2006-10-20

Monet ja potentiaaliset erot

Gilles Deleuze

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Yksilöllistymisen periaate (principium individuonatis) on kunnioitettu ja sitä pidetään arvokkaana, mutta näyttää siltä, että tähän asti moderni filosofia on pidättäytynyt asettamasta ongelmaa uudelleen omasta näkökulmastaan. Fysiikan, biologian ja psykologian saavutukset ovat saaneet meidät suhteellistamaan tai heikentämään periaatetta, mutta eivät tulkitsemaan sitä uudelleen. Gilbert Simondonin merkitys on jo siinä, että hän esittää syvällisesti omaperäisen teorian yksilöllistymisestä, teorian, joka implikoi kokonaisen filosofian.

Simondon lähtee kahdesta kriittisestä huomiosta: 1) perinteisesti yksilöllistymisen periaate on asetettu suhteessa täysin valmiiseen, jo rakentuneeseen yksilöön. Kysytään yksinkertaisesti, mikä muodostaa tällaisen olennon yksilöllisyyden tai, mikä luonnehtii jo yksilöityä olentoa. Ja koska yksilö "asetetaan"yksilöllistymisen jälkeen, samanaikaisesti "asetetaan" yksilöllistymisen periaate ennen yksilöivää toimintaa, yksilöitymisen itsensä yläpuolelle. 2) Tästä eteenpäin "asetetaan" yksilöllistyminen kaikkialle; se saa olevalle rinnakkaisen luonteen, ainakin konkreetille olevalle (olkoon se vaikka jumalallinen). Kaikki oleva supistetaan... yksilöllistymiseksi.

Todellisuudessa yksilö ei voi olla kuin samanaikainen omalle yksilöllistymiselleen eikä yksilöllistyminen voi olla kuin samanaikainen yksilöllistymisen periaatteelle: periaatteen on oltava todella geneettinen eikä pelkästään refleksiivinen. Yksilö ei ole pelkkä tulos, vaan yksilöllistymisen ympäristö. Mutta juuri tästä näkökulmasta yksilöllistyminen lakkaa olemasta olevalle rinnakkainen; sen täytyy edustaa hetkeä, joka ei ole koko oleva eikä aikaisempi oleva. Tämän hetken on oltava paikallistettavissa tai määriteltävissä suhteessa olevaan siinä liikkeessä, joka saa meidät siirtymään esiyksilöllisestä yksilöön. Yksilöllistymiselle edeltävä ennakkoehto on metastabiilin (epäpysyvän) järjestelmän olemassaolo.

Koska filosofia ei ole tunnustanut tämäntyyppisten järjestelmien olemassaoloa, se on törmännyt kahteen edellä mainittuun aporiaan. Se, mikä määrittelee olennaisesti metastabiilin järjestelmän, on vähintäänkin kahden kooltaan erilaisen järjestelmän "disparaattisuus", epäsuhta todellisuuden kahden vielä vuorovaikutteista kommunikaatiota vailla olevan eri tason välillä. Epäsuhta edellyttää siis olennaista eroa, eräänlaista "epäsymmetrian" tilaa. Mikäli kyse on kuitenkin yhä järjestelmästä, on se sitä siinä määrin kuin ero toimii siinä kuin potentiaalisena energiana, potentiaalisena erona, joka jakautuu tiettyjen rajojen sisällä...

Jo pelkästään tämän vuoksi Simondonin teesin merkitys on ilmeinen. Paljastamalla edeltävän ehdon yksilöllistymiselle, hän tekee selvän eron singulaarisen ja yksilöllisyyden välillä. Itse asiassa metastabiili, määriteltynä esiyksilölliseksi olevaksi, on nähtävissä kokonaisuudessaan singulaarisuuksina, jotka vastaavat potentiaalisuuksien jakautumisen olemassaoloa... Singulaarinen olematta yksilöllinen, sellainen on esiyksilöllisen olevan tila. Se on ero, epäpysyvyys, disparaattisuus. Kirjan hienoimpia sivuja ovat ne, joilla Simondon näyttää, kuinka epäpysyvä oleva ensimmäisenä hetkenä on itse asiassa kaikkien muiden tilojen edellyttämä, ovat ne sitten unifikaation, integraation, jännitteen, vastakohtaisuuden tai vastakohtaisuuden ratkaisemisen tiloja...

Kuinka yksilöllistyminen tästä tilasta lähtien etenee? Voitaisiin sanoa, että se pystyttää vuorovaikutteisen kommunikaation koon tai todellisuuden epäpysyvien järjestysten välille; se aktualisoi potentiaalisen energian tai integroi singulaarisuudet; se ratkaisee epäpysyvien asettaman ongelman organisoimansa uuden ulottuvuuden välityksellä; sen sisällä epäpysyvät muodostavat yhden ainoan ylemmän tason joukon... Simondonin ajattelussa "problemaattisen" kategoria saa suuren merkityksen siinä määrin kuin sillä nähdään objektiivinen merkitys: se ei osoita enää ajattelumme väliaikaista tilaa, vaan pikemminkin olevan ensimmäistä hetkeä, ensimmäistä esiyksilöllisen hetkeä. Näin simondonilaisessa dialektiikassa problemaattinen ottaa negatiivisen paikan. Yksilöllistyminen on siten ratkaisun, "päätöksen" organisoimista objektiivisesti problemaattiselle järjestelmälle.

Tämä päätös on ymmärrettävä kahdessa toisiaan täydentävässä merkityksessä. Yhtäältä se on ymmärrettävä sisäisenä resonanssina, joka on "kaikkein tuottavin erilaisten todellisuuden järjestysten keskinäisen kommunikaation muoto" (...). Toisaalta se on ymmärrettävä informaatioksi, joka puolestaan stabilisoi kommunikaation kahden disparaattisen tason välille, ja näistä toinen on vastaanottajaan sisältyvän muodon ja toinen ulkoa tuodun signaalin jo määrittelemä (tässä ilmaantuvat Simodonin huolet kybernetiikkaa, kuten samalla kaikkea yksilöön suhteissaan tarkasteltua "merkityksen" teoriaa kohtaan). Kaikilla tavoin yksilöllistyminen näyttäytyy tosiasiallisesti olevan uuden hetken tapahtumana, itseensä yhdistyneen, faasisen (faasi on fysiikassa ja kemiassa yhden samankaltaisen aineen muodostama ryhmä olevan hetkenä).

Tähän saakka emme ole tehneet muuta kuin viitanneet joihinkin Simondonin kirjan (hyvin) yleisiin periaatteisiin. Yksityiskohtaisemmin analyysi järjestyy kahden polttopisteen ympärille. Ensimmäinen muodostuu yksilöllistymisen eri regiimien tutkimuksesta, erityisesti fyysisen ja vitaalisen yksilöllistymisen ero joutuu syvällisen seulonnan kohteeksi. Sisäisen resonanssin regiimi eroaa näissä kahdessa tapauksessa. Fyysinen yksilö tyytyy vastaanottamaan informaatiota vain yhden kerran, toistaen alkuperäistä singulaarisuutta, kun taas elävä vastaanottaa peräkkäin useampia informaation kontribuutioita ja merkitsee muistiin useampia singulaarisuuksia. Ennen kaikkea fyysinen yksilöllistyminen täyttyy ja ulottuu kappaleen, esimerkiksi kristallin, rajalle kun taas elävä kasvaa sisältä ja ulkoa, ollen sisäisen tilansa koko sisältö "topologisessa" kosketuksessa ulkoisen tilan sisältöön (...).

Hämmästyttää, että Simondon ei ole käyttänyt enemmän, biologian alueella, Childin koulukunnan töitä gradienteista ja resoluution järjestelmistä munan kehityksessä; nämä työt kertovat intensiivisyyden kautta tapahtuvan yksilöllistymisen ajatuksesta, joka useilta kohdin vahvistaisi Simondonin teesit. Mutta se selittyy epäilemättä sillä, että Simondon ei halua rajoittua yksilöllistymisen biologiseen määrittelyyn, vaan haluaa päinvastoin tarkentaa aina vain monimutkaisempia yksilöllistymisen tasoja. Siten on olemassa aidosti psyykkistä yksilöllistymistä, joka nousee esiin nimenomaan silloin kun vitaaliset toiminnot eivät enää riitä ratkaisemaan elävän asettamia ongelmia ja kun uusi sysäys esiyksilöllistä todellisuutta mobilisoidaan uuden problematiikan sisällä, ratkaisun uuden prosessin sisällä (...). Ja psykismi puolestaan avautuu transindividuaaliseen kollektiivisuuteen.

Näin on nähtävissä Simondonin analyysin toinen polttopiste. Siinä perustava ajatus on, että esiyksilöllinen säilyy ja sen on pysyttävä yksilöön yhdistyneenä., "tulevien epäpysyvien tilojen lähteenä". Tältä pohjalta estetismi tuomitaan välitystekona, jolla yksilö leikkaa itsensä irti esiyksilöllisestä todellisuudesta, johon hänet on upotettu, ja hän sulkeutuu erityiseen singulaarisuuteen, kieltäytyy kommunikoimasta, ja aiheuttaa tietyllä tavoin informaation katoamisen. "Etiikkaa on olemassa siinä määrin kuin on informaatiota, siis merkitystä, joka ylittää elementtien, olevien disparaattisuuden ja saa aikaan sen, että se, mikä on sisäistä, on myös ulkoista". Etiikka realisoi liikkeen, joka kulkee esiyksilöllisestä yksilöllisen kautta transindividuaaliseen (...).

Joka tapauksessa harvat kirjat saavat tuntemaan, kuten tämä, missä määrin filosofi voi löytää inspiraatiota nykytieteestä ja palata samalla filosofian suuriin klassisiin kysymyksiin niitä muuttaen ja uudistaen. Simondonin antamilla uusilla käsitteillä näyttää minusta olevan valtava merkitys; niiden rikkaus ja omintakeisuus iskevät lukijaan tai vähintäänkin vaikuttavat häneen. Se, mitä Simondon muotoilee, on aito ja todellinen ontologia, jonka perustalta oleva ei koskaan ole yksi: sikäli kuin se on esiyksilöllinen, se on enemmän kuin yksi, metastabiili, päällekkäinen, ja itselleen samanaikainen; sikäli kuin se on yksilöity, se on moninainen tai "polyfaasinen", "muutoksen faasi, joka johtaa uusiin toimintoihin".

Tulostusversio.