2006-10-20
Kääntänyt: Jussi Vähämäki
Se, mikä yli kaiken kiinnostaa Deleuzea, on logiikka, logiikkojen tuottaminen. Jos on olemassa jotain, mikä erottaa hänet Foucault'sta, Sartresta tai Bergsonista, se on tämä intohimo logiikkaan. Kaikki hänen kirjansa ovat "loogisia". Hänen ensimmäisen kirjansa Humesta olisi voinut otsikoida "Kokemuksen logiikka" tai "Empirismin logiikka", kirjan Proustista "Merkkien logiikka". Proustin kaltaisessa kirjailijassa hän ei etsi teoksen kerronnan rakennetta tai analyysiin syvyyttä, vaan logiikka, joka sulkee teoksen koteloon kuin hyönteisen.
Jokaiselle kirjailijalle, jokaiselta alalta säilyy sama kysymys: Kuinka tämä toimii? Tai pikemminkin: Mikä on sen logiikka? Myöhemmin, kun he Guattarin kanssa kritikoivat psykoanalyysia, se tapahtuu jälleen logiikan nimissä. Oidipus on ennen kaikkea paralogismi, loukkaus halun logiikkaa kohtaan. Guattarin äärimmäisen tärkeä merkitys on siinä, että hän näki tiedostamattoman ja kapitalismin välisen yhteyden vastaavan toisenlaista logiikkaa kuin Freudilla tai ortodoksimarxismissa. Antioidipuksen olisi voinut otsikoida "Halun logiikka" ja Mille Plateaux'n "Multiplisiteetin logiikka".
Mutta logiikka ei tarkoita rationaalista. Voisimme jopa sanoa, että Deleuzella "mitä irrationaalisempi sitä loogisempi". Samalla tavoin kuin Dostojevskin henkilöhahmoilla: heillä ei ole mitään järkeä näytettävänään ja kuitenkin heidän tekonsa vastaavat pakottavaan logiikkaan. Kuten François Zourabichvili on näyttänyt, Deleuzella irrationaalinen ei ole epäloogisen synonyymi, asia on päinvastoin. Näin on siksi, että alusta loppuun ainoat häntä kiinnostavat logiikat ovat niitä, jotka pakenevat kaikkea järkeä: masokismin logiikka, Lewis Carrollin logiikka, skitsofreenisten prosessien ja kapitalistisen tuotannon logiikka. Tai joidenkin filosofien logiikka, filosofien, jotka järjen suojissa ovat keksineet logiikoita, joilla on hyvin vähän tekemistä rationaalisen kanssa (Hume, Bergson, Spinoza tai jopa Leibniz).
Kas siinä toinen erottava piirre: syvä perversio filosofian itsensä sydämessä. Armottomana loogikkona Deleuze on välinpitämätön eletyn (aidoimmasta kaikkein tavanomaisimpaan) kuvaukselle. Hänen silmissään alkuperäisen ja tavanomaisen filosofiat ovat vielä liian pehmeitä, liian sentimentaalisia. Vain logiikka merkitsee, koska eletyn tuolla puolen sillä on tapa sekoittua elämän itsensä voimiin. Tästä on peräisin koko tuotannon läpäisevä johdonmukainen vitalismi. Ei siksi, että elämä työntää irrationaalisuuden puuskan logiikkaan, joka muuten jäisi sitä vaille. Pikemminkin siksi, että elämän voimat luovat jatkuvasti logiikoita, jotka alistavat meidät niiden irrationaalisuudelle.