2006-12-14

Jalkapallokatsomot ja periferiat
Vasemmistosnobismi ja äärioikeisto

Emilio Quadrelli

Kääntänyt: Markus Termonen

Seuraava on armottoman oivaltava johdanto tendenssimäiseen "äärioikeiston" kulttuuriseen hegemoniaan italialaisessa "alaproletariaatissa", jonka olemassaoloa "demoradikaali"* vasemmisto tuskin tunnustaa, omahyväiseen kognitaariseen ahteriinsa katoamisen prosessissa.

Jos jollain vielä oli epäilyksiä, paljon on tapahtunut niiden häivyttämiseksi. Monia italialaisia jalkapallokatsomoita kontrolloi kasvavassa määrin äärioikeisto. Tämä on tosiseikka. Ja on välttämätöntä aloittaa tästä hyökätäksemme, poliittisesti eikä moraalisesti, ilmiötä vastaan, joka on levinnyt jo jonkin aikaa metropolitaanisissa periferioissa ja josta tulee huomionarvoinen vain, kun se saavuttaa suurta medianäkyvyyttä. Vain hakaristien, kelttiristien ja yksityiskohtaisten holokaustiviittausten läsnäolon hallitessa stadioneita monet ihmiset ällistyvät, ikään kuin he olisivat läsnä Varastettujen ihmisten** uusintaversiossa, ja he unohtavat ainakin muutaman asian.

Ensinnäkin, radikaaliin oikeistoon kuuluvat fanit eivät tule kuusta, vaan heillä on sosiaalinen elämä myös stadionien ulkopuolella, elämä, jota he elävät varsin yhtenäisesti jalkapallokatsomoissa ilmaistujen "arvojen" kanssa. Toisin sanoen, uskollisuus natsi-"elämäntyylille" ei ole jotain puhtaasti symbolista ja spontaania, omaksuttua rakenteessa, jossa vallitsee karnevaali, vaan totaalista ja monissa tapauksissa totalisoivaa "elämäntyyliä", jolla on vaikutusta jokapäiväiseen elämään. Toinen asia ovat hyväksyntä ja legitimaatio, jotka he voivat saavuttaa - ilman minkäänlaista pakottamista, on huomattava - alueilla, joita ei välttämättä voida pelkistäen kuvailla radikaalin oikeiston maailmaan kuuluviksi.

Puhuaksemme pelkästään Rooman tilanteesta, on syytä muistaa "kuolleen pojan" paikallisottelu. Tätä tekaistua tarinaa levittivät jotkut äärimmäiset hardcore-fanit, joita "asiantuntijat" pitivät marginaalisina ja eristäytyneinä muusta yleisöstä, mutta siitä tuli välittömästi kiistämätön totuus koko stadionilla. Olennaista on, että tarina syytti turvallisuusjoukkoja nuoren pojan tappamisesta ottelua edeltäneessä pamppuhyökkäyksessä. Korkeampien poliisiviranomaisten ja korkeimpien paikallishallinnon viranomaisten esittämän kiistämisen kohtaama korvia huumaava huuto "häpeä, häpeä" (sekä Lazion että AS Roman faneilta), joka jätti vähän tilaa tulkinnalle, osoitti, että kun oli kyse valinnasta institutionaalisen totuuden ja "niskoittelevien fanien" "pienten ryhmien" epälegitiimin totuuden välillä, koko stadioni osoitti vähän epäilystä sen suhteen, kenen puolella se oli. Ja tämä on vain yksi episodeista, joita voidaan manita. Muutamien kysymysten asettaminen näyttää siten vähintään oikeutetulta.

Koska he eivät ole muukalaisia, "stadionin ekstremistit" eivät tule ulkoavaruudesta, vaan he asuvat urbaaneilla alueilla, joita ei ole erityisen vaikea tunnistaa: periferioissa. Vasemmistolle tämän tulisi merkitä ongelmaa. Miksi vasemmiston perinteisistä urbaaneista alueista on tullut ihanteellinen kasvualusta radikaalille oikeistolle? Miksi "fasistisen kumouksen" "kulttuurista" ja "elämäntyylistä" on tullut suurelta osin hegemoninen stadioneilla ja periferioissakin vähemmässä määrin? Ehkäpä tähän on "syviä" selityksiä, jotka edellyttävät erityisen terävää oivallusta, mutta jopa rajoittuen "pinnalle" on mahdollista sanoa jotain. Kulkiessamme minkä tahansa periferian läpi, astumme lohduttomaan näköalaan, joka, suorasukaisesti sanottuna, on todisteena näiden alueiden osallisuuden puutteesta ja epäviehättävyydestä, alueiden, jotka on, hieman kiiruhtaen viimeaikaisten sosiologismien nousussa, määrätty ei-paikkojen maailmaan. Sitä arkista tosiseikkaa, että miljoonia ihmisiä asuu siellä, pidetään parhaimmillaan pelkkänä harmina, yksinkertaisena jäänteenä tai postmodernin aikakauden ei-toivottuna sivuvaikutuksena. Mutta mikä periferioiden asukeissa on niin esitettäväksi kelpaamatonta? Mitkä viat leimaavat heitä perisynnin häviämättömän merkin tavoin? Monet, jos totta puhutaan. Jos he työskentelevät, he tekevät alhaisen statuksen ruumiillisia töitä; "tuottavia" vai "tuottamattomia" on ero, jolla ei ole paljon merkitystä. Lisäksi, kun he eivät työskentele, he enimmäkseen upottautuvat työttömien arkiseen tilaan, sen sijaan että osallistuisivat ah-niin-muodikkaaseen "työn jälkeiseen" maailmaan, paljastaen jälleen kerran, jos se oli tarpeen, "1900-luvun jäänteen", jota he aina kantavat mukanaan. Mutta he eivät pysähdy tähän, kuinka vanhentuneita ja esitettäväksi kelpaamattomia tahansa nämä olosuhteet ovatkaan. Useammassa kuin muutamassa tapauksessa he omistautuvat laittomille toimille. Ja jälleen kerran he osoittavat vähän merkkejä osallistumisesta nykyaikaiseen maailmaan. Sen sijaan että omistautuisivat laittomiin käytäntöihin, jotka ovat ainakin kunnioitettavia trendeinä, kuten tietokonepiratismiin, he varastavat, ryöstävät, levittävät huumeita jne. Lyhyesti, he eivät onnistu olemaan kognitiivisia tai immateriaalisia missään asiassa, eivät edes rikollisuudessa. Ja kun, kuten usein tapahtuu, he pukevat päälleen "sinikauluksisen" työasun yhdessä muutaman miljoonan muun yksilön kanssa ja kohtaavat pääoman joka päivä "työpäivän" maaperällä, ehkä kuvitellen itsellään yhä olevan, jollei historiallista roolia niin ainakin sosiaalisen sellaisen, tuorein uusi filosofi ryntää kertomaan heille, että heidän pitäisi lopettaa murehtiminen, koska todellisuudessa heitä ei enää ole olemassa, vaikka he eivät sitä itse ole ehkä huomanneetkaan. Eikä ainoastaan tämä: usein selitetään, että vahvan identiteetin etsintä on historiallisesti vanhentunutta ja, objektiivisesti sanoen, taantumuksellinen operaatio, koska se ehkäisee kumouksellista elementtiä, jonka, ehkäpä itsestään huolimatta, globaali kapitalistinen aikakausi on pannut kiertoon: yksilön aikakautta. Mutta yksilön esittäminen edellyttää mahdollisuutta olla sellainen. Se on ulottuvuus, joka voidaan ainoastaan kieltää suurelta osalta väestöä.

Globaalilla aikakaudella, kuten minkä tahansa muunkin suuren muutoksen aikana, jos joku voittaa, joku toinen voi ainoastaan hävitä. Vaikka globaalin kapitalismin tarjoamat tilaisuudet tekevät monet, tosin yhä vähemmistön, kykeneviksi vapauttamaan itsensä kaikista rajoituksista (vaikka, kuten Carosone sanoisi, tämä tilaisuus riippuu lähes aina äidin kukkarosta) ja omaksumaan vapaiden markkinoiden vapaan yksilön kevyen identiteetin, useimmille elämän odotukset näyttävät varsin erilaisilta. Heidän kohtalonsa voi olla ainoastaan pysyvästi marginaalisten kohtalo. Ja se on ainoa valittava "identiteetti", joka heille sallitaan.

Mitä oikeisto tarjoaa näille massoille, joilla ei ole historiaa eikä tulevaisuutta? Ei paljon, jos totta puhutaan. Mutta se tarjoaa niille kollektiivisen liiman, joka on edes jotain, niin epämuodikasta kuin se onkin. Ennen kaikkea se tarjoaa heille vihollisen. Eliitit, jotka voivat katsella kyynisellä ja ironisella irrallisuudella sitä otetta, joka käsiteparilla "ystävä/vihollinen" on maailmaan, ovat ainoa poikkeus: enemmistölle, yksilöiden kullatusta maailmasta poissuljetuille, vihollinen on yhä välttämätön elementti, joka kykenee määrittämään "vahvoja" ystävyyden rajoja. Yksinkertaisesti sanottuna radikaali oikeisto suuntaa periferioiden vihan jotain "konkreettista" kohti. Se tarjoaa niille identiteetin ja toivoa. Pohjimmiltaan he sanovat: jos meidät tänään kukistetaan tähän, se on heidän vikansa, "keskusten" asukkaiden, joilla on rahaa, keinot ja valtaa ja jotka käyttävät niitä meitä vastaan. Mutta me emme enää alistu. Me olemme olemassa ja niiden on pian kiinnitettävä huomiota.

Historiaa liikuttaa aina "me", joka on vastakkainen "heille"; se ei koskaan pakene tästä ulottuvuudesta. Radikaali oikeisto sepittää periferioissa räätälöidyn "me"-kokonaisuuden, joka jollain tavoin kykenee tekemään vihasta identiteetin ja projektin. Varmasti voidaan paheksua, että tämä kaikki on naurettavaa ja groteskia, mutta tulee aina pitää mielessä, että valinnat tehdään siltä pohjalta, mitä on tarjolla. Ja periferioissa ei näytä olevan paljon vaihtoehtoja. Radikaali oikeisto huomaa olevansa odottamatta periferioissa monopoliasemassa, vaikkakaan ei omasta ansiostaan, vaan yksinkertaisesti siksi, ettei sillä ole kilpailijoita. On hyvin tunnettua, että jo pitkän aikaa vasemmisto on hylännyt ystävä/vihollinen-retoriikan, valiten "maailman visiot", joissa vallitsee "hyväntahtoisuuden" filosofia. Lisäksi, omaksuttuaan tunnontuskitta yksilöiden asian, vasemmisto ei voi muuta kuin näyttäytyä kaukaisena periferioiden nimettömistä massoista. Se on snobistinen asenne, jonka nimettömät massat havaitsevat, hämmentyneesti mutta kuitenkin. Nämä maailmat saavat hyvin vähän huomiota, lukuun ottamatta pieniä todellisuuksia, joissa poliittiset militantit eivät ole pelänneet "kansan perusvaistojen" tartuntaa, kuten Livornon jalkapallofanien tapauksessa, fanien, joita vasemmisto pitää pelkkänä kansantaruna. Ja se, mikä on totta katsomoissa, on vielä enemmän totta kuntosaleissa, toisessa tapauksessa, jossa natsi-"elämätyyli" on helposti saavuttanut eräänlaisen hegemonian. Myös tässä tapauksessa vaivoin kätketty intellektualismi on jättänyt nämä maailmat "paljaan elämän" valtakuntaan, josta jokainen tietää, että siihen ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Se on tila, jonka valtaamiseksi radikaali oikeisto ei ole tehnyt paljon mitään ja jonka vuoksi kannattaisi työskennellä, edes tutkimiseksi.

Kaikesta luopumisessaan vasemmisto on päätynyt pitämään sopimattomana minkäänlaisen orgaanisen linkin ylläpitämistä "kansaan", joka ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) määritelmällisesti kovin esitettäväksi kelpaava hienostuneissa ympäristöissä, joko taloudellisissa tai intellektuaalisissa. Kuten kuka tahansa, joka näkee vaivaa tehdä edes vähän työtä maan pinnalla, saa helposti selville, tulos on varsin masentava. Periferioissa vasemmisto nähdään, ilman moniakaan hienoja eroja, eräänä "keskustan" monista kasvoista, ihmisinä, jotka tulevat ulkopuolelta, jotka elävät kullattua elämää tuolla jossain (tai siltä ainakin näyttää) sisällyttämisen, yksilöiden, post-työn ja post-jonkin maailmassa mutta joilla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa, joille jokainen päivä on kamppailua.

Tämä vaikutelma ei ole kaukana totuudesta, jos luomme katseen esimerkiksi siihen eristykseen, johon kapina ranskalaisissa periferioissa jätettiin syksyllä 2005. Vasemmisto likvidoi suurimman ja voimakkaimman alhaalta päin nousseen kapinan globaalin kapitalismin aikakaudella, ainakin lännessä, silloin kun ei stigmatisoinut sitä pelkkänä kivun ja epätoivon huutona tasavallan kerjäläisiltä. Kuitenkin kaikkea muuta kuin idyllisestä tilanteesta huolimatta monet ihmiset ovat panneet merkille kiireellisyyden ja tarpeen vallata oikeita tiloja vasemmistolle ja antifasismille. Jos tästä näkökulmasta Livornon faneja voidaan pitää todellisuutena, joka on parhaiten kyennyt takaamaan militantin ja antifasistisen läsnäolon stadioneilla (eikä ainoastaan siellä), toisia todellisuuksia, vaikkakin objektiivisesti pienempiä, on kuitenkin olemassa, ja nykyisessä ilmapiirissä se ei ole missään nimessä merkityksetöntä. Tämän yhteenvedon päätteeksi on ehkäpä järkeenkäypää esittää, että kokemuksia kuten näitä tulisi sosialisoida laajemmassa verkostossa, niin että niistä tulee kaikkien noiden todellisuuksien (jotka ovat vähemmistössä mutta silti läsnä laajassa osassa tässä keskusteltua maailmaa) yhteistä omaisuutta, todellisuuksien, joiden olemassaololle antifasismi ja luokkataistelu sosialismin puolesta ovat jatkuvasti välttämätön viittauspiste.

Viitteet:

* Alex Fotin määritelmän mukaan "demoradikalismi" (joka on yhdistelmä sanoista "demokratia" ja "radikalismi") merkitsee monietnistä, egalitaarista ja ekologista politiikkaa, jota "määräisivät alhaalta ylös [...] työläisprotestit, yhteiskunnalliset konfliktit ja osallistava demokratia. Edistyksellinen rintama, joka yhdistäisi vasemmistolaiset/demokraattiset organisaatiot, ammattiliitot ja liikkeet [...]. Demoradikalismi olisi sotatorvi kaikille Euroopan emansipatorisille voimille mobilisointiin populistista muukalaisvihaa, siirtolaisvastaista hysteriaa ja kirkollista sekaantumista vastaan." Alex Foti: "Antibushilainen tulevaisuus Euroopalle".
** Elokuvan alkuperäinen nimi on Invasion of the Bodysnatchers.

Käännetty Mute-lehdessä julkaistusta englanninkielisestä versiosta: www.metamute.org/en/node/8939. Viitteet ovat kääntäjän lisäyksiä.