä alttiiksi asettaneita ja paremman tulevaisuuden puolesta taistelevia nuoria on jatkuvasti väheksytty. Erityisesti väheksynnässä ovat kunnostautuneet vasemmistolaiset ja "kriittiset" kommentaattorit. He ovat tuominneet ne keskiluokkaisen nuorison omahyväiseksi rähinöinniksi, joka sivuuttaa kaikki olennaiset yhteiskunnalliset ongelmat: oikei- den työpaikkojen katoamisen, väestön ikääntymisen ja odotettavissa olevan työvoimapulan, jota edes pääministeri tyttöystävineen ei onnistu torjumaan.
Tässä vasemmistolaiset kuitenkin käyttäytyvät yhtä typerästi kuin Tuhkimon kateelliset sisaret, jotka yrittivät väkisin sovittaa lasikenkää omiin liian lihaviin jalkoihinsa.
Tehdastyö on menettänyt hegemonisen asemansa kapitalistisen tuotannon kokonaisuudessa. Tehtaista ja perinteisistä koneista on tullut yrityksille rasitteita ja kustannuksia, jotka ulkoistetaan alihankkijoille ja siirretään sinne, missä työntekijöiden oikeuksia voi polkea raaimmin. Sen sijaan ihmisiin ruumiillistuneesta "inhimillisestä pääomasta", kasvatuksesta, koulutuksesta, tutkimuksesta, terveydestä ja kulttuurista on tullut rikkauden ja taloudellisen kasvun tärkein lähde. Ne ovat suoraan tuottavia ja siksi myös suoraan kamppailun kohteena. Siksi kateellisten ja moralististen sisarten voivotuksilla ei ole mitään arvoa prinssin silmissä.
Teollisessa kapitalismissa pääoma piti hallussaan tehtaita, joihin se kokosi tuottajat yhteen ja koneita, joita se pakotti työläiset käyttämään. Nykyään tuottaja kantaa itsessään tuotantovälineitään, aivojaan, tapojaan, tietojaan ja taitojaan. Hän itse, yhdessä toisten samanlaisten kanssa, on koko yhteiskunnan tilaan levittäytynyt tehdas; hänen tietonsa, kokemuksensa ja koulutuksensa ovat kone ja hän on konetta käyttävä työläinen. Kapitalismin toiminnan edellytyksenä on edelleen tuotantovälineistään irrotettu tuottaja, toisin sanoen työläinen.
Aineettoman tuotannon oloissa tämä irrottaminen on kuitenkin jatkuvasti tuotettava uudelleen ja uudelleen. Nykyään tuottajien ja tuotantovälineiden erottaminen vaatii:
1. tuottajien erottamista toisistaan; ei heidän yhteen kokoamistaan yhteiseen tilaan, vaan heidän eristämistään "yksilöiksi",
2. tuottajien ja heidän tuotantovälineidensä tai koneidensa, ihmisruumiin ja ajattelukyvyn toisistaan erottamista.
Niin yksinäisten "yksilöiden" luomisessa kuin ajattelun eristämisessä ajattelevasta ihmisestä koulutuksella on nyt kapitalismin toiminnan ja jatkuvuuden kannalta olennainen merkitys.
Aineettomaan tuotantoon perustuvassa taloudessa, jossa keskeisimmiksi tuotantovoimiksi nousevat tieto ja sosiaaliset verkostot, tulee oikeudesta tiedon käyttämiseen ja pääsystä tietynlaisiin sosiaalisiin verkostoihin kaikkein olennaisimpia kamppailujen kohteita. Eliittilukiot ja korkeakoulut ovat tietopohjaisessa taloudessa keskeisiä solmukohtia, joissa määritetään oikeuksia tiedon saatavuuteen ja patentointiin sekä luodaan suhteita ihmisiin, joista on hyötyä uran luomisessa. Kuka tahansa yliopisto-opiskelija ymmärtää, että korkeakouluun pääseminen ei ole olennaista vain siellä saatavan informaation (sen saa mistä tahansa julkisesta kirjastosta) tai tutkintotodistuksen (jonka voi suorittaa myös kirjekursseilla), vaan ennen kaikkea opiskelijaelämän luomien sosiaalisten verkostojen takia. Taistelu koulutuksesta on siis taistelua tuotantovälineiden hallinnasta.
Kun tuottaminen on ennen kaikkea tiedon, palveluiden, mielikuvien ja sosiaalisten suhteiden tuottamista, ovat keskeisiä yritysten tarvitsemia tuotannollisia kykyjä kaikki yhteiskunnallisessa elämässä hyödynnettävät kyvyt. Usein jopa muodollista koulutusta tärkeämpiä ovat sellaiset "vapaa-ajalla" opittavat taidot kuten kielitaito, ryhmätyötaidot, kyky toimia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, kyky sopeutua uusiin ympäristöihin, kyky oppia uutta, sopiva ulkonäkö, oikeat arvot ja asenteet. Nämä vaatimukset koskevat niin jäätelönmyyjiä kuin markkinointiassistentteja.
Työnantajat pyrkivät ottamaan haltuun ja käyttöön työntekijöidensä koko elämän, pakottamaan nämä alistamaan koko tuottavien kykyjensä kehittämisen työnantajan esittämien välittömien toivomusten mukaiseksi. Vapaa-ajasta tulee kenties jopa vielä kovempaa työtä kuin työpaikalla hengailusta: täytyy reissata ympäri maailmaa, käydä kuntosalilla viidesti viikossa, joillakin aloilla on jopa oikeasti pakko käydä baarissa joka ilta pitääkseen yllä työnsaannin edellyttämiä sosiaalisia verkostoja. Niin oudolta kuin se bilekuntoisesta opiskelijasta ehkä joskus vaikuttaakin, erityisesti vanhemmille ja perheellisille ihmisille jatkuvat pikkujoulut ovat jopa työtehtäviä suurempi rasitus.
Teollisessa kapitalismissa ristiriita, johon lisäarvon irrottaminen tuotantoprosessista perustui, rakentui työntekijöiden hengissä pysymiseen vaaditun välttämättömän työajan ja työntekijän käyttämän varsinaisen työajan välille. Jälkiteollisessa kapitalismissa lisäarvon nyhtäminen perustuu maksetun (ja pohjimmiltaan täysin kuvitteellisen ja mielivaltaisen) työajan ja maksamattoman elämän ajan väliseen epäsuhtaan. Vaikka työ ja tuotanto ovat luonteeltaan rajatonta yhteistyötä, perustuu palkkio rajattuihin ja mitattaviin yksilöityihin suorituksiin. Riisto ei enää kohdistu niinkään työvoiman kuluttamiseen (jossain tehtävässä) vaan sen käytettävyyteen, työvoiman halukkuuteen asettua riistettäväksi.
Tuottaakseen tulosta osakkeenomistajille yritysten on irrotettava aivotyön tulokset työntekijän ruumiista ja niistä sosiaalisista verkostoista, jossa ne syntyvät. Tämä tapahtuu riistämällä yhteistä yksityiseen käyttöön, silpomalla yhteisen toiminnan tulokset yksilöllisiksi ja yksittäisiksi suorituksiksi.
Myös yliopistoilla nimenomaan lopputuotteiden mitattavuudesta ja suoritusten mitattavuudesta tulee työn riistämisen, aivojen ja ruumiin toisistaan irrottamisen välineitä.
Yhteistyössä luodusta, opintopiireissä ja kapakoissa tuotetusta tiedosta, tunteista ja sosiaalisista suhteista on irrotettava opintoviikkomuotoisia yksilöllisiä suorituksia. Vaikka olennainen oppiminen tapahtuu luentosalien ulkopuolella, vain salin seinien sisäpuolella olevista suorituksista palkitaan.
Samaan prosessiin kuuluvat myös pyrkimykset patentoida aivotyön tuotteita, siirtää niiden hallintaoikeus tutkijoilta ja opiskelijoilta yliopistoille. Nykyään yliopistot vaativat tutkijoita luovuttamaan työnsä tulokset yliopiston yksityiseksi omaisuudeksi aivan samalla tavoin kuin yksityiset tutkimusyritykset.
Mutta jos työssä peliin joutuvat koko ajattelusi ja elämäsi, kaikki sosiaaliset verkostosi ja henkilökohtaisimmat innostuksesi, miten voit luovuttaa ne yksityiseen käyttöön luopumatta koko elämästäsi? Niin tilalliselta kuin ajalliselta luonteeltaan rajaton yhteinen ajattelu koetetaan pakottaa yksittäisten suoritusten mielivaltaiseen muottiin.
Akateemisen vapauden tyyssijoiksi muinoin kuviteltujen yliopistojen toimintatavat alkavat muistuttaa kreikkalaisen tarun ryöväri Prokrusteesta, joka joko venytti tai silpoi kaikki vangitsemansa matkalaiset sopivan mittaisiksi, jotta nämä mahtuisivat hänen pahamaineiseen rautavuoteeseensa.
Kun oikeanlaisesta elämästä tulee työn saamisen edellytys ja keskeinen tuotantoväline, tarkoittaa kommunistinen taistelu tuotantovälineiden hallinnasta ennen kaikkea kamppailua elämän ajan jakamisesta, siitä kenellä on oikeus päättää, mihin käytämme aikamme ja millä tavoin käytetty aika on tuottavaa. Silloin sellaisista asioista kuten opintoaikojen pituudesta, vuosittain vaadittavien opintoviikkojen määrästä, rajattoman aivotuotoksen mitattavuudesta ja yksilöllisestä jaettavuudesta ja oikeudesta juoda lattea kahviloissa tulee keskeisiä yhteiskunnallisten kamppailujen kohteita. Sanovat kateelliset "oikeaa työtä" puolustavat sisaret mitä hyvänsä, on nimenomaan opiskelijoiden asema kognitiivisessa kapitalismissa äärimmäisen kriittinen.
Itse asiassa opiskelijat toimivat eräänlaisena koepopulaationa, johon kohdistetut kontrollimenetelmät laajenevat vähitellen koskemaan koko työvoimaa. Opiskelijan väliaikainen, prekaari tilanne - vaatimus jatkuvasta koulutuksesta, liikkuvuudesta ja joustavuudesta, valmius tehdä ilmaista työtä ja toimia vailla pysyvää työ- tai elinympäristöä - ovat piirteitä, jotka tendenssinomaisesti alkavat vähitellen koskettaa koko yhteiskuntaa.
Teollisen palkkatyöyhteiskunnan muuttuminen jatkuvan kontrollin läpäisemäksi työkyvyn yhteiskunnaksi - yhteiskunnaksi, jossa kaikkein tärkeintä on jatkuvasti osoittaa halukkuutta työhön ja halukkuutta omistaa koko elämänsä työkyvyn kehittämiselle - edellyttää moninaisten epämuodollisen "työn" tasojen luomista silpputöiden ja toimeentulon epävarmuuden leimaaman yhteiskunnallisen pinnan alle. Näitä ovat selvästi esimerkiksi:
1) siirtolaisten tekemä "pimeä" tai "harmaa" työ,
2) naisten tekemä kotityö, vapaaehtoinen hoivatyö ja "kakkosvuoro" sekä
3) opiskelijoiden tekemä "epätyypillinen" työ niin pätkätöissä kuin yliopistolla ja sen liepeillä.
Nämä ansiorakenteen perinteisestä muodostuksesta poikkeavat tasot luovat uusia toimintamalleja ja toimintatapoja, joiden tarkoituksena on sopeuttaa lisäarvoa luovat työläiset joustaviin ja vaihteleviin elinolosuhteisiin. Sen vuoksi prekarisaatio ei ole vain uusi työsuhteen muoto, vaan uusi sosiaalinen suhde, jonka tarkoituksena tuhota kaikki työmarkkinoiden joustavoittamista estävät "turvapaikat".
Vanha satu köyhästä nuorukaisesta, joka raataa yötä päivää ojankaivuussa saadakseen rahat koulunkäyntiin, alkaa kuulostaa lähinnä vitsiltä, kun opiskelijat kokevat minkä tahansa työympäristön helpottavana verrattuna korkeakoulujen jatkuvaan kilpailuun ja selkäänpuukottamiseen. Vain kaikkein innokkaimmat ja epätoivoisimmat haluavat enää jäädä valmistumisen jälkeen yliopistolle tutkijoiksi nahistelemaan aivan liian vähistä apurahoista.
Työntekijöille esitetyn joustavuuden vaatimuksen taustalla on 1970-luvulla alkanut yritystoiminnan riskien alkanut voimakas kasvu. Pääasiallisia syitä tähän on kolme. Ensinnäkin yritysten rahoitus tulee ailahtelevilta finanssimarkkinoilta ja osakkeista yhä suuremman osan omistavat lyhyen tähtäimen voittoja havittelevat spekulaatiosijoittajat. Toiseksi markkinoiden globalisoituminen on johtanut kysynnän heilahtelun valtavaan kasvuun, koska niin tuottajia kuin kuluttajia on markkinoilla huomattavasti aiempaa enemmän. Kolmanneksi tuotannon painopisteen siirtyminen tiedon ja sosiaalisten suhteiden tuottamiseen on tehnyt tuotantoprosessista huomattavasti monimutkaisemman ja vaikeammin hallittavan. Tehdastyöläisten kontrollointi edellytti vain heidän pitämistään liukuhihnan ääressä ja taukojen pituuden kontrollointia, mutta jos ei edes oikein tiedetä mitä innovaatiot ovat, on niiden tuottamisen hallinnointi varsin hankalaa.
Näiden syiden johdosta yritystoiminnan riskeistä on tullut niin korkeita, että tärkeimmäksi työvoimalle asetetuksi vaatimukseksi nousee nimenomaan joustavuus: kyky toimia jatkuvasti muuttuvissa työympäristöissä ja kantaa omalla elämällään, omalla ruumiillaan osa yrityksen riskeistä.
Ketkä tällöin olisivatkaan haluttavampia työntekijöitä kuin vilkasta sosiaalista elämää elävät, uteliaat, innostuneet, kiinnostuneet ja muutoksenhaluiset opiskelijat? Nuoret, joilla on joustava elämäntilanne: ei lapsia elätettävänä, ei pelkoa äitiys- ja isyyslomista, vimma ja into päästä "oman alan" töihin ja hyödyntämään osaamista "käytännössä". Ei huolta huomisesta, jonka takia pitäisi miettiä, miten huonolla palkalla on valmis tekemään työtä. Laajat sosiaaliset verkostot, jotka mahdollistavat riskien oton sen sijaan, että pitäisi kiinnittyä perheeseen, jonka luota ei voi noin vain lähteä tekemään ilmaista työtä toiselle puolelle maapalloa. Opiskelijat ovat usein kaikkein joustavinta ja mukautuvinta työvoimaa, koska heidän elämäntilanteensa on eräänlaista jatkuvaa välitilaa.
Opiskelijat muodostavat aineettomalle tuotannolle korvaamattoman työvoimareservin ainakin kolmessa eri mielessä:
1) Innokkuuden ja näyttämishalun ansiosta lähes ilmaiseksi luovaa tietotyötä tekevät opiskelijat. Esimerkiksi firmojen tilauksesta käytännössä ilmaiseksi tehtävät korkeatasoiset opinnäytteet tai harjoittelijat, joiden motivaatio on yleensä korkeampi ja osaaminen ja tietotaito usein ajanmukaisempaa kuin varsinaisten palkkaa saavien työntekijöiden. Myös opiskelijoiden laajat sosiaaliset verkostot muodostavat laajan tiedon ja osaamisen "valtameren", josta he voivat ammentaa oman henkilökohtaisen suorituskykynsä ylittävää "ekstraa".
2) Halpana tietotalouden perustaa tuottavana ja ylläpitävänä työvoimana: erilaiset harjoittelijat, sivarit ja matalapalkatut osa-aikatyöntekijät, jotka pitävät yllä atk-osastoja, kirjastoja ja arkistoja jne. Tällaiseenkin usein varsin mekaaniseen "tietotyöhön" opiskelijat ovat varsin innokkaita, koska kokevat sen "liittyvän edes jotenkin omaan alaansa".
3) Korkeasti koulutettuna, osaavana, jatkuvasti kehittyvänä ja kielitaitoisena joustavana työvoimana palvelusektorilla. Esimerkiksi kahviloissa, matkailijapalveluissa ja kansainvälisiä asiakkaita palvelevissa tavarataloissa opiskelijat muodostavat joustavan, määräaikaisiin ja osa-aikaisiin töihin mieluusti suostuvan työvoimareservin. Opiskelijat myös ovat valmiita tekemään työtä suhteellisen matalalla palkalla, koska ovat tottuneet niukkaan elintasoon, elävät yksin ilman elätettävää perhettä ja toisaalta ovat vailla oikeutta toimeentulotukeen jne. Sekä osin myös siksi, että toimeentulon perustana toimiva opintotuki sallii työnteon paremmin kuin esimerkiksi työmarkkinatuki, joka putoaa huomattavasti nopeammin työstä saatavien tulojen kasvaessa.
Vaikka opiskeluaikojen rajaamista tähdennetään, jotta nuoret saataisiin aikaisemmin töihin ja siten pysymään työelämässä kokonaisuutena pidempään, myöntävät jopa kaikki valtiovarainministeriön budjettiosaston virkamiehet, että opiskelijoiden työssä käynnin merkitys on taloudellisesti erittäin suuri. HYY:n vuonna 2005 julkaiseman toimeentuloselvityksen mukaan 70 prosenttia opiskelijoista käy töissä lukukauden aikana. On siis varsin selvää, että opiskelu ja työnteko eivät missään nimessä ole selkeästi toisistaan erotettavissa olevia elämänvaiheita.
Kuitenkin pääosa myös opiskelijoiden yhteiskunnallista rikkautta tuottavasta toiminnasta tapahtuu perinteisen palkkatyön ulkopuolella: yliopistolla, opintopiireissä, kapakkakeskusteluissa, harjoitteluissa. Opiskelun suhteuttaminen palkkatyön malliin onkin ainoastaan tapa kontrolloida ja riistää palkkatyön ulkopuolella tapahtuvan ajallisesti epämääräisen ja tilallisesti rajattoman aineettoman työn tuottavia verkostoja.
Opiskelijat ovat tietotalouden mahdollisimman tehokkaan toiminnan kannalta äärimmäisen kriittinen ja keskeinen työvoiman osa. Hallitukset puolueväristä riippumatta ovat kuitenkin kieltäytyneet hyväksymästä tätä. Epäilemättä sen takia, että se opiskelijat ovat äärimmäisen edullista työvoimaa yrityksille.
Huolimatta siitä, että lähes kaikki opiskelijat tekevät myös palkkatyötä ilmaisen aineettoman työn lisäksi, ovat opiskelijat eräs yhteiskunnan kaikkein köyhimmistä ryhmistä. HYY:n selvityksen mukaan opiskelijoiden mediaanitulo on 646 euroa kuukaudessa, kun keskimääräiset tulot Suomessa ovat noin 2500 euroa.
On kuitenkin täysin mieletöntä kuvitella, että opiskelijoiden asemasta ei oltaisi kiinnostuneita sen takia, että he ovat yhteiskunnalle "pelkkä rasite". Itse asiassa opiskelijoiden elämään kohdistetaan jatkuvasti poikkeuksellisen paljon huolenpitoa, valvontaa ja kiinnostusta. Opintoaikojen rajaamisesta, opintoetuuksien tasosta, koulutuksen maksullisuudesta ja sisällöistä käydään jatkuvaa keskustelua.
Koska opiskelijat eivät ole mitätön marginaaliryhmä, vaan eräs yhteiskunnan luovimmista ja tuottavimmista ryhmistä, on opintorahakeskustelun jatkaminen sosiaalihuollon ja köyhäinavun kielellä täysin toivotonta ja turhaa. Kieltäytyminen opintorahan korotuksesta ei ole yhden tai muutaman hallituksen poliittista itsepäisyyttä, vaan olennainen osa sitä prosessia, jolla kapitalismi irrottaa tuotannon aivot sen ruumiista ja ulosmittaa lisäarvoa rajattomasta, kollektiivisesta luovasta rihmastosta.
Ylipäätään ajatus opintorahasta tietylle rajatulle ryhmälle maksettavana, tiettyyn rajattuun elämänvaiheeseen liittyvänä etuutena, on jäänyt jälkeen ajastaan. Nykyaikana erilaiset identiteetit ja elämäntilanteet menevät voimakkaasti limittäin: opiskelijat tekevät työtä, kotiäidit opiskelevat, työssäkäyvät täydentävät opintojaan. "Elinikäisestä oppimisesta" on tullut eräs tulevaisuusstrategioiden perussloganeista, vaikka korkeakoulujen sisäänotossa pyritäänkin lyhytnäköisesti suosimaan pelkästään juuri ylioppilaaksi kirjoittaneita.
Opintotuki kuuluu sosiaaliturvajärjestelmään, joka perustuu selkeästi toisistaan erotettavien elämänvaiheiden ja niihin kuuluvien täsmäetuuksien malliin. Suunnitelmat opintotuen muuttamisesta lainaperustaiseksi vain voimistavat tätä ajastaan jälkeen jäänyttä ajatusta. Lainaperustaisuuden lisääminen perustuu siihen käsitykseen, että opintojen jälkeen mennään kovapalkkaiseen täysipäiväiseen ja pysyvään työhön, jonka tuloista voidaan helposti maksaa laina takaisin. Tämä Elinkeinoelämän Keskusliiton ja valtiovarainministeriön kaaderien mongerrus sotii kuitenkin todella vahvasti kaikkien opiskelijoiden omakohtaista kokemusta vastaan. Kuka tahansa opiskelija tajuaa, ettei tilanne enää ole lähelläkään tätä. Vain 29 prosenttia Helsingin yliopiston opiskelijoista on nostanut lainaa ja heistäkin suurin osa pelkästään suoranaisesta toimeentulon pakosta.
Teolliselle yhteiskunnalle tyypillinen tapa jaotella elämä tiettyihin jaksoihin niitä hallinnoivien instituutioiden (koulu, armeija, yliopisto, tehdas/toimisto, vanhainkoti) mukaan, on jälkiteollisen yhteiskunnan aikakaudella ajautunut vakavaan kriisiin. Kaikki näiden instituutioiden ja ikäkausien väliset rajat ovat hälvenneet: koululaisia vaaditaan valitsemaan ammattinsa jo alaluokilla, korkeakoulutusta muunnellaan työnantajien tarpeiden mukaan, työntekijöiden ajasta yhä suurempi osa menee erilaisilla täydennyskursseilla, ihmisten halutaan pysyvän työelämässä entistä vanhemmaksi.
Samalla tämä teollisen yhteiskunnan (tai Michel Foucault'n termein kuriyhteiskunnan) puitteisiin rakennettu sosiaaliturvajärjestelmä, joka perustuu eri institutionalisoituihin elämänvaiheisiin suunnatuille täsmäetuuksille, on tietenkin menettänyt tarkoituksenmukaisuutensa. Kun opiskelijat käyvät töissä ja työtätekevät opiskelevat, ei nykyinen opintoraha- ja aikuisopintotukijärjestelmä ole millään tavoin mielekäs.
Opintorahan reaaliarvo on itse asiassa pudonnut noin kolmasosalla 1990-luvun alun tasosta. Opiskelijärjestöt ovat keränneet suuren adressin ja vaativat 15 prosentin korotusta. Kuitenkaan niiden vaatimuksia ei kuunnella. Kenties syynä on nimenomaan se, ettei kyseinen vaatimus ole realistinen, koska se on liian maltillinen. Koska opiskelijoita erillisenä "eturyhmänä" ei oikeastaan enää ole olemassa, ei opiskelijoihin kohdistuvan täsmäetuuden nostamisesta olla kiinnostuneita.
Ainoa mahdollinen ratkaisu elinikäisen oppimisen ongelmiin on elinikäinen opintoraha. Toisin sanoen perustulo, jonka saaminen ei ole riippuvaista erityisestä elämänvaiheesta tai työmarkkinoiden käytettävissä olemisesta. Perustulo ratkaisisi samaan aikaan sekä opintorahan tasoon että tulorajoihin liittyvät ongelmat ilman jatkuvasti lisääntyvien täsmätoimenpiteiden henkeäsalpaavaa kasaumaa.
Pitkän tähtäimen toimenpide-ehdotuksena perustulo on jo kirjattu HYY:n hallitusohjelmaan. Stalinistisen "jotain kivaa saadaan ehkä tulevaisuudessa" -ajattelun sijaan perustuloa on kuitenkin vaadittava tässä ja nyt. KELA:n lomakkeiden tolkuttomaan monimutkaisuuteen, epämääräisten silpputöiden epävarmuuteen, yliopistolla käytävän kilpailun tuottamaan stressiin ja turhanpäiväisten pomojen nipotukseen kyllästyneet opiskelijat eivät jaksa odottaa "pitkää tähtäintä". Vaatimalla ainoastaan pientä korotusta opintorahaan opiskelijajärjestöt jäävät aina jälkeen ajan vaatimuksista. Sen vuoksi niiden olisi syytä pikimmiten tarkistaa tavoitteitaan. Eurooppalaisten ja amerikkalaisten toveriensa tavoin myös suomalaisten opiskelijoiden olisi syytä nousta barrikadeille, missä ikinä ne laajakaistojen yhteiskunnassa sijaitsevatkaan.
Vain olemalla tarpeeksi radikaali voi kyetä ennakoimaan huomista ja pysyä askeleen edellä vihollisiaan.