2006-11-17

Esipuhe Antonio Negrin kirjaan L'anomalie sauvage

Gilles Deleuze

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Negrin vankilassa kirjoittama kirja Spinozasta [2] on suurteos, joka uudistaa monin tavoin spinozalaisuuden ymmärtämistä. Tässä yhteydessä haluaisin korostaa kahta sen kehittelemää perusteesiä.

1 Spinozan antijuridismi

Spinozan perusajatus on voimien - vähintäänkin virtuaalisesti - spontaani kehitys. Se merkitsee, että periaatteessa ei tarvita välttämättä mitään välitystä voimia vastaavien suhteiden rakentamiseksi.

Päinvastoin, ajatus välityksen välttämättömyydestä kuuluu olennaisena juridiseen käsitykseen maailmasta, siihen, jonka Hobbes, Rousseau ja Hegel ovat muotoilleet. Tämä käsitys edellyttää:

1) että voimilla on yksilöllinen tai yksityinen alkuperä;

2) että voimat on tehtävä yhteiskunnallisiksi, jotta tuotettaisiin niitä vastaavat suhteet;

3) että on siis Vallan ("Potestas") välitys;

4) että käsityksen horisontti on erottamaton kriisistä, sodasta tai antagonismista, jolle Valta näyttäytyy ratkaisuna, mutta "antagonistisena ratkaisuna".

Usein Spinozan on esitetty kuuluvan, Hobbesin ja Rousseaun välissä, tähän samaan juridiseen linjaan. Negrin mukaan näin ei ole. Spinozalla voimat ovat erottamattomia spontaanisuudesta ja tuottavuudesta, jotka tekevät mahdolliseksi niiden kehittymisen, siis niiden komposition, ilman välitystä. Voimat ovat itse yhteiskunnallistumisen elementtejä. Spinoza ajattelee suoraan "multitudon" eikä yksilön termein. Koko hänen filosofiansa on "potentian" filosofiaa "potestasta" vastaan. Hän kuuluu antijuridiseen perinteeseen, joka kulkee Machiavellin kautta ja ulottuu Marxiin. Kyse on kaikkinensa ontologisen "konstituution" tai fyysisen ja dynaamisen "komposition" käsitys, joka on vastakkainen juridiselle sopimukselle.[3] Spinozalla ontologinen näkökulma välittömästä tuotannosta on vastakkainen jokaiselle viittaukselle Pitää-Olemiseen, kaikkeen välitykseen ja finaalisuuteen ("Hobbesilla kriisi määrittää ontologisen horisontin ja alistaa sen itselleen, Spinozalla kriisi alistetaan ontologiseen horisonttiin").

Vaikka aistisikin tämän Negrin teesin merkityksen ja uutuuden, lukija saattaa säikähtää siitä juontuvaa utopian ilmapiiriä. Siksi Negri korostaa Hollannin tilanteen poikkeuksellisuutta, ja sitä, mikä tekee spinozalaisen kannan mahdolliseksi: monarkkista Eurooppaa vastaavaa Oranialaisperheen "potestasta" vastaan De Wittin veljesten Hollanti voi yrittää edistää markkinoita tuotantovoimien spontaanisuutena tai kapitalismia voimien yhteiskunnallistumisen välittömänä muotona. Spinozalaisuuden outous ja Hollannin outous... Mutta onko utopia kummassakin tapauksessa sama? Tässä mukaan tulee Negrin analyysin toinen vahva kohta.

2 Spinozan kehitys

Ensimmäinen Spinoza, Lyhyen Traktaatin ja Etiikan alun, jää vahvasti utopian sisään. Hän kuitenkin uudistaa sen, jotta voimille taattaisiin maksimaalinen laajentuminen, kohottaisiin substanssin ontologiseen konstituutioon, ja substanssin kautta moduksiin (panteismi). Mutta juuri siksi, toiminnan spontaanisuuden tai välityksen puuttumisen ansiosta, konkreettisen todellisuuden materiaalinen kompositio ei tule näyttäytymään omana voimanaan, ja tiedon sekä ajattelun on vielä, sen sijaan että ne avautuisivat maailmaan, taituttava itseensä alistettuna Olevan pelkästään ideaaliselle tuottavuudelle.

Siksi toinen Spinoza, joka näyttäytyy Teologis-poliittisessa traktaatissa ja joka nousee esiin Etiikan edetessä, on tunnistettavissa kahdessa perusteemassa: yhtäältä substanssin voima on painettu alas tapoihin, joilla se palvelee horisonttia; toisaalta ajattelu avautuu maailmaan ja asettuu materiaalisena imaginaationa (kuvitteluna). Tässä loppuu utopia vallankumouksellisen materialismin premissien eduksi. Ei siten, että antagonismi ja välitys tulevat uudelleen perustetuiksi. Olevan horisontti pysyy edelleen välittömänä, mutta nyt poliittisen konstituution paikkana, eikä substantiaalisen ja ideaalisen konstituution paikkana.

Ruumiit/kappaleet (ja sielut) ovat voimia. Sellaisina ne eivät määrity yksinomaan satunnaisten kohtaamistensa ja yhteentörmäyksiensä kautta (kriisitiloina). Ne määrittyvät jokaisen ruumiin muodostavien äärettömien osien suhteiden kautta, ja ne luonnehtivat sitä jo "multitudona". On siis olemassa ruumiiden komposition ja dekomposition prosessi, jonka mukaisesti niille luonteenomaiset suhteet käyvät tai eivät käy yhteen. Kaksi tai useampi ruumis (kappale) muodostavat kokonaisuuden, siis kolmannen ruumiin, mikäli ne kokoavat yhteen vastaavat suhteensa konkreettisissa olosuhteissa. Ja tämä on imaginaation (kuvittelun) kaikkein ylintä harjoitusta - kohta, jossa se inspiroi ymmärrystä - tekemään sillä tavoin, että ruumiit (ja sielut) kohtaavat yhteen kokoavien suhteiden mukaisesti. Tästä johtuu yhteiskäsitteitä (notiones communes) koskevan spinzolaisen teorian tärkeys, teorian, joka on Etiikan tärkeimpiä toisesta kirjasta viidenteen kirjaan. Materiaalinen imaginaatio tiivistää liittolaisuuttaan ymmärryksen kanssa varmistaen samalla, Olevan horisontin alaisuudessa, ruumiiden (kappaleiden) fyysisen komposition ja ihmisten poliittisen konstituution.

Sen, mitä Negri oli tehnyt syvällisesti Marxille Grundrissen suhteen, hän tekee nyt Spinozalle: täydellinen uudelleen arviointi siitä paikasta, joka yhtäältä Lyhyellä traktaatilla ja toisaalta Teologis-poliittisella traktaatilla on Spinozan tuotannossa. Tässä mielessä Negri esittää Spinozan kehityksen: edistyksellisestä utopiasta vallankumoukselliseen materialismiin. Negri on epäilemättä ensimmäinen, joka on antanut täyden filosofisen selityksen anekdootille, jonka mukaan Spinoza oli kuvannut itseään Masanielloksi, napolilaiseksi vallankumoukselliseksi (ks. tässä yhteydessä, mitä Nietzsche sanoi "ajattelun, ajattelijan elämään" sidottujen "anekdoottien" merkityksestä).

Olen antanut Negrin kahdesta teesistä äärimmäisen alkeellisen kuvan. En usko, että teeseistä ja niiden merkityksestä kannattaa keskustella hätäisesti niitä kiistäen tai hyväksyen. Näiden teesien ilmiselvänä ansiona on se, että ne tekevät selväksi Spinozan erityisen aseman ajattelun historiassa. Teesit ovat syvällisesti uusia, mutta se, mitä ne saavat meidät näkemään, on ennen muuta Spinozan itsensä uutuus, uutuus "tulevaisuuden filosofian" mielessä. Ne näyttävät politiikan perustavan roolin Spinozan filosofiassa. Ensimmäisenä tehtävänämme pitäisi arvostaa niiden tuloksia ja ymmärtää sitä, mitä Negri on näin löytänyt Spinozasta, sitä, missä hän on aidosti ja syvällisesti spinozisti.

Alkuperäisteksti: Préface à A. Negri, L'anomalie sauvage, trad. François Matheron, P.U.F., 1982, s. 9-12.

Viitteet:

A. Negri, L'anomalie sauvage, P.U.F., 1982.

E. Alliez, "Spinoza au-delà de Marx", Critique, août-sept. 1981, no 411-412, s. 812-821, analysoi erinomaisesti tätä vastakkaisuutta.