2006-12-07

Mitä on tapahtumassa Latinalaisessa Amerikassa?

Toni Negri, Giuseppe Cocco

Kääntänyt: Eetu Viren, Miika Saukkonen

Monissa Etelä-Amerikan maissa on viime vuosina syntynyt voimakkaita työväestön ja intiaanien liikkeitä, ja tapahtunut sellaisia hallinnon vaihdoksia, jotka eivät noudata hallitsevien eliittien sisäisten vaihdosten eivätkä autoritaarisen vallankaappauksen fysiologiaa. Sen sijaan näille ilmiöille on ominaista avoin ja tuottava suhde alistettujen luokkien uuden sosiaalisen ja poliittisen kokoonpanon kanssa.

Kirjassaan "GlobAL - Biopotere e lotte in America Latina" Toni Negri ja Giuseppe Cocco (dosentti Rio de Janeiron yliopistolla ja Multitudes-lehden toimituksen jäsen) tutkivat kolmen suuren latinalaisamerikkalaisen maan, Brasilian, Meksikon ja Argentiinan historiaa sen ajatuksen pohjalta, että proletaariset taistelut edeltävät aina kapitalistista kehitystä: innovaatio on aina yhteiskunnallinen ennen kuin se on tekninen. Kansallisten suvereniteettien, ideologioiden ja kehitysmallien kriisiytymisen myötä Latinalainen Amerikka on muuttumassa valtavaksi laboratorioksi, jossa muotoutuvat uudet radikaalin demokratian hahmot ja yhteisen rikkauden kollektiivisen hallinnan muodot. Julkaisemme ohessa Coccon ja Negrin kirjan esipuheen suomennoksen.

Keskinäisen riippuvuuden hallinnoinnin lujittaminen: moneus eteläamerikkalaisen rakennustyön edellytyksenä

Keskinäisen riippuvuuden hallinnointi globalisaation aika-tilassa on Latinalaisessa Amerikassa erityisen hedelmällinen poliittisen innovaation maaperä. Lulan hallitus Brasiliassa ja Kirchnerin hallitus Argentiinassa ovat kyenneet ylittämään irtaantumiseen (déconnection) tähtäävän näkökulman, ja kuten sanottua, sosialismiin "yhdessä maassa" tähtäävän näkökulman. Tämä on avaamassa voimakkaan ja historiallisesti ainutlaatuisen latinalaisamerikkalaisen konstituution prosessin. Kyse ei ole ainoastaan "vasemmistolaisen käänteen" leviämisestä maanosan eri maihin, vaan jostain paljon tärkeämmästä ja syvällisemmästä. Ennen kaikkea tässä mielessä latinalaisamerikkalaisen rakennustyön veturiksi muodostuu Argentiinan, Brasilian ja Venezuelan eteenpäin viemä poliittinen, taloudellinen ja infrastruktuureja koskeva integraatio. Vaikkakin kyse on vasta ensiaskelista, Gasoduto del Surin ja Banco del Surin luominen, kuten myös Brasilian ja Argentiinan keskenään harmonisoima IMF:n velan takaisin maksu, osoittaa jo mahdollisia materiaalisia perustoja tälle kehityskululle. Kehityskululle, joka osoittaa kuinka virheellisiä ovat pyrkimykset "mitata" istuvan hallituksen radikaaliutta "kansallisen" kehityskulun perusteella. Todellinen oivallus on juuri siinä, että Brasilian, Argentiinan ja Venezuelan hallitukset - ja nyt myös Boliviassa Evo Moralesin hallitus - eivät edusta "kansallista projektia" vaan ilmaisevat moninaista liikettä. Taistelut ovat niiden konstitutiivinen tapahtuma. Bolivialainen kapina, jota Gilly kuvaa sanoilla "combinación inedita de rasgos antiguos y modernos" ("vanhojen ja uudenaikaisten piirteiden ennennäkemätön yhdistelmä"), avaa tietä presidentin valtaan. Vastaavasti Mirafloresin palatsiin rynnännyt väki mahdollisti Chavezin "bolivaarisen käänteen" radikalisoinnin. Kirchner puolestaan on vuoden 2001 joulukuun 19. ja 20. lähes kumouksellisten päivien tulos. Myöskään Lulan kohdalla vaalivoitto ei ole ymmärrettävissä ilman ABC Paulistan [1] työläisautonomian yhtymistä Brasilian urbaaneihin liikkeisiin "verkostopuolueen" (PT, Partido dos Trabalhadores) ympäristössä.

Perustavanlaatuinen tosiasia on, että keskinäisriippuvuuden ensisijainen taso ei ole se, joka "sitoo" Brasilian tai Argentiinan talouspolitiikkaa IMF:n ja kansainvälisten finanssi-instituutioiden ortodoksiaan, vaan se, joka luonnehtii Latinalaista Amerikkaa sisäisesti. Keskinäisriippuvuuden hallinnointi ei toimi ainoastaan globaalin etelän keskinäisten artikulaatioiden tasolla (kuten esimerkiksi G20), vaan se kulkee mantereenlaajuisen integraation dynamikan kehittymisen kautta. Tällä tasolla kansallisten epämääräisyyksien ylittäminen on välttämätöntä. Brasilian ja Argentiinan väliset kauppapoliittiset konfliktit, Uruguayn uhka (tai uhka Paraguayn taholta) solmia kahdenvälinen sopimus Yhdysvaltojen kanssa, kysymys brasilialaisten intresseistä Boliviassa - kaikki tämä osoittaa keskinäisriippuvuuden hallinnoinnin avoimen perspektiivin voimaa, ei sen rajoitteita.

Vaikka andilainen poliittinen sykli on suhteellisen marginaalinen verrattuna mantereen suuriin maihin, se on hyvin esimerkillinen. Tämä ilmentää keskinäisriippuvuutta, joka liittyy eteläamerikkalaisen globaalin politiikan syntyyn ja sen samanaikaisesti edellyttämään ja määrittämään "kansan" ajatuksen tuhoon. Vaikka jotkut pyrkivät elvyttämään "kansan" idean soveltaakseen sitä koko mantereeseen (mantereen "latinalaisamerikkalaiseen kansaan"), Bolivian siirtymä heijastaa ja voimistaa sitä, minkä uuszapatistinen liike oli jo aloittanut. Evo Moralesin nousu presidentiksi on paljon enemmän kuin intiaanin valtaannousu: kyse on intiaanietnisyyksien sateenkaaresta, joka affirmoi redusoimattoman moneutensa voimaa. Evo Moralesia ei nosta presidentiksi Bolivian kansa eikä myöskään Latinalaisen Amerikan kansa, vaan singulaarisuuksien kokonaisuus, jossa singulaarisuudet pysyvät singulaarisina. Subcomandante Marcosin sanat eivät voisi olla osuvampia:

"Con nosotros van los pasos de todos los pueblos indios y los pasos de todos los hombres, mujeres, niños y ancianos que en el mundo saben que en el mundo caben todos los colores de la tierra". ("Meidän kanssamme kulkevat kaikki intiaanikansat ja kaikki maailman miehet, naiset, lapset ja vanhukset, jotka tietävät että maailmaan mahtuvat kaikki maan värit.")

Samalla tavalla kuin yli 10 vuotta sitten, kun uuszapatistinen armeija organisoitui mobilisoiden Chiapasin rikkaan etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden, 36 ylätasangon intiaanikansallisuuden järjestämä Evo Moralesin virkaanastumisseremonia oli ilmaus samasta moneuden rikkaudesta, jonka uuszapatistisen armeijan organisoituminen toi esiin yli 10 vuotta sitten mobilisoidessaan Chiapasin rikkaan etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden. Kansallisten ideologioiden kritiikki on jo valovuosien päässä pelokkaista pyynnöistä "re-fundar una idea propia para nuestra(s) nacion(es) (...)" ("keksiä uudelleen meidän todellinen kansallinen aatteemme"). Andien poluilla kuten myös Brasilian metropolien periferioissa tai chapateca-metsissä moneus organisoituu sellaisenaan, pelkistämättä itseään vallan ja Valtion identitaariseen peiliin.

Lula, Kirchner ja Chavez ovat vastavuoroisesti tarpeellisia toisilleen, ja mantereenlaajuinen integraatio voi säilyttää dynaamisuutensa vain jos se omaksuu määrätietoisen jälkikansallisen ja radikaalisti demokraattisen horisontin. Lulan ja Kirchnerin uudet hallitukset ovat luoneet samanaikaisesti sekä perustan murtumalle että edellytykset siirtymän todelliselle "kontinentalisaatiolle". Evo Morales on korostanut samaa. Kyse ei ole pelkästä retoriikasta. Intiaani-Aymaran nousua Bolivian presidentiksi edelsi siirtolaisen valinta mantereen tärkeimmän maan presidentiksi. Lula on ollut edelläkävijä ja samaan aikaan hallittavuuden tae: ei niinkään maltillisuutensa vuoksi, vaan sen innovatiivisen kykynsä vuoksi, jonka brasilialainen diplomatia on asettanut kentälle uuden mantereenlaajuisen unionin konstitutiivisen tilan sisällä, kuten myös globaalien verkostojen tasolla, joita tasapainottavat myös Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina. Lulan Brasilia on tämän dynamiikan eräänlainen painopiste. Lulan hallituksen sisäinen heikentyminen ja ne epävarmuudet, jotka hämärtävät Brasilian presidentinvaalien (2006) horisonttia, muodostavat tänään - paradoksaalisesti - suurimman epävarmuustekijän voimakkaalle käänteelle mantereenlaajuisella tasolla.

Kriittinen vaihe: hallittavuus, talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikat

Brasilian ja Argentiinan ulkopolitiikan kritiikit eivät onnistu saavuttamaan pienintäkään legitiimiyttä. Toistuvat yritykset asettaa Chavezin oletettu "populismi" Lulan maltillista pragmatismia vastaan ovat sulaneet kuin lumi auringossa...tropiikin auringossa! Kerta toisensa jälkeen päätoimittajat yrittävät korostaa, että Chavezin, Kirchnerin ja Lulan julistukset (ja positiot) pohjoisamerikkalaista unilateralismia vastaan (ja tämän unilateralismin ehdotuksia, erityisesti Alcaa vastaan) ovat puhtaasti demagogisia, koska Yhdysvallat näyttää säilyttävän asemansa kaikkien näiden kolmen maan - ja ennen kaikkea Venezuelan - tärkeimpänä kauppakumppanina. Latinalaisen Amerikan biopoliittisen blokin esittämä kritiikki tavoittelee mahdotonta, kun se yrittää palauttaa keskinäisriippuvuuden hallinnoinnin pelkkään vanhojen isolationististen ja anti-imperialistisen tavoitteiden paluuseen. Nouseva Etelä-Amerikan unioni (tendenssimäisesti Latinalaisen Amerikan unioni) ei tavoittele vaihdon rajoittamista määrättyihin alueisiin ja/tai määrättyihin markkinoihin. Päinvastoin, keskinäisriippuvuuden hallinta ja hallinnointi muodostavat perustan markkinoiden, kaikkien markkinoiden entistä suuremmalle integraatiolle: lähtemällä liikkeelle eteläamerikkalaisista markkinoista!

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.