2006-11-30
Kirkon ja valtion suhde nousi pitkästä aikaa yleiseksi keskustelunaiheeksi, kun Vihreä liitto hyväksyi toukokuussa 2006 uuden periaateohjelman, jossa kannatetaan selkeästi valtion ja kirkon erottamista.1 Täysin maallista poliittista järjestelmää ja uskontokuntien sekä uskonnottomien tasa-arvoista asemaa kannattaville oli kuitenkin pettymys - joskaan ei välttämättä yllätys - että tämän jälkeen monet, myös merkittävässä asemassa olevat vihreät irtisanoutuivat uudesta linjauksesta.
Irtisanoutumiselle esitettiin useita syitä. Ensinnäkin vedottiin taktiseen puoleen. Tämän kannan mukaan vihreiden ei tulisi kannattaa kirkon ja valtion erottamista, koska se vie kannattajia ja heikentää juurtumista maaseudulle, juuri sinne, minne laajentuminen on yhä vihreille vaikeaa. Toiseksi keskeisenä perusteluna esitettiin, että myös vihreiden tulee olla vaikuttamassa varsinkin luterilaisen kirkon linjauksiin (suvaitsevaisuuden, ympäristön, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden jne. kysymyksissä) siellä missä niistä päätetään ja että uusi linjaus heikentäisi näitä pyrkimyksiä. Kolmanneksi periaateohjelman uuden muotoilun vastustus perustui yksinkertaisesti uskonnolliseen vakaumukseen, jota uusi linja loukkasi.
Reaktioiden voimakkuus oli yllättävää, kun ottaa huomioon, että jo aiemmissa periaateohjelmissa vihreät kannattivat uskonnollisten yhteisöjen tasavertaista kohtelua. Jos hyväksytään se lähtökohta, että kahden uskontokunnan erityisasema on este uskonnollisten yhteisöjen tasa-arvoiselle asemalle (ja tätä lähtökohtaa on todella hankalaa todistaa vääräksi), on vaikeaa nähdä, kuinka uusi muotoilu olisi mitenkään merkittävä muutos. Ilmeisesti on siis pääteltävä, että muutoksesta älähtäneet eivät alun perinkään kannattaneet uskonnollisten yhteisöjen tasavertaista asemaa. Tämä ei toki ole mitenkään yllättävää: minkä tahansa uskonnon ominaispiirteisiin kuuluu uskomus, että juuri oma käsitys jumaluudesta on oikea - ja koska se on ehdottoman oikea, miksei juuri sille kuuluisi yhteiskunnallinen erityisasema?
Erityisen kiinnostava tässä yhteydessä on mainituista perusteluista toinen: että luterilaisen kirkon linjauksiin pitäisi olla vaikuttamassa. Vastaava ilmiö toistui nimittäin jälleen seurakuntavaalien yhteydessä. Esimerkiksi Tulkaa kaikki -liike2 korosti, kuinka kirkon pitäisi olla avoin kaikille, myös seksuaalivähemmistöille. Vihreä liitto taas kertoi verkkosivuillaan, kuinka "vihreät ovat Vihreiden niittyjen ja uudistusmielisten listoilla" ja kannattavat avoimempaa päätöksentekoa ja erilaisten vähemmistöjen parempaa asema kirkossa3.
Ilmiö on mielenkiintoinen, koska siinä on lähtökohtana, että kirkon linjauksia, jotka sen sanoman hyväksyvien mukaan perustuvat jumalan sanaan, on mahdollista muuttaa. Jumalan sanan keskeinen lähde on tietenkin Raamattu. Voiko Raamatun sisältöä muuttaa, jos hyväksyy - kuten kristityn luulisi hyväksyvän - sen jumalansa sanana? Toki on totta, että ei ole olemassa tekstin lukemista ilman tulkintaa, mutta tämä ei kaiketi voi tarkoittaa, että kaikkea voi tulkita aivan mielivaltaisesti, tekstin täsmällisestä sisällöstä piittaamatta. Raamatun, ja kristitystä lähtökohdasta siis mitä todennäköisimmin myös jumalan, kanta heteronormista poikkeaviin seksuaalisiin vähemmistöihin on selkeän tuomitseva ja kielteinen4.
Juuri seksuaalisten vähemmistöjen kohdalla tämä ristiriita on erittäin merkillepantava, ei niinkään "avoimen päätöksenteon" tai muun vastaavan yleisen ja merkityksettömäksi muuttuneen lässytyksen (avoimuutta kannattavat kaikki!) kohdalla, jota "uudistusmieliset" seurakunta-aktiivit myös korostavat. Tämä johtuu jo siitä, että se on keskeinen asia maallistuneen yhteiskunnan ja uskonnon ristiriidassa: voiko (luterilaisen) kirkon kaltainen "julkinen" organisaatio olla noudattamatta demokraattisesti säädettyjen lakien määritelmiä eri ihmisryhmien tasa-arvosta? Sama kiista on toistunut niin parisuhteiden rekisteröimistä kuin hedelmöityshoitoja koskevassa keskustelussa, samalla kun lopputulos on aina ollut sama: maallistuneen yhteiskunnan voitto. Tulkaa kaikki -liike mainitsee tämän ristiriidan verkkosivuillaan vain ohimennen, kuitaten sen pinnallisesti ja asian hankaluutta vältellen viittaamalla ainaiseen uudistumisen välttämättömyyteen: "Aikaan sidotut ihmiskäsitykset, maailmankuvat ja elämänohjeet eivät ole uskon perustotuuksia. Kirkon on aina täytynyt arvioida ne uudelleen. [...] Uudelleenarvioinnit ovat tarpeen myös meidän aikanamme." Voiko kristitty olla kristitty, jos kiistää kristinuskon perusasian, Raamatun jumalan sanana? Ja vielä mielenkiintoisempi, halutuotantoon kytkeytyvä, kysymys: miksi kristinuskon perimmäisen asian kiistävä haluaa olla kristitty?
Yhteiskunnassa, jossa uskonto ja siinä samalla hengellisyys ovat perinteisesti näyttäytyneet synonyymina protestanttiselle, luterilaiselle kristinuskolle ja jossa "kirkolla" tarkoitetaan yleensä edellä mainitun suuntauksen kirkkoa, hengellisyyden tarpeen kanavoiminen enemmistön kannattamaan suuntaukseen voi näyttää ainoalta vaihtoehdolta. Enemmistön hyväksymä vaihtoehto on se, mikä määrittelee julkista hyväksyntää, ja siten esimerkiksi seksuaalisten vähemmistöjen kohdalla tasavertainen paikka julkisessa elämässä jää puolitiehen niin kauan kuin ne ovat vailla valtavirtauskonnon hyväksyntää ja niin kauan kuin uskonnolla on tärkeä asema yhteiskunnassa. Hengellisyyden tarpeen ja halun olla osa valtavirtaa yhdistäminen aiheuttaa ristiriitoja, jotka ilmenevät kristinuskon uudistumiselle asetettuina kristinuskon perinteisen sisällön kannalta ristiriitaisina vaatimuksina.5
Toisaalta samalla globalisaation ja yleisen monikulttuuristumisen myötä tietoisuus muista uskontovaihtoehdoista - ei ainoastaan ortodokseista ja erilaisista herätysliikkeistä - on kasvanut, minkä vuoksi tietty hengellisyyden kanavoimisen kohde ja siten myös uskon opinkappaleiden sisältö alkavat näyttää entistä sattumanvaraisemmilta: jos sama valtavirran hyväksyntää kaipaava, hengellisyystarpeitaan tyydyttämään pyrkivä olisi syntynyt vaikkapa Iraniin, hän olisi muslimi eikä evankelis-luterilainen. Suhdetta "eksoottisiin" uskontoihin mutkistaa se, että ne ovat pysyneet aitoina toisin kuin laimentunut luterilaisuus ja näyttäytyvät siksi entistä houkuttelevampina vaihtoehtoina. Kehitysmaat eivät ainoastaan tee likaisia töitä (kuten teollista tuotantoa ja kidutusta) puolestamme vaan myös hoitavat puolestamme uskonasiat.
Samalla yhteiskunnassa vallalla olevat käsitykset tieteestä ja siten mm. evoluutiosta asettavat vakavia haasteita kristinuskon opinkappaleille, pakottaen sen käsityksiä mm. elämän synnystä uhkaavasti marginaaliin erilaisten "hörhöjen" kanssa. On paradoksaalista, että enemmistö suomalaisista sekä hyväksyy evoluutioteorian että uskoo jumalaan, ikään kuin nämä eivät olisi äärimmäisessä ristiriidassa.
"Liberaalien kristittyjen" (ts. kristinuskon uudistumista ja suvaitsevammaksi muuttamista kannattavien kristittyjen) vastaus näihin kriiseihin on "syödä kakku ja samalla säästää se": sekä hyväksyä evoluutioteoria, kannattaa seksuaalivähemmistöjen suvaitsemista jne. että samanaikaisesti pitää kiinni kristinuskosta. Kuitenkin kristinuskon julistama Jeesus ei ole yksi vaihtoehtoinen tie taivaaseen, vaan ainoa oikea tie. Ilman Jeesusta joutuu kadotukseen. On ymmärrettävää, että nykytiedon, humanismin ja valistuksen perinnön valossa Raamattu näyttäytyy vanhentuneena ja kohtuuttomana. Halutaan ja etsitään jotain toisenlaista, modernimpaa tapaa uskoa ja päädytään "postkristillisyyteen" tai "uuskristillisyyteen", jonnekin välivyöhykkeelle kristinuskon kokonaan hylkäävän ateismin/agnostisuuden ja klassiseen kristinuskon perinteiseen sitoutumisen välillä. Tämä toteutetaan muun muassa pystyttämällä "usko ja tiede tukevat toisiaan" -tapaisia savuverhoja, joista eräs on paljon suosiota saanut "älykkään suunnittelun" teoria.
Kaikesta uudistamishalustaan huolimatta kirkon uudistajat eivät voi päästä yli siitä, että normatiivinen ja yhtä ainoaa oikeaa tietä korostava kristinusko ei ole mikään fundamentalistien juttu vaan osa kristinuskon ydintä: uskontunnustusta, joka kiistää evoluution, lausutaan jumalanpalveluksissa kaikkialla joka sunnuntai. Kirkon uudistajat eivät kuitenkaan perusta uutta suuntausta, vaikka se olisi johdonmukaisempaa.
Kristinuskon uudistajien retoriikan keskeinen osa on se, että kirkko katoaa, jos ei kykene uusiutumaan ja ottamaan paremmin huomioon nuoret aikuiset. Tulkaa kaikki -liikkeen verkkosivuilla todetaankin: "Liikkeemme on niiden kirkon jäsenten ja ystävien yhdysside, jotka ajattelevat, että voidakseen täyttää tehtävänsä kirkon on uudistuttava." Se, että kirkko menettäisi vaikutusvaltaa ja kannatuspohjaa, näyttäytyy ikään kuin ilmeisenä tragediana, jonka traagisuutta ei tarvitse perustella. Mikä ongelma siinä olisi, jos kirkko olisi vain niille, jotka todella uskovat sen opinkappaleisiin? Aiheutuisiko evankelis-luterilaisen kirkon vakavasta kannatuskriisistä jokin yhteiskuntaa perinpohjaisesti ravisteleva tapahtuma? Koska kyseinen suuntaus on niin pitkään määrittänyt sitä, mikä on yhteiskunnassa valtavirtaa ja hyväksyttävää, tuon jäsentävän voiman radikaali heikentyminen ilmeisesti johtaisi kristinuskon uudistajienkin mielestä kaiken kaikkiaan yhteiskunnan koossa pysymisen huolestuttavaan vaarantumiseen.6
Tämä keskeinen kristinuskon voiman heikentymisestä sekä kristinuskon uudistajien että konservatiivien mielestä seuraava uhka voidaan täsmällisemmin määritellä materialismiksi, yksilöllistymiseksi ja ahneuden lisääntymiseksi. Materialismi on se "suuri saatana", jolla on yhteisenä vihollisena suorastaan ekumeeninen voima, tai jopa ekumeenisuutta (siis kristillisten yhteisöjen yhteyspyrkimyksiä) pidemmälle menevä voima: se saa kristityt löytämään keskusteluyhteyden jopa muslimien kanssa. Koska kirkko on yhteisö, sen surkastuminen merkitsisi tietenkin yksilöllistymisen ja oman edun tavoittelun kammottavaa kasvua. Lisäksi koska uusliberalismikritiikin perinteinen osa on moraalinen närkästys "ahneudesta" ja "itsekkyyden lisääntymisestä", kristittyjen valittelema yksilöllistymiskehitys näyttää sopivan osaksi uusliberalismikriittisyyttä. Tätä kautta kirkko näyttäytyy kristinuskon uudistajille yhtenä sellaisena yhteiskunnallisena instituutiona, jonka kautta "hoidetaan yhteisiä asioita" ja "vastustetaan uusliberalismia". Kirkon johtohahmojen puheet "yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta" ovat sokaisseet nämä uudistajat. Valitettavasti kyse on hyvin alkeellisesta tavasta pitää yhteisöllisyyttä "hyvänä" ja yksilöllisyyttä "pahana", ikään kuin olennaista ei olisi niiden erityinen laatu.
Voidaan toki kiistellä, onko kristinusko historiallisesti ollut konservatiivinen voima, esivallan ehdoton suojelija (tyypillisesti liittoutuminen oikeistovoimien kanssa, natsi-Saksassa sopimus natsien kanssa jne.) vai uudistava voima (osallistuminen kansalaisoikeustaisteluun USA:ssa, vapauden teologian leviäminen Etelä-Amerikassa jne.). Tähän kiistaan ei ole olemassa mitään yksiselitteistä vastausta, mutta joka tapauksessa jo kiistan olemassaolon tulisi tehdä kristinuskon uudistajista paljon tietoisempia kristinuskon roolista konstituoituneen vallan sekä korkeammalle voimalle - sekä maalliselle että ylimaalliselle - alistumisen puolustajana. Kaiken kaikkiaan uskomus, että uusiutumaton kirkko häviää ja että sitä on sen vuoksi uudistettava, on yhteiskunnan uudistumisen vihollinen: se lujittaa yhteiskunnalliset suhteet, korostaa instituutioiden pysyvyyttä ja on esteenä käsityksille konflikteista konstitutiivisena voimana sekä todellisuuden materiaalisesta perustasta.7 Uusiutumaton kirkko päinvastoin toisi selkeämmin esille kristinuskon pysyvän perusolemuksen, sen julistuksen pohjalta muotoillut dogmit ja normit, joiden vieraannuttavuus tieteen, valistuksen, maallistumisen ja humanismin kasvateille ei ole huolen vaan ilon aihe.
Kristilliset reformistit luultavasti vastaavat tällaiseen kritiikkiin toteamalla, että eikö kaikesta huolimatta ole parempi yrittää muuttaa kirkkoa kuin alistua niille vaikutuksille, joita sen esim. seksuaalivähemmistöt tuomitsevalla toiminnalla käytännössä on. Kysymys kuuluu tällöin: missä menee raja sille, onko jotain organisaatiota hyödyllisempää muuttaa vai vastustaa? Ainakin raja menee siinä, että jos suuntaus perustuu pyhiin kirjoituksiin, jotka ovat muutoksen este, energian käyttäminen muutospyrkimyksiin vaikuttaa järjettömältä. Reformistit siis eivät ymmärrä eroa kirkon (joka perustuu transsendentaaliseen julistukseen) ja esimerkiksi puolueen (jonka ohjelmat ovat immanentteja asiakirjoja) välillä. Kyse ei kirkon uudistamisessa näin ollen ole vain siitä, onko reformisteja kirkossa riittävästi, kuten tilanne olisi silloin, jos pyrkimyksenä olisi muuttaa jonkin tietyn järjestön tai puolueen suuntaa.