2006-11-30

Kirkon on muututtava armeijaksi

Markus Termonen

Reformismin ideologia

Kristinuskon uudistajilta puuttuu selvästikin ymmärrys siitä, että kristinuskon ytimessä on Suuren Toisen kutsuun vastaaminen. Louis Althusser nimittää tätä interpellaatioksi. Althusserille ideologian olemassaolo ja toiminta on aina kytköksissä suvereenin toimintaan: ei ole olemassa ideologiaa ilman ideologisia valtiokoneistoja (IVK).8 Tämän analyysin mukaan uskonnollisuus ei merkitse vain tai edes ensisijaisesti sisäistä vakaumusta, vaan kirkko instituutiona ja sen rituaalit tarkoittavat juuri mekanismeja, jotka synnyttävät uskon. Sisäinen usko on riippuvaista ulkoisesta käytöksestä: polvistu ja uskot, että polvistuit uskosi takia. Sen, jolla on vaikeuksia antautua ideologian valtaan, on vain käyttäydyttävä ikään kuin uskoisi siihen. Missä on tuo Suuri Toinen (tai Subjekti, siis isolla s-kirjaimella, kuten Althusser sitä nimittää) kristinuskon uudistajien käsityksissä? Ainakaan sitä ei ole vastaavassa mielessä kuin klassisessa kristinuskossa, koska kristinuskon uudistajien interpellaatioon ja pyhiin kirjoituksiin valikoivasti suhtautuva subjekti vastaa postmodernia self-made mania, joka rakentaa subjektiivisuutensa pienistä palasista, erilaisista markkinoilla saatavissa olevista lähteistä, jotka sattuvat miellyttämään. Interpellaatiota ei voi irrottaa erityisistä dogmeista. Se toteutuu sanoina, lauseina ja käskyinä (kuten kymmenen käskyä), jotka interpellaation kohde tunnistaa itselleen tarkoitetuksi korkeamman voiman ilmoitukseksi.

Se, etteivät kristinuskon uudistajat hyväksy edellä kuvattua suhdetta Suuren Toiseen, osoittaa, että heidän kohdallaan osoittautuvat vanhentuneiksi molemmat perinteiset ideologiakäsitykset: niin marxilainen käsitys ideologiasta vääränä tietoisuutena kuin althusserilainen ideologiakäsitys. Kristinuskon uudistaja tunnistaa, että kirkko on IVK, siis ideologiaa tuottava instituutio ideologian välttämättömänä osana, ja osaa siitä syystä jopa kritisoida joitain sen oppeja ja kutsuja, mutta toimii siitä huolimatta enimmäkseen IVK:n tahdon mukaisesti. Ideologia toimii tehokkaasti vain jos yksilöt eivät tiedä mitä tekevät. Tämän ilmiön tulkinnassa kirkko IVK:na ei siis ole koko totuus kristinuskon uudistajien kohdalla.

Pikemminkin tässä vaaditaan ideologiakäsityksen "kolmatta tietä": "ideologiaa" vaikeasti tavoitettavana, sellaisten implisiittisten, puolispontaanien ennakko-olettamusten ja asenteiden verkostona, jotka muodostavat "epäideologisten" (taloudellisten, laillisten, poliittisten) käytäntöjen merkityksen.9 Kristinuskon uudistajien kohdalla kyse on ideologisesta kokonaisuudesta, jossa kirkon IVK:lla ei ole yksinoikeutta ideologiaan; sen rinnalla ovat tiede evoluutioteorioineen, valtio vaatimuksineen ja olettamuksineen yhteiskunnallisesta konsistenssista, humanismi vaatimuksineen suvaitsevaisuudesta sekä tottelevaisuutta (korkeammalle voimalle alistumista) edellyttävä markkinatalous, omine uskoa vaativine piirteineen. "Puolispontaania" tässä on se vaikutteiden valikointi ja oman subjektiivisuuden rakentaminen, joka liberaalissa markkinataloudessa on yksilön vastuulla ja joka ylläpitää poliittis-taloudellista rakennetta.

Onko kristinuskossa sitten lainkaan puolustamisen arvoisia piirteitä? Slavoj Zizekin mukaan eräs postmodernin aikakauden ikävimpiä piirteitä on yleinen uskonnollisen ajattelun paluu erilaisissa asuissa, eriuskoisista fundamentalismeista new age -spiritualismiin ja jopa "postsekularistiseen dekonstruktionismiin". Zizekin mukaan marxilaisen materialistin ilmeiseltä vastaukselta näyttävät näiden suuntausten kimppuun hyökkääminen ja marxismin itsensä uskonnollisten piirteiden arvostelu. Tyypillinen marxilainen reagointi vastaisi liberaaliin arvosteluun marxismin ja kristinuskon "yhteisestä" messianismista (pyhien kirjoitusten mukainen vapahtajan saapuminen ja uskovien lopullinen pelastus) korostamalla yhteyden koskevan marxismin marginaalisia, dogmaattisia suuntauksia. Zizekin vastaus on päinvastainen, marxismin ja kristinuskon yhteyden myöntäminen, koska marxismin ja kristinuskon tulisi taistella barrikadin samalla puolella uusia spiritualismeja ja fundamentalismeja vastaan. Zizekin näkemyksessä ei ole kyse minkään autenttisen kristinuskon puolustamisesta, joka sanoo kyllä Jeesukselle ja ei Paavalille (vrt. humanistiset marxilaiset, jotka sanovat kyllä nuorelle Marxille ja ei Leninille).10 Mitä erityisiä ehtoja ja sisältöjä Zizek sitten esittää tälle kristinuskon ja marxismin yhteydelle?

Pelastuksen tapahtuma

Ensinnäkin Zizek vertaa kristinuskon ja esikristillisten uskontojen suhdetta aikaan. Zizekin mukaan esikristillisille uskonnoille viisautta on tietoisuus jokaisen ajallisen ja äärellisen objektin ja teon riittämättömyydestä. Ne saarnaavat joko nautintojen kohtuullisuutta tai vetäytymistä ajallisesta todellisuudesta Todellisen Jumalallisen Objektin vuoksi, joka yksin voi auttaa saavuttamaan Äärettömän Autuuden. Sen sijaan kristinuskossa Jeesus on kuolevais-ajallinen olento. Kristinusko vaatii uskoa ajallisen lihaksi tulemisen tapahtumaan ainoana polkuna ikuiseen totuuteen ja pelastukseen. On tärkeää huomata, että tässä "ikuinen" ei tarkoita epäajallisuutta ajan tuolle puolen menemisen merkityksessä - pikemminkin ikuisuus on nimi tapahtumalle tai leikkaukselle, joka avaa ajallisuuden ulottuvuuden, sarjana epäonnistuneita yrityksiä ottaa sitä haltuun. Psykoanalyyttinen nimitys tälle tapahtumalle/leikkaukselle on trauma. Se on ikuinen, eikä sitä voida koskaan täysin ajallistaa tai sijoittaa historiaan. Jos se ajallistettaisiin menestyksekkäästi, ajan ulottuvuus romahtaisi pelkäksi ajattomaksi, ikuiseksi nyt-hetkeksi. Ikuisuus ja aika eivät siten ole vastakkaisia: ei ole aikaa ilman ikuisuutta, sillä ajallisuutta pitää yllä se, kuinka epäonnistumme symbolisoimaan tai ottamaan haltuun ikuista traumaa. Kristinusko on "rakkauden uskonto" siinä mielessä, että rakkaudessa keskitytään ajalliseen ja äärelliseen objektiin, joka merkitsee enemmän kuin mikään muu. Kääntymys oikeaan uskoon taas on tapahtuma, joka muuttaa itse ikuisuuden.11

Tähän kysymykseen liittyy myös kristinuskon ja juutalaisuuden ero. Juutalaisuus pysyy uskollisena perustavalle väkivaltaiselle tapahtumalle (suvereenin raa’alle voimalle yhteisön perustamisessa, rikkeelle jumalan lakia vastaan jne.) olemalla tunnustamatta/symbolisoimatta sitä. Tämä tapahtuman tukahdutettu status antaa juutalaisuudelle sen suuren elinvoiman - sen ansiosta juutalaiset ovat selvinneet vuosituhansia ilman maata ja yhteisiä instituutioita. Juutalaiset eivät suostuneet leikkaamaan yhteyttä salaisuuteensa, kiellettyyn traditioonsa. Kristinusko sen sijaan on tunnustamisen uskonto. Kristityt ovat valmiita tunnustamaan alkuperäisen rikoksen (jumalan käskyn rikkomisen ja Kristuksen murhaamisen) ja siten pettämään sen traumaattisen painon, teeskennellen että sen kanssa voi tehdä sovinnon. Psykoanalyysin tehtävänä ei kuitenkaan ole päästä eroon tästä traumasta vaan saada potilas tunnustamaan, että juuri tuo trauma ikuisesti vastustaa lunastusta ja pelastusta.12

Juutalaisuus edustaa sellaista universalismin paradoksia, joka pitää yllä universaalia ulottuvuuttaan intohimoisella kiinnittymisellään partikulaarisuuden tahraan (väkivaltaiseen perustavaan eleeseen). Tuo tahra vainoaa laillista järjestystä (symbolista) sen haamumaisena liitteenä. Onko kristinuskossa sitten todella kyse siirtymästä sellaisesta universaalisuudesta, joka säilyttää yhteyden partikulaarisen perustansa ylimääräiseen väkivaltaan, sellaiseen universaalisuuteen, joka tuhoaa tämän kontingentin väkivallan jäljet - ja joka saavuttaa vapautuksen tekemällä sovinnon traumaattisen alkuperänsä kanssa, tekemällä sovituksen Sanan muodossa? Entä jos jako symboliseen lakiin ja sen väkivaltaiseen liitteeseen ei ole kokemuksemme viimeinen tai lopullinen horisontti?13 Entä jos Roomalaiskirjeen kohdassa 7:714 Paavali tuomitsee juuri lain ja sen haamumaisen parin yhteenkietoutumisen, jonka kristillinen agape jättää taakseen? Agape merkitsee ehdotonta ja vapaaehtoista rakkautta, rakkautta lähimmäisenrakkautena, ei työnä, ponnisteluna tai eroksena. Entä jos tämä paavalilainen hyve ei merkitse askelta kohti synnin partikulaarisuuden täyttä symbolista integrointia lain universaaliksi alueeksi vaan jotain aivan päinvastaista: itse lain jättämistä taakse? Näin ollen kristinuskon mukaisessa vapautuksessa ei olisi kyse siitä, että universaali laki pyyhkii traumaattisen alkuperänsä, vaan siitä, että leikataan poikki koko lain ja rikkomuksen Gordionin solmu.15

Väkivaltaisen intervention uskonto

Zizek jatkaa pakanauskontojen ja kristillisjuutalaisen perinteen vertaamista viittaamalla argumenttiin, jonka mukaan pakanajumalat olivat "antropomorfisia" (ts. niihin liitettiin inhimillisiä ominaisuuksia: ne huijasivat, huorasivat jne.), siinä missä juutalaisuus "deantropomorfisoi" jumaluuden ja kieltää jumalankuvien tekemisen. Zizek kysyy kuitenkin, mitä jos tuon kiellon todellisena kohteena eivät olleet aiemmat pakanauskonnot vaan juutalaisuskonnon oma jumalan "antropomorfisointi" tai persoonallistaminen. Toisin sanoen mitä jos juutalaisuus itse luo sen, mitä se yrittää kieltää? Pakanauskonnoissa moinen kielto olisi ollut tarpeeton. Ja tässä suhteessa kristinusko menee "vain" askeleen pidemmälle, ei ainoastaan viittaamalla ihmiseen jumalan kuvana, vaan ilmenemällä niiden suorana ja todellisena samankaltaisuutena Kristuksen ruumiissa. Kristinusko ei tarvitse jumalan esittämisen kieltoa, koska se tietää, että kasvo-kuva on ulkoasua.16 Zizekin mielestä jumalallisen elämän antropomorfisen kuvauksen perusteena ei ole ihmisen samankaltaisuus jumalaan nähden vaan se, että ihminen on välittömästi osa jumalallista elämää; vain ihmisessä, ihmisen historiassa, jumala toteuttaa itseään täydellisesti ja tulee todellisesti eläväksi jumalaksi.17

Kristinusko eroaa pakanauskonnoista myös siinä suhteessa, että Kristuksen kuolema ei lainkaan vastaa pakanallista, syklistä ajatusta kuolemasta, vaikka myös Kristuksen kuolemaan liittyy jälleensyntymä. Kristuksen kuolema merkitsee murtumaa kuoleman ja uudelleensyntymän syklistä, koska siihen liittyy siirtymä Pyhään Henkeen.18

Pakanaviisaudessa yksilö on hyvä, jos hän noudattaa kosmista tasapainoa ja hyväksyy paikkansa sekä toimii sen mukaisesti. Tällöin pahuus ilmaantuu, jos tietty sosiaalinen kerrostuma tai yksilöiden ryhmä on tyytymätön paikkaansa ja tekee rikkomuksen luontoa vastaan. Kristinusko korostaa tälle hierarkkisten periaatteiden kokonaisuudelle vastakkaisesti jokaisen yksilön välitöntä pääsyä Pyhän Hengen universaalisuuteen. Jeesus sanoo, että ainoastaan ne, jotka ovat valmiita luopumaan isästään, äidistään jne., voivat olla opetuslapsia (Evankeliumi Luukkaan mukaan 14:26). Tämä luopumisen ja suorastaan vihan vaatimus ei kuitenkaan Zizekin mukaan viittaa siihen, että jumala olisi kateellinen rakkauden vuoksi, joka olisi tullut osoittaa hänelle. Jeesuksen vaatima viha tarkoittaa irtaantumista mistä tahansa erityisestä pakanallisen järjestyksen mukaisesta substanssista, kuten etnisyydestä. Rakkaus (agape) irrottaa meidät orgaanisesta yhteisöstä Pyhän Hengen yhteyteen. Juuri tämä eronteko on pakanakäsitykselle kaikista pahin rike, koska se rikkoo kaikkeuden tasapainon. Kristinusko on juuri tässä mielessä ihmeellinen tapahtuma, joka tekee väkivaltaisen erottautumisen intervention.19

Radikaali Toinen

Vulgaari narrativistis-dekonstruktionistinen lähestymistapa psykoanalyysiin on käsittää psyykkisen umpikujan ratkaisuksi menneisyyden luova ja positiivinen uudelleen kertominen. Tämä vastaa poliittisesti korrektia historiankirjoitusta ja sitä miten vähemmistöt kirjoittavat historiaansa uudestaan, postkolonialistisesta tutkimuksesta seksuaalisten vähemmistöjen historiankirjoitukseen. Pitäisikö samalla tavalla kirjoittaa uudelleen myös juutalais-kristillinen kymmenen käskyn laki: aviorikkomus on hyväksyttävää, jos se johtuu aidosta itsensä toteuttamisen halusta jne.? Se, mikä katoaa tällaisen lähestymistavan myötä, on traumaattisen kohtaamisen Reaalinen, joka subjektin psyykkisessä taloudessa vastustaa ikuisesti symbolista uudelleen kirjoittamista. Yksi esimerkki tällaisesta traumaattisesta Reaalisesta on juutalainen laki. Äärimmäinen uskonnollis-ideologinen interpellaation kohtaus on kymmenen käskyn luovuttaminen Siinai-vuorella, täydellisenä vastakohtana itsetietoiselle ja itseään toteuttavalle tiedon prosessille. Lähimmäisen rakastamisen käsky ei siten viittaa lähimmäiseen samankaltaisena olentona vaan lähimmäiseen traumaattisuutta aiheuttavana olentona, jonka traumaattinen ydin ei ole poistettavissa. Lacan on äärimmäinen "antinarrativisti": kiinnipitämisessään symbolisen lain kohtaamisen traumaattisuudesta hän liittää psykoanalyysin juutalaiseen traditioon.20

Tässä yhteydessä on valaisevaa kiinnittää huomiota myös kymmenen käskyn ja nykyajan evankeliumin, "ihmisoikeuksien", vastakkaisuuteen. Mitä muuta ihmisoikeudet ovat kuin oikeuksia rikkoa kymmentä käskyä? Kuten liberaalin ja postpoliittisen yhteiskunnan kokemuksemme osoittaa, oikeus yksityisyyteen on oikeutta tehdä huorin, oikeus onnen etsimiseen ja yksityiseen omaisuuteen on oikeutta varastaa (hyväksikäyttää toisia), ilmaisun vapaus on oikeutta valehdella (mainokset ja "tiedonvälitys"), oikeus omistaa aseita on oikeutta tappaa, uskonnonvapaus on oikeutta palvoa epäjumalia jne. Kyse ei toki ole mistään suorasta rikkomuksesta vaan pikemminkin siitä, että ihmisoikeudet avaavat "harmaan alueen", joka jää uskonnollisen ja jopa maallisen vallan ulottumattomiin (koska ihmisoikeudet ovat "luovuttamattomia").21

"Harmaa alue" on tuttu myös "suomalaisen mieshiihdon Kristuksen" eli Mika Myllylän diskurssista: molekulaarisen itsehallinnan rajattomat mahdollisuudet ja antidoping-säännöstön jälkeenjääneisyys jättävät biopoliittiselle muokkaukselle mahdollisuuden toimia "harmaalla alueella": lain hengen (kymmenen käskyn) vastaisesti mutta rikkomatta sen muodollista sisältöä (ihmisoikeuksia). Tämä pakottaa käytännössä Myllylän ottamaan itse vastuun biopoliittisesta sääntelystään, liberaalin ja postpoliittisen ajattelun itsensä toteuttamista koskevan koodin mukaisesti.

Zizek kuitenkin kysyy, eikö kymmenen käskyn ja ihmisoikeuksien vastakkaisuus perustu jo kymmenen käskyn ja "lähimmäisen rakastamisen" käskyn jännitteeseen. Tämä käsky ei kiellä mitään. Sen sijaan se kannustaa aktiivisuuteen lain tuolla puolen, rohkaisten meitä tekemään enemmän kuin pitämään lähimmäistä kaltaisenamme: rakastamaan häntä radikaalisti Toisena, myös epäinhimillisenä, irrationaalisena, julmana, vastenmielisenä. Kyse ei ole rationalistis-humanistisesta "ymmärtämisestä" (jonka kautta yritämme selittää pahuuden yhteiskunnallista syntyä, rikollisten tulemista huonoista perheistä jne.) tai radikaalin pahuuden nostamisesta absoluuttiseksi toiseudeksi (kuten holokaustin käsittelyssä).22

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.