2006-11-09

Köyhille on parempi, että rikkaille maksetaan
Keskustelu perustulosta Philippe Van Parijsin kanssa

Yann Moulier Boutang

Kääntänyt: Mikko Jakonen, Anna Helle

Painelta peräisin oleva ajatus vastikkeettomasta kansalaisrahasta on kulkenut pitkän matkan, jota ovat leimanneet asteittaiset sosiaaliturvaa koskevat toimet 1900-luvun toisella puoliskolla, samalla kun vähän ammattitaitoa vaativaan työhön kohdistuvat valtion tuet ovat kasvaneet. Siirtyminen varsinaiseen yleiseen avustukseen olisi mahdollinen, jos oltaisiin valmiita yhdistämään erilaiset järjestelmät, kuten toimeentulotuki, verovähennys, työttömyysavustus ja työvakuutus. Helpottamalla yksinkertaisimpia suhteita työn, perhe-elämän ja koulutuksen välillä on mahdollista rakentaa tukeva solidaarisuuspohja, joka mahdollistaa sellaisen elämän valitsemisen, jonka itse kukin toivoo saavansa.

Yann Moulier Boutang: Tätä Painelta peräisin olevaa vastikkeettoman tulon ideaa on kannatettu useampaan otteeseen historiassa.

Philippe Van Parijs: Täsmällisemmin sanottuna Thomas Painen Agrarian Justice -teoksesta (1796) löytyy ajatus vastikkeettomasta rahasta kaikille nuorille, jotka tulevat täysi-ikäisiksi, ja vastikkeettomasta eläkkeestä niille, jotka täyttävät 50 vuotta. Ensimmäiset tunnetut muotoilut varsinaisesta kaikille tarkoitetusta vastikkeettomasta tulosta esitettiin vuonna 1848 brysseliläisen fourieristin Joseph Charlier'n julkaisussa "Yhteiskunnallisen ongelman ratkaisu, tai humanitaarinen konstituutio", sitten vuonna 1849 John Stuart Millin "Poliittisen taloustieteen perusteiden" toisessa painoksessa esitetyssä tulkinnassa "fourieristisen koulukunnan" mukaisesta tulojen jakamisesta.

YMB: Onko tällä ajatuksella ollut mielestänne ratkaiseva merkitys ymmärryksen kehittymisessä ja poliittisessa kamppailussa? Jos ei, mikä on noussut esteeksi? Jos kyllä, miten kuvailisitte tätä kehitystä?

PVP: Kaksi ajatusta on kulkenut valtavan pitkän matkan mielissä ja sen jälkeen laeissa. Ensinnäkin ajatus, että jokaisella kansalaisella on oikeus minimituloon, jonka muotoili ensimmäisen kerran humanisti Juan Luis Vives teoksessaan De Subventione Pauperum ("Köyhyyden tukemisesta") ja joka toteutui täysin 1900-luvun jälkipuoliskon kuluessa toimeentulotuen kaltaisten yleisten turvatun tulon järjestelmien asteittaisen perustamisen kautta. Toisaalta ajatus, jonka mukaan kaikkein pienituloisimpien tukeminen sopii kestävällä tavalla yhteen massatyöttömyyden torjumisen kanssa vain, kun tuki annetaan huonosti palkatuille työntekijöille, mikä on konkretisoitunut varsinkin 1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä lukemattomien eksplisiittisten tai implisiittisten vähän ammattitaitoa vaativia töitä koskevien valtion tukien korotusten kautta. Sitten tarvitsisi enää vain yhdistää nämä kaksi ideaa yhdeksi ajatukseksi perustulosta kaikille.

YMB: André Gorz, jolle annoitte näkyvästi tunnustusta Refonder la Solidarité Cerf -teoksessa (1996) ottaen kuitenkin huomioon teitä erottavan ajanjakson, palasi viimeisimmässä vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan vastikkeettomaan kansalaistuloon. Kuinka tulkitsette tämän muutoksen? Pidättekö te sitä suunnanmuutoksen merkkinä?

PVP: Olisi parasta kysyä suoraan häneltä. Joka tapauksessa tämän kannan ottaminen vaikutti minusta johdonmukaiselta suhteessa hänen huoleensa siitä, että palkkatyön ei pitäisi antaa kolonisoida kaikkia olemassaolon tasoja - tästä lopputuloksesta vastapuoli pyrki tuottamaan tulkinnan toiminnoista, jotka olisivat ehtona oikeudelle perustuloon - ja suhteessa hänen taisteluunsa sen puolesta, ettei kaikkein haavoittuvimpia alistettaisi velvollisuudelle suorittaa epämiellyttäviä tehtäviä, joita kapitalistit ja byrokraatit itse kieltäytyvät suorittamasta kehnolla palkalla - mikä taas taataan sitä paremmin, nämä asiathan ovat muuten yhteneväisiä, mitä voimakkaampaa perustulon ehdollisuus on...

YMB: Tarkasteltaessa yhteiskunnallisen jaon politiikkojen rakennetta ja tasoja joudutaan huomaamaan, että jopa ne, joita eniten kiinnostaa työttömyyskustannusten tehostaminen työhön kannustamisen (workfare) tai vastineen (koulutus, ammatillinen sulauttaminen) mielessä, ovat itse asiassa pikemmin tulon stabilisoijia kuin työllisyyden stabilisoijia. On olemassa erilaisia sosiaalipolitiikkoja. Jotkut niistä rajoittuvat käytännössä yleisen tulon takaamista koskeviin tosiasioihin (vaikka niitä vastaan puolustauduttaisiinkin). Ne näkyvät yleisen sosiaaliturvan kehityksenä, työttömyysavustuksen muotoina ja esimerkiksi ranskalaisille työttömille annettavana joululisänä sekä sosiaalisen avun paikallisena johtamisena. Sitten on siirtyminen vastikkeettomaan avustukseen. Millaisen eron teette näiden välillä? Onko kyse perustavanlaatuisesta erosta? Toisin sanottuna toimeentulotuen ja tuloja kompensoivan avustuksen tai työllisyysavustuksen ja negatiivisen tuloveron välillä on jatkumoita. Mihin merkittävä murtuma teidän mielestänne sijoittuu?

PVP: On olemassa perustava ero yhtäältä Jospinin hallituksen esittelemän työvakuutuksen (joka on jäljitelty amerikkalaisesta Earned Income Taxista ja Working Families Tax Creditistä) ja toisaalta Godinon ehdottaman tuloa kompensoivan avustuksen (joka muodostaa, kuten Alain Caillén ehdottama vähäiseen vastikkeettomuuteen perustuva taattu minimitulo, yhden muodon tulon negatiivisesta ei-lineaarisesta verotuksesta) välillä: kun ensimmäinen on merkityksetön sille, joka ei työskentele, ja nousee työtulon mukaan ennen asteittaista vähenemistä, toinen on suurin mahdollinen sille, joka ei työskentele, ja vähenee asteittaisesti sitä mukaa kun tulot kasvavat mutta ei kuitenkaan siihen asti, että tämä korotus vähenisi. Kuitenkin ensimmäisen tyyppisen tärkeän järjestelmän olemassaolo - verrattuna merkittävään toimeentulotukeen, jota ei toivota lakkautettavan - tulee aiheuttamaan paineen vakuutusmaksun ja toimeentulotuen yksinkertaistamiseen fuusiolla yhdeksi, jolloin tultaisiin nimenomaan negatiivisen verotuksen järjestelmään. Tällainen järjestelmä on itse asiassa takaisin maksettavan verovähennyksen järjestelmä, josta sanotaan usein, että se vastaa muodollisesti yleisen avustuksen järjestelmää, joka tarkoittaa tällöin pelkkää veron alennuksen muotoa tietyille, kouraantuntuvaa tulonsiirtoa toisille ja näiden kahden yhdistelmää taas joillekuille muille. Tämä muodollinen samankaltaisuus kätkee kuitenkin todelliset maksutapaan liittyvät erot - stigmatisoinnin, epävarmuuden ja niin edelleen - jotka ovat yhtä paljon yleisen avustuksen etuja katsottuna niin köyhyyden vastaisen taistelun kuin työttömyyden vastaisen taistelun näkökulmasta. Mutta koska tarvitaan aikaa siihen, että ajatus "on myös köyhien etu, että rikkaille maksetaan" tulee ymmärretyksi, kiertotie negatiivisen veron kautta on epäilemättä väistämätön. Vasta kun toimeentulotuki muutetaan negatiiviseksi veroksi, siirtymistä todelliseen yleiseen avustukseen voidaan alkaa poliittisesti ajatella. Tässä kaikessa ei siis ole kyse kaikesta tai ei mistään vaan pienistä askelista, joista ratkaisevimmat ovat joskus hienovaraisimpia ja - jos ne ovat hyvin suunniteltuja - luovat dynamiikan, joka ohjaa meitä pidemmälle.

YMB: Jos puhutaan muusta kuin perustulon oikeutukseen liittyvistä kysymyksistä, saa vaikutelman, että todellinen erottava tekijä sellaisten termien tapauksessa, kuten työmarkkinoihin kohdistuvat vaikutukset, uudelleen jakava vaikutus tai köyhyydenvastainen taistelu, on ennen kaikkea kysymys vastikkeettoman tulon tasosta. Millainen vastikkeettoman tulon taso vaikuttaa teistä a) toivottavalta, b) mahdolliselta toteuttaa?

PVP: Vastaus tähän kysymykseen riippuu vahvasti siitä kansallisesta kontekstista, jossa ehdotus yleisestä avustuksesta esitetään: sen verotusjärjestelmästä (ja erityisesti siitä tavasta, jolla se käsittelee alhaisimpia ammatista saatavia tuloja ja korvaavia tuloja) ja sen sosiaalisten tulonsiirtojen järjestelmän kokonaisuudesta (sen toimeentulotuesta tai vastaavasta, mutta myös muista "minimeistä", työttömyyskorvauksista, eläkkeistä, perheavustuksista, opintojen rahoituksesta jne.). Selvää kuitenkin on, että reformin ei tulisi vähentää kaikkein alhaisimpia tuloja, mutta tämä ei tarkoita sitä, että yleinen avustus tulisi muitta mutkitta asettaa juuri toimeentulotuen tasolle: yleinen avustus voi korvata alimmalla tulotasolla olevien kaikki avustukset siten, että jäljelle jäisivät kuitenkin ehdolliset täydennykset ymmärrettyinä tässä alennetun toimeentulotuen muodossa, joka tulisi yleisen avustuksen päälle. En ole tutkinut tarkasti ranskalaista vähennysten ja tulonsiirtojen järjestelmää. Ensimmäisen karkean arvion mukaan hyvä lähtökohta tietyille maille on summa, joka vastaa puolta pariskunnan toimeentulotuesta. Se rahoitetaan pääasiallisesti - ja tämä koskee työssäkäyviä - siirtymällä kaikista alhaisimpien työtätekevien tulojen verovapaudesta yleiseen avustukseen (ja ennen kaikkea, jos tarpeellista verovähennykseksi). Kun putkisto kerran on asennettu paikalleen, ja tuskin ilman staattista uudelleen jakavaa vaikutusta (siis käyttäytymisen muutoksen aikaansaamaa abstraktiota), voidaan ajatella asteittaista virtaaman lisäystä ilman, että törmätään - kuten ehdollisten minimitulojen nostamista koskevissa vaatimuksissa - sellaiseen vastalauseeseen, että mitä enemmän kaikkein alimpia tuloja lisätään, sitä enemmän suljetaan työn ulkopuolelle vähemmän "tuottavia" henkilöitä.

YMB: Korostatteko paljon yleisen avustuksen tai kansalaisperustulon vastikkeettomuutta, yksilöllisyyttä ja sujuvuutta? Eikö kuitenkin merkittävä osa tulonsiirroista a) tapahdu nykyään usein luonnostaan; b) ole sellaisten kollektiivien taisteluiden kohde, jotka kamppailevat tiettyjen palveluiden ilmaisuuden puolesta (kuten esimerkiksi ilmaisen kaupunkiliikenteen)? Miten näette perustulon kaltaisten reformien ja yhteiskunnallisten liikkeiden välisen suhteen?

PVP: Yleinen avustus ei ole koskaan ollut minulle pyrkimys korvata julkisia palveluita. Sitä paitsi koulutuksen ja terveydenhoidon turvaamisen pitäisi olla hyviä syitä tuottaa ilmaiseksi myös monia muita palveluita. Mutta tilanteessa, jossa markkinat toimivat kelvollisesti (ja markkinoiden toiminnan auttaminen on yksi niistä palveluista, jotka valtion tulee tehdä ilmaiseksi), käytetään jakamisen puolesta puhuttaessa vapautta koskevia argumentteja (ja yleensä vielä "laadullisia"), kuten "jokaisen tulisi voida vaikuttaa omiin valintoihinsa esimerkiksi asumisen laadun (ymmärrettynä sijoittamiseksi) ja vapaa-ajan välillä" tai oikeudenmukaisuutta koskevia argumentteja, kuten "sellaisten hyvin erilaisten hyödykkeiden, kuten asuntojen, jakaminen byrokraattisesti on vaikeaa siten, että jako olisi enemmän kuin muodollisesti oikeudenmukainen (esimerkiksi 'ensimmäisenä saapunutta palvellaan ensimmäisenä')" ja tehokkuutta koskevia argumentteja, kuten "pitkällä aikavälillä vaikuttaviin investointeihin sisältyvät hinnat, esimerkiksi joukkoliikenteen ilmaisuuden kohdalla, peittävät sen tosiasian, että syrjäisille paikkakunnille liikennöimisestä seuraa se, että lokalisaatiota koskevassa päätöksenteossa on tärkeää ottaa huomioon työn ja asumisen suhteet". Voi olla, että tämä kolminkertaisesti motivoitu olettamus voitaisiin kääntää ylösalaisin. Mutta todistamisen taakka on niiden leirillä, jotka haluavat tukea jotain tiettyä hyödykettä tai palvelua jopa niin, että se olisi tuotettava ilmaiseksi.

YMB: Eikö ole niin, että vasemmistolaiset yleisen avustuksen vastustajat arvostelevat sen "liberaalia" luonnetta: he näkevät siinä yksityistämiseen tai palkkatyöläisten muurien murtamiseen tarkoitetun Troijan hevosen (kuten esimerkiksi B. Friot oudossa bismarckilaisten "sosiaalisten jäsenmaksujen" puolustuksessaan)? Miten vastaatte näihin vastalauseisiin ja oikeastaan siihen, että teidän "liberaalin solidaarisuutenne" luonne olisi tällainen?

PVP: Tietyssä mielessä yleinen avustus tarkoittaa epäilemättä, jos ei aivan palkkatyösuhteen muurien murtumista, niin ainakin niiden heikentymistä: vastedes tietyllä tavalla täysin ilmeisesti paljon tärkeämmän osan kansalaisten tuloista jakaa valtio kansalaisuuden perusteella ja toisen yhtä tärkeän osan maksavat taas työnantajat työntekijyydestä. Syvällisemmässä mielessä tämä pakottaa palkkasuhteen sopeutumaan 2000-luvun taloudelliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen: pääasiassa helpottamalla edestakaista liikettä ja joustavampia yhdistelmiä työn, perhe-elämän ja koulutuksen välillä, yhdistelmiä, jotka helpottavat nuorten astumista työelämään, mutta myös uudelleen orientoitumista ja hengähdystaukoja (niin ammatillisen kuin perhe)uran aikana, joiden avulla on mahdollista estää uupuminen ja työkyvyttömyys jo ennen normaalia eläkeikää. Tämä tarkoittaisi siis varmasti demokratioidemme toimintaa koskevan luottamuksen luomista, jota me muuten teemme niin monella muulla alueella, mutta ei palkkatyön lopettamista (niin kapitalistien kuin ammattiliittojenkin huojennukseksi) eikä sen paremmin "bismarckilaisten" sosiaalisten vakuutusjärjestelmien lopettamista, joilla tulee edelleen olemaan suuri rooli palkkatyöläisten suojelemisessa erilaisia riskejä vastaan ja jotka voivat itse asiassa paremmin toimia tässä roolissa, kun yleinen avustus vapauttaa ne minimitulon takaamisen urakasta. Ei siis ole lainkaan kyse solidaarisuuden haudan kaivamisesta vaan solidaarisuuden voimistamisesta hankkimalla tukeva perusta, joka on niin korkea kuin se voi kestävästi olla, tulojemme kokonaisuus, joka antaa jokaiselle niin paljon kuin mahdollista alkaen niistä, joilla on vähiten mahdollisuuksia, jotta he voisivat elää sellaista elämää kuin haluavat. Tämä on positio, joka voidaan määritellä "liberaaliksi" siinä hyvin vaatimattomassa mutta tärkeässä mielessä, että se kieltäytyy rakentamasta tietyn tyyppisestä elämästä, esimerkiksi palkkatyöstä, mallia kaikille. Se on myös "solidaarinen" positio siinä mielessä, että se asettaa etualalle heikko-osaisemmillekin avoimena olevista mahdollisuuksista huolehtimisen niin hyvin kuin se on kestävällä tavalla mahdollista, siis sekoittamatta heidän toiveitaan ja halujaan todellisuuden kanssa.


Julkaistu alun perin verkkolehti Multitudesissa huhtikuussa 2002.