2006-11-13

Do you remember revolution?

Paolo Virno

Kääntänyt: Miika Saukkonen

"Do you remember revolution" on vuonna 1983 kirjoitettu teksti, joka käsittelee Italian yhteiskunnallisten liikkeiden historiaa 60-luvun lopulta 70-luvun lopulle. Tekstin on laatinut Paolo Virno yhdessä kymmenen muun Rooman Rebibbia-vankilassa istuneen autonomin kanssa: Lucio Castellano, Arrigo Cavallina, Giustino Cortiana, Mario Dalmaviva, Luciano Ferrari Bravo, Chicco Funaro, Antonio Negri, Paolo Pozzi, Franco Tommei ja Emilio Vesce. Artikkeli on julkaistu alunperin Il Manifesto -päivälehdessä 20. ja 22. helmikuuta 1983.

Kun katsomme ajassa taaksepäin ja tarkastelemme 1970-lukua uudelleen, ainakin yksi asia on meille selvä: vallankumouksellisen liikkeen - ensin ulkoparlamentaarisen opposition ja myöhemmin autonomian - historia ei ollut marginaalien historiaa, jonkin maanalaisen gheton ääriaineisten tai lahkolaisten fantasioiden historiaa. Päinvastoin, pitäisi olla selvää, että tämä historia (josta osa on nyt meidän oikeudenkäyntimme kohteena) on tiukasti sidoksissa maan yleiseen kehitykseen ja niihin ratkaiseviin tapahtumiin ja murtumiin, jotka ovat jättäneet jälkensä sen historiaan. Ottaessamme tämän näkökulman (joka saattaa olla itsestään selvä, mutta joka näinä aikoina näyttäytyy rohkeana, ellei jopa provokatiivisena), haluamme esittää menneestä vuosikymmenestä sarjan historiallis-poliittisia teesejä, jotka ylittävät välittömän, oikeudenkäyntiä ja puolustusta koskevan huolemme. Ajatukset, joita tuomme esille ongelmanasettamisena, eivät ole suunnattu tuomareille, vaan pikemminkin kaikille niille jotka olivat mukana näiden vuosien taisteluissa - vuoden 1968 tovereista vuoden 1977 tovereihin ja kaikkiin intellektuelleihin jotka "toisinajattelivat" (näinkö me sen nykyisin sanomme?) ja pitivät kapinaan nousemista rationaalisena. Toivomme heidän osaltaan puuttuvan keskusteluun ja rikkovan nyt vallitsevan muistin vääristymien ja uuden konformismin noidankehän. Mielestämme on tullut aika 1970-luvun realistiselle uudelleenarvioinnille. Luopioita vastaan totuus. Heidän jälkeensä ja heitä vastaan meidän poliittinen arviomme. Nykyään on sekä mahdollista että tarpeellista hyväksyä ja jakaa täysi vastuu: tämä on yksi "terrorismin jälkeiseen" vaiheeseen astumiseen tarvittavia perusaskeleita. Se, että meillä ei ole ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa, on ilmiselvää. Se, että olemme olleet "kumouksellisia", on yhtä ilmiselvää. Näiden kahden totuuden välillä piilee avainkysymys, joka oikeudenkäynnissämme on pelissä. Selvästikin tuomarit ovat taipuvaisia samastamaan kumouksellisuuden ja terrorismin, ja näin ollen me tulemme esittämään puolustuksemme tilanteen vaatimin teknis-poliittisin keinoin. 1970-luvun historiallista rekonstruointia ei kuitenkaan voida toteuttaa ainoastaan oikeussalissa. On pyrittävä rehelliseen ja pitkälle kantavaan, tälle oikeudenkäynnille rinnakkaiseen keskusteluun niiden yhteiskunnallisten subjektien keskuudessa, jotka ovat olleet näiden vuosien "suuren muutoksen" todelliset keskushahmot. Tämä keskustelu on elintärkeä, jos haluamme kohdata adekvaatilla tavalla edessämme olevat 1980-luvun uudet jännitteet.

1. "Italialaisen '68:n" erityispiirre oli uusien, räjähtävien - monessa mielessä kehittyneille teollisuusmaille tyypillisten - yhteiskunnallisten ilmiöiden yhdistyminen kommunistisen poliittisen vallankumouksen klassiseen paradigmaan. Palkkatyön radikaali kritiikki ja siitä kieltäytyminen massojen mittakaavassa oli keskeinen eteenpäin vievä voima massataistelujen takana, vahvan ja kestävän antagonismin matriisi, ja kaiken sen toivotun asiantilan materiaalinen sisältö, jota liike edusti. Tämä ruokki sitä massojen haastetta, joka kohdistui ammatillisia rooleja ja hierarkioita vastaan: taisteluja palkkatasa-arvon puolesta, hyökkäystä yhteiskunnallisen tiedon organisointia vastaan, laadullisia vaatimuksia muutoksista jokapäiväisen elämän rakenteeseen - lyhyesti sanottuna, yleistä pyrkimystä kohti vapauden konkreettisia muotoja. Toisissa kapitalistisissa länsimaissa (kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa), nämä samat muutoksen voimat olivat kehittyneet yhteiskunnallisten suhteiden molekulaarisina mutaatioina, asettamatta suoraan ja välittömästi kysymystä poliittisesta vallasta, toisin sanoen valtion vaihtoehtoisesta johtamisesta. Ranskassa ja Italiassa, johtuen institutionaalisesta jäykkyydestä ja jokseenkin pelkistetystä tavasta säännellä konflikteja, kysymys valtiovallasta - ja sen "valtaamisesta" - tuli välittömästi keskeiseksi.

Erityisesti Italiassa massataistelujen aalto vuodesta 1968 eteenpäin oli monessa mielessä merkki jyrkästä irtiotosta virallisen työväenliikkeen "laboristisista" (työtä ihannoivista) ja valtiososialistisista traditioista. Samaan aikaan se antoi uutta elämää kommunistiselle poliittiselle mallille, joka ruumiillistui uusissa liikkeissä. Luokkakonfrontaation äärimmäinen polarisointi ja institutionaalisten poliittisten sovittelujen suhteellinen köyhyys (hyvinvointijärjestelmän ollessa erittäin keskitetty) loivat tilanteen, missä taistelut korkeammista palkoista ja suuremmasta vapaudesta yhdistyivät leninistiseen tavoitteeseen, "valtiokoneiston murskaamiseen".

2. Vuoden 1968 ja 1970-luvun alkupuolen välillä kysymys poliittisen ulospääsyn löytämisestä massataisteluille oli koko vasemmiston - sekä vanhan että uuden - agendalla. Toisella puolen Italian kommunistipuolue (PCI) ja ammattiliitot, ja toisella ulkoparlamentaariset vallankumoukselliset ryhmät - kaikki työskentelivät saadakseen aikaan huomattavan muutoksen valtarakenteessa, sellaisen, joka veisi läpi ja realisoisi sen voimasuhteiden muutoksen joka oli jo tapahtunut tehtailla ja työmarkkinoilla. Vasemmiston sisällä oli käynnissä pitkällinen kamppailu hegemoniasta, jossa ratkaistaisiin tämän poliittisen ulospääsyn luonne ja laatu.

Vallankumoukselliset ryhmät, joilla oli enemmistö kouluissa ja yliopistoissa, mutta juuret myös tehtaissa ja palvelualoilla, ymmärsivät, että äskettäinen taistelujen ja yhteiskunnallisten muutosten aalto toi mukanaan jyrkän murtuman laillisuuden kehyksestä, jossa liikkeet olivat tähän asti eläneet. Ryhmät korostivat tilanteen tätä puolta estääkseen institutionaalista rekuperaatiota, joilla nämä liikkeet sulautettaisiin komennon ja voiton rakenteisiin. Taistelujen laajentuminen koko metropolin alueelle ja vastavallan muotojen rakentaminen nähtiin välttämättöminä askeleina talouskriisin kiristystä vastaan. Kommunistinen puolue ja ammattiliitot toisella puolen näkivät keskusta-vasemmisto -koalition hajoamisen ja "rakenteellisten uudistusten" toteuttamisen vuoden 1968 massataistelujen luonnollisena tuloksena. Uusi "sopusoinnun kehys" ja entistä tiiviimpi ja selvempi verkosto institutionaalisista sovitteluista takaisi heidän näkemyksensä mukaan työväenluokalle keskeisemmän aseman talouskasvun elpymisessä.

Vaikka kaikkein katkerimmat polemiikit käytiin ulkoparlamentaaristen ryhmien ja historiallisen vasemmiston välillä, myös näiden leirien sisällä oli hyvin merkittäviä taisteluita. On hyvä muistaa esimerkiksi kommunistipuolueen oikeistosiiven polemiikit Torinon konepajatyöläisten federaatiota (FLM) vastaan koskien kysymystä "uudesta unionismista", jota he näkivät liikkeessä, tai toisen leirin sisällä vallinneet jyrkät erot operaismon ja marxilais-leninistisen linjan välillä.

Nämä jaot kuitenkin pyörivät yhden peruskysymyksen ympärillä: kuinka kääntää poliittisen vallan muodoksi se yhteiskunnallisten suhteiden mullistus, joka oli kehittynyt vuoden 1968 käynnistämästä taistelujen aallosta.

3. 1970-luvun alussa ulkoparlamentaarinen vasemmisto esitti kysymyksen voimankäytöstä, kysymyksen väkivallasta, tavalla, joka oli täysin vallankumouksellisen kommunistisen tradition mukainen. Vasemmisto näki sen yhtenä tarpeellisena keinona taistelulle vallan alueella.

Mitään väkivallan käytön fetissiä ei ollut. Päinvastoin, väkivalta oli tiukasti alistettu massatoiminnan kehitykselle. Sen relevanssilla oli kuitenkin selvä hyväksyntä. Ei ollut mitään todellista jatkuvuutta yhteiskunnallisten konfliktien vuorovaikutuksen ja poliittista valtaa koskevan kysymyksen välillä. 1960-luvun lopun väkivaltaisten yhteenottojen tapahduttua Battipagliassa, lähellä Napolia, sekä Corso Traianolla Torinossa ja Avolassa Sisiliassa, "valtion väkivaltamonopoli" näyttäytyi väistämättömänä esteenä, joka oli kohdattava systemaattisesti.

Tämän aikakauden ohjelmat ja sloganit käsitteellistivät laillisuuden väkivaltaisen rikkomisen toisenlaisen vallan muodon ilmentymänä, offensiivin ilmauksina. Sloganit kuten "Otetaan kaupunki takaisin" tai "Kansannousu" syntetisoivat tämän perspektiivin, jota pidettiin väistämättömänä, vaikkakaan ei missään välittömässä mielessä. Toisaalta massaliikkeiden konkreettisessa käytännössä organisaatio laittomuuden kehyksen sisällä oli paljon hillitympää, ja rajoittui tiukasti puolustuksellisiin päämääriin: lakkovartioiden puolustamiseen, talonvaltausten ja mielenosoitusten puolustamiseen - lyhyesti sanottuna turvatoimiin mahdollisen oikeistolaisreaktion estämiseksi (jollainen nähtiin todellisena uhkana fasistien räjäytettyä pommin pankissa Piazza Fontanalla Milanossa joulukuussa 1969).

Toisaalta oli siis teoria hyökkäyksestä ja murtumasta, joka perustui kommunistisen ajattelutavan ja vuonna 1968 nousseen "uuden poliittisen subjektin" yhdistymiseen, mutta toisaalta sen toteuttaminen oli käytännössä hyvin minimaalista. Tulisi kuitenkin olla selvää että "Punaisten vuosien" 1968 ja 1969 jälkeen tuhannet militantit - ay-liikkeen perustason toimijat mukaan lukien - pitivät normaalina ja tavallisena taistelujen "laitonta" organisaatiota samalla kun käytiin avoimia keskusteluja valtion repressiivisten rakenteiden kanssa käydyn konfrontaation muodoista ja ajoituksesta.

4. Näinä vuosina, ensimmäisten maanalaisten aseellisten järjestöjen - Partisaanitoimintaryhmien (GAP) ja Punaisten prikaatien (BR) - rooli oli täysin marginaalinen ja ne olivat liikkeen yleisen ajattelutavan ja keskustelun ulkopuolella.

Maanalainen organisaatio itsessään ja pakkomielteinen vetoaminen sodanaikaisen vastarinnan partisaaniperinteeseen sekä - siihen liittyen - viittaukset korkean ammattitaidon sektoreihin työväenluokassa olivat asioita, joilla ei ollut yhtään mitään yhteistä sen väkivallan organisoinnin kanssa joka tapahtui luokkaetujoukoissa ja liikkeen vallankumouksellisissa ryhmissä. Partisaanitoimintaryhmät, jotka olivat sidoksissa vanhaan antifasistiseen vastarintaan ja 1950-luvulta peräisin olevaan kommunistisen "kahden tason" (massatason ja maanalaisen tason) organisoinnin perinteeseen, ehdottivat ehkäiseviä toimenpiteitä estääkseen sen, minkä he näkivät lähestyvänä fasistisena vallankaappauksena. Punaiset prikaatit puolestaan muodostuivat Trenton kaupungin yliopiston marxilais-leniniläisistä, entisistä kommunistipuolueen jäsenistä Milanon alueella, ja niistä jotka tulivat kommunistisesta nuorisoliitosta Emilian alueelta. Koko tämän varhaisen vaiheen ajan Punaiset prikaatit etsivät tukea ja kontakteja kommunistipuolueen rivijäsenten keskuudesta, eivät lainkaan vallankumouksellisesta liikkeestä. Heidän operaatioitaan luonnehti antifasismi ja "aseellinen taistelu reformien puolesta".

Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa, vallankumouksellisten ryhmien omaksuma taistelun perspektiivi, johon sisältyi laittomuus ja väkivalta, teki kuilun tämän perspektiivin ja "aseellisen taistelun" strategian välillä yhä leveämmäksi ja yhä ylitsepääsemättömämmäksi. Ne satunnaiset kontaktit joita oli ryhmien ja ensimmäisten aseellisten järjestöjen välillä, ainoastaan vahvistivat niitä erottanutta kuilua kulttuurisessa perspektiivissä ja poliittisessa linjassa.

5. Vuosien 1973-74 kaudella se poliittinen konteksti, jonka sisällä liike oli kehittynyt, alkoi hajota. Lyhyen ajanjakson sisällä syntyi monia murtumia liikkeen sisällä, jyrkkiä muutoksia poliittisessa perspektiivissä, ja muutoksia itse yhteiskunnallisen konfliktin ehtoihin. Nämä muutokset johtuivat lukuisista toisiinsa vaikuttavista tekijöistä. Ensimmäinen oli muutos kommunistipuolueen politiikassa: puolue huomasi nyt mahdollisuuksien ehtymisen kansainvälisellä tasolla; se tuotti tarpeen löytää välitön "poliittinen ratkaisu" yhteiskunnalliseen kuohuntaan annettujen olosuhteiden puitteissa.

Tämä johti syvenevään kahtiajakoon poliittisten ja yhteiskunnallisten voimien kesken, niiden, jotka vuodesta 1968 alkaen olivat jakaneet, sisäisistä eroista huolimatta, yhteisen päämäärän - sellaisen vaihtoehdon rakentaminen vallan alueelle, joka heijastaisi taistelujen radikaalia ja muutoksia luovaa sisältöä. Suuri osa vasemmistosta, etenkin kommunistipuolue ja siihen kytköksissä olevat ammattiliitot, alkoi nyt siirtyä lähemmäs hallituksen aluetta, ja kääntyi kasvavassa määrin liikkeen laajoja osia vastaan. Ulkoparlamentaarisen opposition oli nyt uudelleen määriteltävä itsensä suhteessa "hallituskompromissiin" jota kommunistipuolue oli hakemassa. Tämä uudelleen määrittely johti ryhmien kannalta kriisiin ja kasvavaan identiteetin menetykseen. Kamppailu vasemmiston hegemoniasta, joka oli jossain määrin oikeuttanut vallankumouksellisten ryhmien olemassaoloa, näytti nyt tulleen ratkaistuksi yksipuolisesti tavalla, joka sulki koko keskustelun. Tästä lähtien vanha kysymys "poliittisen ulospääsyn" löytämisestä, valtion vaihtoehtoisesta johtamisesta, tuli identifioiduksi kommunistipuolueen maltilliseen politiikkaan. Ne ulkoparlamentaariset organisaatiot, jotka vielä seurasivat tätä perspektiiviä, olivat pakotettuja yrittämään kommunistipuolueen mukana kulkemista ja kompromissin tuloksiin vaikuttamista niin hyvin kuin pystyisivät - esimerkiksi osallistumalla vuonna 1975 (paikallisiin) ja vuonna 1976 (valtakunnallisiin) vaaleihin. Toiset ryhmät sen sijaan näkivät että he olivat saavuttaneet oman olemassaolonsa perusteiden rajat ja ennen pitkää eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa toimintansa.

6. Toinen tekijä tässä liikkeen muutoksessa kaudella 1973-74 oli se seikka, että tehdastaistelujen keskeinen hahmo, suurten tehtaiden kokoonpanolinjojen työläiset, alkoivat vuosien 1972-73 ammattiliitto-työnantaja -sopimusten myötä menettää keskeistä rooliaan offensiivisena ja organisoivana päähahmona. Suurteollisuuden rakennemuutos oli alkanut.

Pakkolomautusten lisääntyvä käyttö ja uusien teknologioiden ensimmäinen osittainen käyttöönotto muutti radikaalilla tavalla tuotannon ehtoja ja vei terän aikaisemmilta taistelun muodoilta, massalakko mukaan lukien. Työntekijäpuolen homogeenisuus ja sen kyky käyttää valtaa suhteessa tuotantoprosessin kokonaisuuteen vesittyivät uusien koneiden ja työpäivän uudelleenorganisoinnin myötä. Tehdasneuvostojen edustukselliset funktiot ja niiden sisäiset jaot "vasemmistoon" ja "oikeistoon" surkastuivat miltei välittömästi.

Liukuhihnatyöläisen voimaa ei heikentänyt se mitä perinteisesti kuvitellaan "teolliseksi reserviarmeijaksi", siis työttömien taholta tulevaksi kilpailuksi. Syynä on se, että teollinen prosessi suuntautui kohti investointia massatuotannon alueen ulkopuolisille sektoreille. Tämä teki keskeisiä työvoiman sektoreita niistä, jotka aikaisemmin olivat olleet suhteellisen marginaalisia ja joilla oli vähemmän organisatorista kokemusta takanaan (kuten naiset, nuoret ja korkeasti koulutetut työläiset). Konfrontaation alue alkoi siirtyä tehtaalta työmarkkinoiden yleisiin mekanismeihin, julkisiin menoihin, proletariaatin ja nuorten ihmisten uusintamiseen sekä tulonjakoon riippumatta työstä maksettavasta korvauksesta.

7. Kolmanneksi, tapahtui muutos liikkeen subjektiviteetin sisällä, sen kulttuurissa ja sen tulevaisuuden näköalassa. Tapahtui täydellinen irtiotto koko työläisliikkeiden traditiosta, mukaan lukien "vallan haltuunoton" ajatus, "proletariaatin diktatuurin" kanonisoitu päämäärä sekä kaikesta "reaalisosialismin" residuaalisesta roinasta ja kaikista valtionjohdon projekteista.

Yhteydet, jotka olivat olleet olemassa vuoden 1968 jälkeisten liikkeiden sisällä uusien pyrkimysten ja kommunistisen poliittisen vallankumousmallin välillä, oli nyt rikottu täysin. Valta nähtiin vieraana vihollisvoimana yhteiskunnassa, voimana jota vastaan tuli puolustautua; ei ollut mitään hyötyä valloittaa tai kumota valtaa, voitiin vain vähentää sitä ja pitää sitä aisoissa. Avain tähän uuteen näkemykseen oli liikkeen itsensä ymmärtäminen vaihtoehtoisena yhteiskuntana, jossa vallitsi kommunikaation rikkaus, sen omat vapaat tuottavat kapasiteetit, sen omat elämänmuodot. Johtavaksi taistelun muodoksi uusille yhteiskunnallisille subjekteille tuli omien "tilojen" valtaamisen ja hallitsemisen projekti. Palkkatyötä ei enää nähty ensisijaisena sosialisaation alueena, vaan pikemminkin jonain ohimenevänä, epävarmana, ja epäarvostettuna.

Feministinen liike yhteisöllisyyden ja separatismin käytäntöineen, politiikan ja vallan kritiikkeineen, edustaessaan syvää epäluottamusta kaikkea "yleistä" ja institutionaalista tarpeiden ja halujen representaatiota kohtaan, rakastaessaan eroja, oli tälle liikkeen uudelle vaiheelle tunnuskuvallinen. Se tarjosi inspiraation, suorasti tai epäsuorasti, lukuisille proletaarisen nuorison kehityskuluille 1970-luvun puolivälissä. Kansanäänestys avioerosta vuonna 1974 antoi ensimmäisen osoituksen tendenssistä, jota alettiin myöhemmin nimittää "yhteiskunnallisen autonomiaksi".

Ei ollut enää mahdollista ajatella vasemmistoa perheenä, ei edes kriisissä olevana perheenä. Uusi massasubjektiivisuus oli työväenliikkeelle vieras; niiden kielillä ja tavoitteilla ei ollut enää mitään yhteistä perustaa. Koko "ekstremismin" kategoria ei enää selittänyt mitään, vaan pelkästään sekoitti tilannetta. On mahdollista olla "ekstremisti" vain suhteessa johonkin samankaltaiseen, mutta juuri nämä samankaltaisuuden piirteet olivat nopeasti katoamassa. Se, joka etsii jatkuvuutta, joka pitää perheen kuva-albumista, voi katsoa ainoastaan marxisti-leninististen aseellisten järjestöjen erilliseen universumiin.

8. Kaikki nämä kolme tekijää jotka luonnehtivat tilannetta vuosien 1973 ja 1975 välillä, mutta erityisesti jälkimmäinen, johtivat "autonomia operaian" syntyyn. Autonomia muodostui vastakkaisena kommunistipuolueen "kompromissin" projektille, ja askeleena tehdaskeskeisen perspektiivin ylitse, mikä mahdollisti konfliktuaalisen vuorovaikutuksen käynnissä olevan tuotannon rakennemuutoksen kanssa. Ennen kaikkea autonomia kuitenkin ilmaisi liikkeen uutta subjektiivisuutta, sen erojen rikkautta, ja sen radikaalia irtiottoa muodollisesta politiikasta ja edustuksen mekanismeista. Se ei etsinyt mitään "poliittista ulospääsyä" tai ratkaisua, vaan pikemminkin katsoi kohti konkreettista ja artikuloitua voimaa yhteiskunnan alueella. Tässä mielessä lokalismi oli autonomian määrittelevä piirre. Kieltäytyminen kaikesta vaihtoehtoisen valtionjohdon perspektiivistä ei voinut johtaa minkäänlaiseen liikkeen sentralisaatioon. Jokainen alueellinen kollektiivi, joka oli osa autonomiaa, jäljitti oman alueensa luokkarakenteen konkreettista erityisyyttä, kokematta tätä rajoitukseksi vaan pikemminkin olemassaolonsa syyksi. On sen vuoksi kirjaimellisesti mahdotonta yrittää rekonstruoida Rooman, Milanon, Venetsian alueen sekä Etelän liikkeiden yhtenäistä historiaa.

9. Vuodesta 1974 vuoteen 1976 massalaittomuuden ja väkivallan käytännöt tulivat entistä intensiivisemmiksi ja yleisemmiksi. Tällä antagonismin muodolla, joka oli ollut liikkeen aikaisemmassa vaiheessa käytännössä tuntematon, ei kuitenkaan ollut yhtenäistä suunnitelmaa valtiota vastaan, eikä se ollut valmistelua millekään "vallankumoukselliselle murtumalle". Sen olennainen luonteenpiirre on tämä. Metropoleissa väkivalta nousi vastauksena välittömiin tarpeisiin, osana pyrkimystä vallata "tiloja" joita voitaisiin kontrolloida itsenäisesti, sekä reaktiona julkisten menojen leikkauksiin. Vuonna 1974 julkisen liikenteen maksujen omatoiminen alentaminen, joka oli Torinossa ammattiliittojen organisoimaa, käynnisti uudelleen massalaittomuuden muodon jota oli harjoitettu aikaisemmin vuokranmaksulakkojen aikana. Tästä hetkestä lähtien, ja suhteessa kokonaiseen kirjoon julkisia palveluja, tämä "taatun toimeentulon" muoto pantiin laajalti käytäntöön. Ammattiliitot olivat tarkoittaneet tämän maksujen omatoimisen alentamisen vain symboliseksi eleeksi, mutta liike muutti sen taistelun yleiseksi materiaaliseksi muodoksi.

Näitäkin maksun alentamisen käytäntöjä tärkeämpi oli kuitenkin talonvaltaus San Basiliossa, Roomassa, lokakuussa 1974. Se oli käännekohta, väkijoukon spontaani "militarisaatio" puolustuksellisena vastauksena veriseen poliisihyökkäykseen. Toinen ratkaiseva askel tuli massamielenosoitusten myötä Milanossa keväällä 1975 sen jälkeen kun kaksi aktivistia (Varalli ja Zibechi) oli joutunut fasistien ja poliisin tappamiksi. Erittäin väkivaltaiset katukonfrontaatiot olivat lähtökohta kokonaiselle sarjalle taisteluja hallituksen leikkaustoimenpiteitä vastaan. Kausi 1975-76 todisti sitä mikä on tietyssä mielessä "klassinen" vastaus hyvinvointivaltion rappeutumiseen: siirtymä maksujen alentamisesta suoraan haltuunottoon, puolustuksellisesta taistelusta nousevien kulujen edessä offensiiviseen taisteluun tarpeiden kollektiivisen tyydyttämisen puolesta, taisteluun joka suuntautui kriisin mekanismien kumoamiseen.

Haltuunotto (josta suurin esimerkki vaikutti siihen aikaan olevan New Yorkin sähkökatkoksen aikana tapahtunut ryöstely) tuli osaksi kollektiivista käytäntöä kaikissa metropolin elämän aspekteissa: ilmainen tai "poliittinen" shoppailu, rakennusten valtaaminen avoimille aktiviteeteille, nuorten tottumus mennä elokuviin ja konsertteihin maksamatta, kieltäytyminen ylityöstä ja kahvitaukojen pidentäminen tehtailla. Ennen kaikkea se oli vapaan ajan haltuunottoa, vapautumista tehdaskomennon pakoista, uuden yhteisön etsimistä.

10. 1970-luvun puoliväliin mennessä kaksi erilaista väkivallan tendenssiä oli tullut selvästi näkyviin. Näitä voitiin suurpiirteisesti kuvailla kahtena erilaisena polkuna liikkeen niin sanotun militarisaation synnyssä. Ensimmäinen polku oli väkivaltaisen vastarinnan liike tuotannon rakennemuutosta vastaan joka tapahtui suurissa ja keskisuurissa tehtaissa. Tässä keskeiset hahmot olivat ennen kaikkea työläismilitantteja, joiden tausta oli aikakaudella 1968-73, jotka olivat päättäneet puolustaa hinnalla millä hyvänsä sitä materiaalista perustaa josta heidän neuvotteluvoimansa oli riippunut. Rakennemuutos nähtiin poliittisena katastrofina. Etenkin niillä tehdasmilitanteilla, jotka olivat eniten sidoksissa tehdasneuvostojen kokemuksiin, oli taipumus samastaa rakennemuutos tappioon, ja tätä näkemystä vahvistivat ammattiliittojen toistuvat myönnytykset työnantajapuolelle työehdoissa. Heidän tavoitteenaan oli suotuisan voimasuhteen säilyttämiseksi säilyttää tehdas sellaisena kuin se oli.

Näiden kysymysten ympärillä ja tämän poliittisen ja ay-kentän jäsenten keskuudessa Punaiset prikaatit vuosista 1974-75 eteenpäin löysivät tukea ja pystyivät juurtumaan.

11. Toinen, monella tavalla ensimmäiselle vastakkainen laittomuuden polku muodostui kaikista niistä "yhteiskunnallisista subjekteista" jotka olivat rakennemuutoksen, tuotannon hajauttamisen ja työvoiman liikkuvuuden tuloksena. Väkivalta oli tulosta varmuuden puutteesta, osa-aikaisten ja epävarmojen työn muotojen tilanteesta sekä kapitalistisen komennon yhteiskunnallisen organisaation välittömästä vaikutuksesta.

Tämä uusi proletariaatti, joka oli nousemassa rakennemuutoksen prosessista, kävi väkivaltaisesti paikallisia valtion kontrolleja ja tulon rakenteita vastaan, taistellen työpäivän itsemääräämisen puolesta. Tämä toinen laittomuuden tyyppi, jonka voimme enemmän tai vähemmän identifioida autonomia-liikkeeseen, ei ollut koskaan orgaaninen projekti vaan pikemminkin sitä määritteli täydellinen identtisyys taistelun muodon ja tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen kesken. Näin ollen ei ollut mitään erillisiä sotilaallisia rakenteita, jotka olisivat erikoistuneet voimankäyttöön. Paitsi jos hyväksymme Pier Paolo Pasolinin näkemyksen väkivallasta luonnollisena tietyille yhteiskunnallisille kerroksille, on mahdotonta kieltää että liikkeen hajanainen väkivalta näinä vuosina oli välttämätön itseidentifikaation prosessi. Se oli uuden ja voimakkaan tuottavan subjektin positiivista affirmaatiota, subjektin, joka syntyi tehdaskeskeisyyden rappeutumisesta ja oli pantu alttiiksi talouskriisin täydelle paineelle.

12. Liike, joka räjähti vuonna 1977, ilmaisi omissa peruspiirteissään tätä uutta luokkarakennetta, eikä se ollut missään mielessä marginalisaation ilmiö. Se mitä siihen aikaan kuvailtiin marginaalisena "toisena yhteiskuntana" oli jo tulossa "ensimmäiseksi yhteiskunnaksi" sen tuottavien kykyjen näkökulmasta, sen teknis-tieteellisen älyn näkökulmasta, ja yhteiskunnallisen yhteistyön kehittyneiden muotojen näkökulmasta. Uudet yhteiskunnalliset subjektit heijastivat tai ennakoivat taisteluissaan kasvavaa identtisyyttä uusien tuottavien prosessien ja kommunikaation muotojen välillä, jotka olivat edustettuna esimerkiksi tietokoneistetun tehtaan ja kehittyneen kolmannen sektorin uudessa todellisuudessa. Vuoden 1977 liike oli itsessään rikas, itsenäinen ja konfliktuaalinen tuottava voima. Palkkatyön kritiikki otti nyt affirmatiivisen suunnan, luovasti kehittäen itsensä "itseorganisoituneen yrittäjyyden" muotoon ja saavuttaen osittaista menestystä hyvinvointijärjestelmän mekanismin ohjaamisessa "alhaalta päin".

Tämä "toinen yhteiskunta", joka nousi keskiöön vuonna 1977, oli epäsymmetrinen suhteessa valtiovaltaan. Ei ollut enää suoraa vastakkainasettelua, vaan pikemminkin eräänlaista kiertelyä, tai konkreettisesti sellaisten vapauden ja toimeentulon tilojen etsintää joissa liike voisi lujittua ja kasvaa. Tämä epäsymmetrinen suhde oli hyvin merkittävä, suuri saavutus, ja se osoitti yhteiskunnallisten prosessien ainekset toiminnassa. Mutta se tarvitsi aikaa - aikaa ja sovittelua, aikaa ja neuvottelua.

13. Mutta "historiallisen kompromissin" (kommunistipuolueen ja kristillisdemokraattisen puolueen välinen vallanjako) voimat reagoivat liikkeeseen pelkästään negatiivisesti, kieltäen siltä kaiken ajan ja tilan sekä palauttaen taistelujen ja valtion välille symmetrisen vastakkainasettelun.

Liike alistettiin hirvittävän kiihtymyksen prosessiin ja siltä vietiin kaikki sovittelun mekanismit. Tämä erosi melko paljon prosesseista toisissa Euroopan maissa, erityisesti Saksasta, missä repressiivinen operaatio sisälsi myös neuvottelun muotoja massaliikkeiden kanssa ja siten ei suoraan estänyt liikkeiden uudistumista. Italian historiallisen kompromissin voima pudotti repressiivisen verkkonsa äärimmäisen laajalti, kieltäen legitimiteetin kaikilta niiltä voimilta, jotka olivat yhteiskunnallisten konfliktien korporatiivisen- ja ay-regulaation ulkopuolella tai sitä vastaan. Italiassa repressiolla oli sellainen yleinen ulottuvuus että se oli suunnattu suoraan spontaaneja yhteiskunnallisia voimia vastaan. Hallituksen systemaattinen turvautuminen poliittis-sotilaallisiin toimenpiteisiin teki tarpeelliseksi yleisen poliittisen taistelun, usein puhtaan ja yksinkertaisen eloonjäämistaistelun muodossa. Liikkeen emansipatoriset käytännöt ja sen pyrkimykset parantaa elämän laatua ja suoraan tyydyttää yhteiskunnallisia tarpeita marginalisoitiin ja suljettiin ghettoon.

14. Organisoitunut autonomia löysi itsensä vangittuna dilemmaan, joka vallitsi yhteiskunnalliseen ghettoon joutumisen ja suoran yhteentörmäyksen välillä. Autonomian "skitsofrenia" ja sen lopullinen tappio voidaan jäljittää yritykseen sulkea tämä kuilu, ylläpitämällä juuria liikkeen yhteiskunnallisessa verkostossa ja samaan aikaan käydä konfrontaatioon valtion kanssa.

Tämä yritys osoittautui pian melko mahdottomaksi ja epäonnistui molemmilla rintamilla. Toisaalta se poliittinen kiihko, johon liike pakotettiin vuonna 1977, johti siihen, että organisoitunut autonomia menetti kontaktin yhteiskunnallisiin subjekteihin, jotka hylätessään perinteisen politiikan seurasivat omia vaihtelevia ratkaisujaan (joskus yksilöllisiä, joskus kollektiivisia) työskennelläkseen vähemmän, elääkseen paremmin, ja ylläpitääkseen omia tilojaan vapaalle luovalle tuotannolle. Toisaalta tämä sama kiihtymysprosessi työnsi autonomian lukuisiin kahtiajakoihin militarisaatiokysymyksen suhteen. Kontakteista militaristisiin ryhmiin kieltäydyttiin, mutta pian liikkeen sisällä kehittyi erillinen tendenssi, joka pyrki muodostamaan aseellisia organisaatioita.

Dilemmaa ei ratkaistu, vaan se tuli yhä syvemmäksi. Autonomian koko muoto, sen organisaatio, sen valtadiskurssi ja sen politiikkakäsite, joutui kriisiin sekä "ghetto"-kysymyksen että militarisaatio-kysymyksen takia.

Meidän on lisättävä, että siihen aikaan autonomia aliarvioi kaikki oman poliittis-kulttuurisen mallinsa heikkoudet, mallin, joka nojasi liikkeen jatkuvaan ja lineaariseen kasvuun sekä radikalisoitumiseen. Malli yritti nivoa yhteen uutta ja vanhaa: "vanhaa" anti-institutionaalista ekstremismiä ja uusia emansipatorisia tarpeita. Se erillisyys ja toiseus, joka luonnehti uusia subjekteja ja heidän taistelujaan, luettiin autonomian piirissä usein kaiken poliittisen sovittelun kieltämiseksi, jopa sovittelun, joka saattaisi tukea tätä toiseutta. Välittömän antagonismin nähtiin sulkevan pois keskustelun, kaikenlaisen neuvottelun ja instituutioiden "käytöstä".

15. Vuoden 1977 lopulta läpi vuoden 1978 kasvoivat ne ryhmittymät, jotka toimivat erityisesti sotilaallisella tasolla, samalla kun organisoidun autonomian kriisi tuli yhä akuutimmaksi.

Monet näkivät yhtälössä "poliittinen taistelu tarkoittaa aseellista taistelua" ainoan adekvaatin vastauksen ansaan, johon liike oli historiallisen kompromissin politiikan avulla pyydystetty. Ensimmäisessä vaiheessa - lukuisia kertoja toistuneessa skenaariossa - militanttien ryhmät liikkeen sisällä tekivät niin sanotun loikan aseelliseen taisteluun, ajatellen tätä valintaa "artikulaationa" liikkeen taisteluista, eräänlaisena "palvelevana rakenteena". Juuri se organisaation muoto, joka oli erityisesti varustautunut aseelliseen toimintaan, osoittautui kuitenkin rakenteellisesti yhteensopimattomaksi liikkeen käytäntöjen kanssa. Niiden tiet tulisivat ennemmin tai myöhemmin erkanemaan. Lukuisat aseelliset ryhmät jotka lisääntyivät nopeasti vuosien 1977-78 aikana, päätyivät siten muistuttamaan Punaisten prikaatien mallia (jota ne olivat alun perin vastustaneet) tai jopa liittyivät niihin. Punaiset prikaatit - sikäli kun olivat käymässä "sotaa valtiota vastaan", totaalisesti irrallaan liikkeen dynamiikasta - päätyivät kasvamaan parasiittimaisesti massataistelujen tappion vanavedessä.

Erityisesti Roomassa, vuoden 1977 lopusta eteenpäin, Punaiset prikaatit tekivät suuren mittakaavan rekrytointia liikkeestä, joka oli syvässä kriisissä. Juuri sinä vuonna autonomia oli tullut kaikkia omia rajojaan vastaan, vastaten valtion militarismiin mittavalla sarjalla katukonfrontaatioita, jotka ainoastaan tuottivat liikkeen edustaman potentiaalin hajaantumisen. Tämä repressiivinen pakkopaita sekä autonomien todelliset virheet Roomassa ja joillakin toisilla alueilla avasivat tien Punaisten prikaatien laajenemiselle. Punaiset prikaatit olivat olleet ulkopuolisia ja katkeran kriittisiä suhteessa vuoden 1977 massataisteluihin, mutta paradoksaalisesti ne kokosivat nyt noiden taistelujen hedelmät, keräten vahvistuksia omaan organisaatioonsa.

16. Vuoden 1977 liikkeen tappio alkoi Aldo Moron, johtavan kristillisdemokraattisen poliitikon kidnappauksella ja murhalla vuonna 1978. Punaiset prikaatit, eräänlaisena traagisena parodiana tavasta, jolla virallinen vasemmisto oli kehittänyt politiikkaansa 1970-luvun puolivälissä, tavoitteli omaa "poliittista ulospääsyään" täysin erossa ja ulkopuolella suhteessa niihin vastarinnan virtausten kehityskulkuihin, jotka tapahtuivat muualla yhteiskunnassa. Punaisten prikaatien "kulttuuri" omine tuomioistuimineen, vankiloineen, vankeineen ja oikeudenkäynteineen - sekä "aseellisen fraktion" käytäntöineen, jotka liittyivät yhteiskunnasta täysin erillisen "politiikan" sfäärin logiikkaan - toimivat uusia yhteiskunnallisen antagonismin subjekteja vastaan aivan yhtä paljon kuin institutionaalista kehystä vastaan.

Moro-operaation myötä liikkeen yhtenäisyys oli lopullisesti rikottu. Alkoi loppunäytöksen vaihe, jolle tunnusomaista oli autonomian suora hyökkäys Punaisia prikaateja vastaan samalla kun liikkeen suuret sektorit vetäytyivät taistelusta. Mitä "terrorismin vastaiseen hätätilaan" tulee, valtion ja kommunistipuolueen toimeenpanemat hätätilatoimenpiteet eivät tuottaneet tulosta; päinvastoin, valtio oli taipuvainen valikoimaan uhrinsa niiden keskuudesta jotka julkisesti tunnettiin "kumouksellisina" ja käyttämään heitä syntipukkeina yleisessä noitavainossa. Pian autonomia näki edessään väkivaltaisen hyökkäyksen, joka alkoi Pohjoisen tehtaissa. Tehtaiden "autonomiset kollektiivit" tuomittiin ammattiyhdistysten ja kommunistipuolueen vahtikoirien toimesta mahdollisina terroristeina ja kitkettiin pois. Kun Moron kidnappauksen aikana autonomit käynnistivät kamppailun Alfa Romeon tehtaalla lauantaityötä vastaan, virallinen vasemmisto vastasi sotilaallisilla "terrorismin vastaisilla" taktiikoilla sekä demonisoinnilla. Tehtailla alkoi autonomimilitanttien uuden sukupolven ulossavustuksen prosessi, joka saavutti huippunsa Torinon Fiat-autotehtaan 61 nuoren työläisaktivistin irtisanomisella syksyllä 1979.

17. Aldo Moron murhan jälkeen, militarisoidun kansalaisyhteiskunnan hiljaisuudessa, valtio ja Punaiset prikaatit taistelivat keskenään ikään kuin saman peilin vastakkaisina peilikuvina.

Punaiset prikaatit etenivät nopeasti sitä polkua joka oli jo heille asetettu; aseellisesta taistelusta tuli terrorismia sanan varsinaisessa merkityksessä, ja niin alkoivat tuhoamiskampanjat. Poliiseja, tuomareita, tutkijoita, tehtaanjohtajia ja ay-toimitsijoita tapettiin pelkästään "funktionsa" takia, kuten olemme sittemmin kuulleet niiltä, joiden lausunnot muodostavat valtion todistusaineiston.

Pidätysten ja vangitsemisten repressiivinen aalto autonomia-liikettä vastaan vuonna 1979 eliminoi ainoan poliittisen verkoston, jolla oli edellytykset taistella tätä terroristisen eskalaation logiikkaa vastaan. Niinpä vuosien 1979 ja 1981 välillä Punaiset prikaatit kykenivät värväämään, ensimmäistä kertaa, ei ainoastaan militantteja pienemmistä aseellisista taistelujärjestöistä, mutta myös laajemmin nuorison parista, nuorison, joka oli vielä tuskin politisoitunut ja jonka tyytymättömyydeltä ja vihalta oli nyt viety kaikki poliittinen sovittelu.

18. Ne jotka ovat paljastaneet nimiä vastineeksi omien tuomioidensa lieventämisestä - luopiot - ovat vain terroristi-kolikon kääntöpuoli. Nämä ilmiantajat ovat terrorismin ehdollistettu refleksi, ja osoitus sen totaalisesta vieraantumisesta liikkeen kudoksesta. Yhteensopimattomuus uuden yhteiskunnallisen subjektin ja aseellisen taistelun välillä ilmentyy kauhealla ja tuhoisalla tavalla ilmiantajien antamissa suullisissa lausunnoissa.

Valtion ilmiantajien tuomioiden lieventämisen järjestelmä (joka otettiin lailla käyttöön joulukuussa 1979) on oikeudellista "tuhoamisen logiikkaa" joka perustuu mielivaltaisiin kostoihin. Kollektiivisen muistin julkinen tuhoaminen on toteutettu manipuloimalla todistajien yksilöllisiä muistikuvia. Silloinkin kun he puhuvat totta, he poistavat todelliset motivaatiot ja kontekstit siitä, mitä kuvaavat, rakentaen hypoteettisia yhteyksiä, seurauksia ilman syitä, kaikki syyttäjän rakentamien teoreemojen mukaan tulkittuna.

Ilmiantaminen on terrorismia, joka sijoittuu instituutioiden sisälle. Terrorismin ajan ylittäminen ei ole mahdollinen ilman ilmiannon kulttuurin ylittämistä.

19. Liikkeen poliittisten organisaatioiden lopullinen tappio 1970-luvun lopulla ei suinkaan tarkoittanut niiden uusien yhteiskunnallisten subjektien tappiota, jotka olivat nousseet vuoden 1977 purkauksessa.

Nämä uudet yhteiskunnalliset subjektit ovat toteuttaneet pitkän marssin työpaikkojen, yhteiskunnallisen tiedon organisoinnin, "vaihtoehtotalouden", paikallisten palvelujen ja hallinnollisten koneistojen läpi. Ne ovat edenneet pysyen matalana, välttäen kaikkea suoraa poliittista konfrontaatiota, sukkuloiden underground-gheton ja institutionaalisten neuvottelujen välisellä alueella, erillisyyden ja koalition välillä. Vaikkakin paineen alaisena ja usein passiivisuuteen pakotettuna, tämä maanalainen liike konstituoi tänään, vielä enemmän kuin menneisyydessä, Italian kriisin ratkaisemattoman ongelman.

Työpäivästä käytyjen taistelujen ja debattien elpyminen, paine julkisia menoja kohtaan, kysymys ympäristön suojelusta ja teknologioiden valinnasta, puoluejärjestelmän kriisi, kysymys hallinnon uusista perustuslaillisista malleista - kaikkien näiden kysymysten takana piilee massasubjektin laajuus ja elävä todellisuus, yhä täysin eheänä ja läsnäolevana, monine vaatimuksineen tulosta, vapaudesta ja rauhasta.

20. Nyt kun historiallinen kompromissi ja terrorismin vaihe ovat molemmat tulleet päätökseensä, agendalla on sama kysymys kuin vuonna 1977: kuinka avata sovittelun tiloja, jotka antavat liikkeen ilmaista itseään ja kasvaa. Taistelu ja poliittinen sovittelu, taistelu ja neuvottelu instituutioiden kanssa - tämä perspektiivi, Italiassa kuten Saksassakin, on sekä mahdollinen että tarpeellinen, ei siksi että yhteiskunnallinen konflikti olisi heikko, vaan päinvastoin, koska sen sisältö on äärimmäisen kehittynyt.

Meidän on nyt otettava selkeä kanta, jatkettava ja kehitettävä eteenpäin vuoden 1977 liikkeen punaista lankaa. Tämä tarkoittaa sekä valtion militarismin vastustamista että minkä tahansa uuden "aseellisen taistelun" ehdotuksen vastustamista. Ei ole mitään "hyvää" versiota aseellisesta taistelusta, ei vaihtoehtoa Punaisten prikaatien elitistiselle käytännölle; aseellinen taistelu itsessään on uusien liikkeiden kanssa yhteensopimaton ja niille vastakkainen. Esiin on noussut uusi tuottava voima, sekä yksilöllinen että kollektiivinen, joka on palkkatyön kehyksen ulkopuolella ja joka suuntautuu sitä vastaan. Valtion on selvitettävä välinsä tämän voiman kanssa, muutenkin kuin hallinnollisissa ja taloudellisissa laskelmissaan. Tämä uusi yhteiskunnallinen voima voi olla yhdellä ja samalla kertaa erillinen, antagonistinen ja kykenevä etsimään ja löytämään omat sovittelunsa.

Käännetty Michael Hardtin englanninkielisestä käännöksestä (julkaistu teoksessa Virno, Paolo & Hardt, Michael (ed.): Radical Thought in Italy. A Potential Politics. University of Minnesota Press 1996.). Tarkistettu italiankielisen alkuperäistekstin pohjalta.