2006-10-04

Sisällissota metropolissa
Tuotantoympäristöjen kontrolli ja uudet urbaanit kamppailut

Eetu Viren, Riie Heikkilä

Nuoret hälyttävät kaverinsa tekstiviestien avulla kaupungille juopottelemaan, heittelevät poliisia kivillä tai heittelevät tägejä Tuomiokirkon oveen. Asukkaat valtaavat lähikirjaston protestina sen lakkautusuhalle. Opiskelijat ja työttömät tukkivat moottoriteitä ja rautatieasemia. Yhteiskunnallisten konfliktien luonne näyttää muuttaneen muotoaan tavalla, joka monille perinteisen työväenliikkeen toimintatapoihin tottuneille vasemmistolaisille saattaa vaikuttaa oudolta. Liian usein niitä käsitellään "marginaalisina" tai "epäolennaisina", "keskiluokkaisina" kamppailuina.

1. Johdanto

Radikaalin yhteiskuntatutkimuksen lähtökohtana ja menetelmänä on konflikteihin sekaantuminen: siellä missä kamppaillaan, tapahtuu jotain olennaista. Ratkaisevia yhteiskunnallisia kamppailuja ei käydä marginaaleissa, ne eivät suuntaudu marginaalista keskukseen, sillä yhteiskunta ei ole mikään totaliteetti, jolla edes voisi olla selkeää määriteltävää keskusta. Keskuksia on monta, eikä yhteiskunnallisia solmukohtia voida paikantaa muuten kuin menemällä kamppailujen sisään.

1960-luvulla Italian operaistit ja Ranskan maolaiset löysivät yhteiskunnallisten kamppailujen ytimen suurista raskaan teollisuuden tehtaista. Nykyisin olennainen yhteiskunnallisen rikkauden tuotanto on kuitenkin paennut tehtaan ja muiden suljettujen tilojen kuten koulujen ja toimistojen sisältä koko yhteiskunnan tilaan. Samalla myös luokkataistelun polttopiste on kenties siirtynyt tehtaiden ulkopuolelle, mutta se ei tarkoita historian, ideologian tai poliittisten konfliktien loppua. Uudet kamppailut ovat luonteeltaan "metropolitaanisia" tai "urbaaneja", niiden polttopisteessä on kamppailu kaupunkitilan hallinnasta 1.

Suomessa nämä uudet kamppailun muodot nousivat julkisuuteen ennen kaikkea viime vappuna VR:n makasiineilla käydyn kahinoinnin seurauksena. Nuorisotutkijat ovat yrittäneet selittää konflikteja nuorten pahoinvoinnin ja uuden köyhyyden oireiksi. Jokin yhteys niillä varmasti siihen onkin, mutta kuten mikä tahansa poliittinen konflikti, myös makasiinien yhteenotto sisälsi jotakin, joka ei ole palautettavissa sosiologisiin taustatekijöihinsä. Se oli konflikti, joka haastoi hegemonisen kaupunkitilan jäsentämisen järjestyksen. Ei tule unohtaa, että kyse oli makasiinien viimeisestä viikonlopusta ennen kuin ne jyrättiin uuden musiikkitalon tieltä. Muiden urbaanien kamppailujen tavoin makasiinien kamppailut toivat esiin vihan, jonka jatkuvasti kiristyvä kontrolli aiheuttaa. Poliisin ja vartijoiden mielivaltainen puuttuminen kaupunkitilassa oleskeluun ei tuota konsensusta, vaan yhä kiihtyviä konflikteja.

Toinen esimerkki uusista urbaaneista kamppailuista on tänä vuonna toisen kerran järjestetty katutaiteiden yö, joka kohdistuu ennen kaikkea Helsingin kaupungin Stop Töhryille -kampanjaa vastaan. Stop Töhryille liittyy laajempaan ja yleisesti sovellettuun julkisen tilan nollatoleranssipolitiikkaan, joka on luovan kaupungin paradigman kääntöpuoli. Sekä makasiinien yhteenotto että katutaiteiden yöt liittyvät kamppailuun kaupunkitilan hallinnasta, siitä kenellä on oikeus oleskella kaupunkien julkisessa tilassa, käyttäytyä siellä omilla tavoillaan ja jättää siihen omia merkkejään.

Yleisemmin kamppailut liittyvät tuotannon yhteiskunnallistumisen prosessiin: tiedontuotantoon, kommunikaatioon ja palveluihin keskittyvän nykykapitalismin toiminta ei nimittäin perustu enää vain rajattuihin tuotantolaitoksiin, vaan koko yhteiskunnalliseen elämään. Tuotannon optimoimiseksi sen on pyrittävä luomaan oikeanlainen yhteiskunta, oikeanlainen kaupunki.

Eräs suosituimmista yhteiskunnan tuottamisen paradigmoista, joita globaali eliitti nykyisin hyödyntää, on ns. luovan kaupungin ja luovien luokkien paradigma. Ajatus luovista luokista tuntuu herättävän pyyteetöntä ihastusta kaikkialla, missä se mainitaan. Ennen kaikkea ajatus liitetään Richard Floridan nimeen. Floridan ja Charles Landryn kaltaiset superkonsultit lentelevät ympäri maailmaa horisemassa visioitaan huippuosaajien tarpeisiin räätälöidystä kaupunkitilasta, joka on nykyään kaupunkien menestyksen tärkein edellytys.

Ennen Helsingin kulttuuripääkaupunkivuotta Landry palkattiin laatimaan kaupungille strategia, joka parantaisi sen asemia globaalissa huomiotaloudellisessa kilpailussa huippuosaajista ja varakkaista turisteista. Strategian ytimessä on juuri Floridankin hehkuttaman luovan luokan houkuttelu. Menestyvän kaupungin tulee olla luova kaupunki. Paraatiesimerkkeinä luovasta kaupungista nostetaan yleensä esiin San Francisco ja Barcelona, jotka molemmat ovat onnistuneet erityisen hyvin huippuosaajien houkuttelussa. Tässä kirjoituksessa luovan kaupungin strategiaa ja sen taustalla vaikuttavia voimasuhteita ja kamppailuja hämmennetään perehtymällä Helsingin ja Barcelonan kaupunkisuunnittelun kehitykseen viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.

2. Luovat luokat

2.1. Luova luokka ja yhteiskunnallinen tuotanto

Luovia luokkia käsittelevän keskustelun taustalla on tuotannon yhteiskunnallistuminen, joka tarkoittaa yleisten inhimillisten yhteiskunnallisten kykyjen tulemista välittömiksi kapitalistisen tuotannon hyödyntämiksi tuotantovoimiksi. 1970-luvulta lähtien perinteinen mekaaninen tehdastyö on menettänyt hegemonisen kapitalistista tuotantoa organisoivan asemansa, ja sen sijalle ovat astuneet erilaiset immateriaalisen tuotannon muodot markkinoinnista ja tuotekehittelystä palveluihin ja viestintään.

Samalla tuotannon tilallinen organisaatio on kokenut radikaaleja muutoksia. Teollisen kapitalismin kultakauden aikana keskeiset tuotantolaitokset sijoittuivat usein suurten metropolien keskustojen ulkopuolelle, erityisiin teollisuuskaupunkeihin (Manchester tai Tampere) tai teollisuusalueille, jotka sijaitsevat kaupunkien laidoilla. Kun varsinainen materiaalinen tuotanto on yhä enemmän siirtynyt halvemman palkkatason ja huonompien työehtojen maihin, on läntisten teollisuusmaiden kaupunkien täytynyt omaksua uudenlaisia taloudellisia strategioita.

Koska postfordistinen kapitalismi tai immateriaalinen tuotanto hyödyntää kiinteän pääoman sijaan ennen kaikkea elävää yhteiskunnallista työtä, se tarvitsee ennen kaikkea työntekijöitä, joilla on oikeanlainen elämä, siis oikeanlaiset arvot, asenteet, ulkonäkö ja yleiset sosiaaliset ja kulttuuriset taidot. Koska tämä työvoima ei rajoitu tiettyyn paikkaan kuten tehtaaseen eikä tiettyyn työaikaan (vaan tekee työtä ja kehittää kykyjään myös tai ennen kaikkea vapaa-ajallaan) sitä voi houkutella ja hallinnoida ainoastaan oikeanlaisella ympäristöllä tai pikemminkin oikeanlaisella yhteiskunnalla 2.

Postfordistisessa kapitalismissa juuri metropoli, globaali suurkaupunki, on se tila, johon tuotannon ydintoiminnot keskittyvät. Kansallisvaltioiden sijaan globaalin kilpailun yksiköiksi muodostuvat yhä enemmän (suur)kaupungit, jotka myös muodostavat erilaisia yhteenliittymiä ja verkostoja keskenään ilman valtiollisen tason välitystä. Finanssisektorin merkityksen kasvu ja erilaisten yritysten tarvitsemien palveluiden (lakipalvelut, kirjanpito, erilaiset henkilöstöpalvelut, "luovien luokkien" elämää helpottavat kotipalvelut ja kulttuuripalvelut jne.) räjähdysmäisesti kasvanut kysyntä ovat luoneet uudenlaista tarvetta tilallisesti keskitetylle tuotannolle suurkaupunkien businesskortteleissa kuten Manhattanilla tai Lontoon Cityssä.3

Vaikka varsinaiset tavarantuotannon prosessit on yhä laajemmin hajautettu ympäri maapalloa, on tämän hajautetun tuotannon hallinto ja kontrollointi keskitetty yhä tiiviimmin muutamien harvojen globaalien suurkaupunkien keskustoihin:

"Huipputason osaamisessa hajauttaminen koskee innovaatiokeskusten ja ylipäätään suorittavan tason sijoittamista. Siinä missä suuryritysten pääkonttorit sijoitetaan mieluiten metropolien keskeisimmille bisnesalueille (kuten Manhattanille), muun muassa arvovaltasyiden sekä sisäpiiritiedon ja luottopalvelujen tiiviin saatavuuden vuoksi, yritysten varsinaiset tuottavat toiminnot voidaan sijoittaa esikaupunkialueille." 4

2.2. Luovuus ja kontrolli

Richard Floridan nimi tuntuu yhä useammin nousevan esiin keskusteluissa, jossa viitataan uudenlaiseen, luovaan kaupunkitilaan ja dynaamiseen tuotannolliseen ympäristöön, joka houkuttelisi asukkaikseen ns. luovaa luokkaa. Sen ytimeen kuuluvat tieteilijät, taiteilijat ja erilaiset innovaattorit, jotka muokkaavat kaupunkirakennetta kaikkia hyödyttävään suuntaan. Nämä uudenlaiset luokat syntyvät Floridan mukaan juuri kaupunkiympäristössä. Hänen ajatuksensa mukaan luovien luokkien keskeinen piirre on se, että niiden asuttamat kaupungit menestyvät kilpailuyhteiskunnan pyörteessä muita kaupunkeja paremmin.

Florida on kääntänyt tavanomaisen kaupunkisuunnittelumallin ympäri: hänen mukaansa ihmiset muuttavat kaupunkeihin niiden imagoihin liittyvien miljöiden perässä ja työnantajat taas joutuvat seuraamaan heidän liikkeitään. Kaupunkien menestyksen avaimet, "teknologia", "talentti" sekä "toleranssi" kietoutuvat kaikki yhteen, ja eri kaupunkien luovia rakenteita (tosin vain USA:ssa) analysoinut Florida väittää, että näitä kolmea tekijää sitovat yhteen nimenomaan luovat luokat. Tätä hän kuvaa erilaisin indeksein; esimerkiksi gay-indeksi kertoo toleranssista, joka puolestaan on yksi menestyksekkään kaupungin perusaineksista. Floridan teorian taustalla on siis puhdas idea siitä, että luovaa luokkaa - kuinka se sitten määritelläänkään - kaupunkiin houkuttelemalla siitä voi lopulta onnistuneesti valjastaa kulttuurisesti mutta erityisesti (tieto)taloudellisesti kilpailukykyisen alueen.

Huippuosaajien lisäksi tarvitaan kuitenkin uutta palvelusväkeä: "rupusakkia" tai "roskajoukkoa", joka siivoaa, hoitaa lapset, pitää yllä atk-järjestelmiä ja huolehtii perusopetuksesta sillä välin kun luova luokka voi tehdä kevyttä ja luovaa tietotyötä. Metropolin strateginen merkitys nykykapitalismille onkin huippuosaajien lisäksi siinä, että myös palvelusväki haluaa suurkaupunkeihin, missä on tarjolla niin töitä, virikkeitä kuin sosiaalisia suhteita aivan eri tavalla kuin maaseudulla tai kuihtuvissa pikkukaupungeissa.

Koska kaupungit ovat tuotannon solmukohtia ja globaalin kilpailun yksiköitä, toteutuu työvoiman jakamisen strategia kaupunkitilan tuottamisen ja hallinnoinnin tasolla. Tarkemmin ottaen immateriaalisen tuotannon työvoimasta voidaan nostaa esiin kolme kategoriaa:

  1. huippupalkatut aivotyöläiset (brain knowledge workers), joista yritykset ja kaupungit kilpailevat ja joiden tarpeisiin kaupunkitilaa muokataan: heille rakennetaan kalliita kauppoja, luksusyökerhoja ja huipputrendikkäitä kulttuuripalveluja.
  2. "mekaanisen" tietotyön tai tiedon jakamisen parissa työskentelevät (chain knowledge workers), kuten opettajat, it-tukihenkilöt, perustason kirjanpitäjät jne. Heidän tilanteensa "luovissa kaupungeissa" on usein varsin tukala; kiinteistöjen hinnannousun ja julkisten palvelujen heikentymisen takia he joutuvat usein muuttamaan kauas kaupungin ytimestä ja kuluttamaan entistä pidempiä aikoja työmatkoihin.
  3. Metropolitaaninen proletariaatti: huonosti palkattujen "paskaduunien" tekijät, jotka sijoittuvat lähinnä ns. henkilökohtaisten palvelujen sektorille: siivoojat, asiakaspalvelutyöntekijät tms (ns. McJobs). He edustavat luovan kaupungin likaista, stigmatisoitua ja demonisoitua Toista, jota pyritään pitämään poissa näkyviltä silloin kun he eivät ole kaupungin elämän kannalta välttämättömissä töissä.

Usein merkittävä osa näistä immateriaalisen tuotannon proletaareista on laittomia siirtolaisia, jotka tekevät työtä ilman mitään virallisia oikeuksia, sosiaaliturvaa tai lainmukaisia minipalkkoja hallitusten ja viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Myös siirtotyövoiman houkuttelun kannalta metropolit ovat avainasemassa, koska metropoleilla on heihinkin suuri vetovoima esimerkiksi jo olemassa olevien etnisten yhteisöjen ansiosta.

Saskia Sassenin mukaan uudet metropolitaaniset konfliktit jengiväkivallasta erilaisiin yhteiskunnallisen lakon muotoihin liittyvät siihen, että kaksi niin eriarvoista ryhmää asuu fyysisesti niin lähekkäin. Koska tämä läheisyys on kuitenkin täysin välttämätöntä nykykapitalismin toiminnalle, ainoa ratkaisu on metropolitaanisen tilan hallinnointi erilaisin jatkuvan kontrollin keinoin.

Nollatoleranssi, yksityisten vartiointipalveluiden lisääntynyt käyttö ja poliisin valtuuksien kasvattaminen kuuluvat juuri tähän urbaanin hallinnoinnin tapojen järjestykseen. Metropolin ajallisesti ja tilallisesti rajattomassa ihmisvirrassa kontrollin on pakko olla samalla tavoin hahmotonta, mielivaltaista ja epämääräistä. Sitä luonnehtii mielivallan ja poikkeuksen logiikka: se on vailla mitään perustaa, mitään sääntöjä, jotka määrittelisivät sen legitimiteetin tai rajoittaisivat sen soveltamista. Metropolin moneudessa vartijat eivät voi olla kaikkialla, mutta heitä voi olla missä tahansa.

Kontrollin perustana on nimenomaan jatkuva puuttuminen kaupunkitilaan ja siinä oleiluun. Poliisin toiminta ei niinkään perustu enää jo tehtyjen rikosten selvittämiseen ja rankaisemiseen, siis konkreettisten ruumiiden hallinnointiin ja normittamiseen. Sen sijaan kontrolloinnin keskipisteessä on "ennaltaehkäiseminen": toiminnan mahdollisuuksien säätely. Kontrolli kohdistuu "vääränlaisen käytöksen" tukahduttamiseen jo ennalta moduloimalla jatkuvasti kaupunkitilassa käyttäytymisen eri muotoja: keskeiseksi tulee esimerkiksi "häiriköiden" tunnistaminen ulkonäön, ilmi tulevan poliittisen suuntauksen, luokkataustan tai muiden luokittelevien tekijöiden perusteella. Toisaalta esimerkiksi valvontakameroiden ja vartijoiden läsnäolon tarkoituksena ei ole niinkään ottaa kiinni jo rötöksiin syyllistyneitä kuin luoda sellaista ilmapiiriä, jossa käyttäydytään säädyllisesti kuin itsestään. Kontrolli tuottaa siis kaupungilla oleilun tottumuksia ja tapoja, urbanismin etiikkaa, joka sopii säädyllisen ja hygieenisen luovan kaupungin imagoon.

Tämän materiaalisen hallinnoinnin lisäksi metropolitaanisen kontrollin järjestykseen kuuluu tietty ilmaisujen järjestys: antiurbaani puhe, joka kriminalisoi ja demonisoi sitä urbaania tilaa, jossa metropolitaaninen proletariaatti elää. Erityisesti kaikki ne tilat, joissa kahden työvoiman kerroksen konkreettinen kohtaaminen on mahdollista, herättävät luovan kaupungin arkkitehdeissa epämääräistä kauhua.

2.3. Metropoli moneuden hahmona

Suurkaupunkilaisen väkijoukon aiheuttama uhka on tietenkin eräs modernin yhteiskunnan hallinnoinnin peruskysymyksiä. Teollinen tuotanto vaati suurten ihmisjoukkojen keskittämistä samaan tilaan, mutta kuten Marx terävästi oivalsi, juuri tämä läheisyys tuotti samalla suunnattoman vallankumouksellisen potentiaalin. Anonyymi massa, väkijoukko väen moneuden keskeisimpänä aktualisaationa, on se uhka tai ongelma, jolle koko "sosiaalipolitiikka" ja sosiaalitieteet tietovallan muotona rakentuvat. Kaupungista tulee koko kaupunkisuunnittelun ja sosiaaliajattelun perinteessä pahuuden tyyssija, jonka vastakohtana on maaseutu aitouden, alkuperäisyyden ja puhtauden ilmentymänä.

Urbaanin väen hallinnointi ei kuitenkaan tapahdu samalla tavoin teollisessa ja jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Näitä kahta hallinnoinnin tapaa lienee parasta jäsentää suhteessa väen tai moneuden muotoihin, jotka tuottavat erilaisia tuotannon muotoja. On nimittäin selvää, että juuri urbaani heterogenia ja läheisyys, anonyymisyys ja joukkokokoontumisen polyfonia, on kapitalistisen tuotannon perusedellytys. Yhtäältä tietenkin siksi, että teollinen tuotanto ei olisi mahdollista ilman suurten työvoiman kasautumien luomista. Toisaalta siksi, että ainoastaan väen tuottava potentiaali mahdollistaa tuotantovoimien kehityksen.

Urbaania heterogeniaa, joka on väen virtuaalisen voiman aktualisoitumisen muoto, on siis mahdotonta sulkea pois järjestelmän piiristä. Toisaalta tätä keskeisyyttä ei kuitenkaan voida tunnustaa, koska se tekisi lisäarvon ulosmittaamisen tuotantoprosessista mahdottomaksi.

Niinpä juuri urbaanisuuden keskeisistä piirteistä on tehtävä infernaalisia ja hirviömäisiä ominaisuuksia, joita vartijat ja poliisit pyrkivät siivoamaan ainakin pois näkyvistä. Erityisesti Yhdysvalloissa, missä antiurbaanisuuden perinne on aina ollut vahvaa, esimerkiksi metroon suhtaudutaan julkisuudessa usein hyvin karsaasti: New Yorkin metro esitetään jonkinlaisena dantelaisena alamaailmana, jossa pahantekijät pitävät valtaa ja jonne kunnon kansalainen ei uskalla ainakaan päivän valoisien tuntien ulkopuolella astua.

Urbanisaation ja tuotantovoimien kehityksen kaksinainen luonne tulee selkeästi esiin tarkasteltaessa kahta suurta urbanisoitumisen vaihetta, jotka osuvat yhteen kapitalistisen tuotantotavan keskeisten muutosten kanssa. 1800-luvun puolivälissä käynnistynyt teollistuminen ja kaupungistuminen toteutuivat valtavana muuttoliikkeenä, joka repi feodaaliset paikallisyhteisöt juuriltaan. Yhtäältä se oli siis historian siihen asti suurin deterritorialisaation liike, jossa ennen kaikkea feodaalisiiin ja patriarkaalisiin hallinnoinnin muotoihin kyllästyneet nuoret pakenivat teollisuuskaupunkeihin. Tämä ihmisten kasautumisen liike, joka oli samalla kapina feodaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan, teki mahdolliseksi ja kietoutui yhteen teollisuuden kehityksen kanssa, vaikka niillä olikin eri syyt ja eri alkuperä, eikä kumpaakaan voi käsittää toisen "funktiona".

Urbanisaation toinen suuri liike sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin liike on suuntautunut ns. läntisissä teollisuusmaissa ennen kaikkea autioituvista teollisuuskaupungeista globaaleihin metropoleihin. Tämä tehdastyöstä ja tehdaskaupunkien ahtaissa henkisissä oloissa elämisestä kieltäytymisen liike näkyy vahvasti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa: nuoret seikkailijat, beatnikit, hipit ja pikkurikolliset, jotka muuttavat Etelän maatalous- ja teollisuuskeskuksista New Yorkiin tai Los Angelesiin menevämmän elämän toivossa. Metropolin tilassa hengailu ja ajelehtiminen (muistelkaa Tarantinon Jackie Brownia, joka samalla on nerokas kuvaus mustan naisen mahdollisuuksista jälkiteollisessa amerikkalaisessa yhteiskunnassa) ilmaisevat tympääntyneisyyttä tehdastyön mekaaniseen rytmiin ja työnteon pohjalta muotoutuneiden pikkukaupunkien yksitoikkoiseen elämään. Juuri tämä ajelehtiminen kapinoinnin muotona, jota Bifo kuvaa kirjoituksessaan "New York Terminal", pakotti kapitalismin uusintamaan itsensä ja muovaamaan tuotantopohjansa informaatioteknologiaan perustuvaksi. Tuotannon oli pakko laajentua tehtaista sinne, missä tuottava moneus ajelehti, eli koko metropolin tilaan.

Jälkiteollisessa metropolissa urbaanin väen hallinnoinnin ongelma tulee esiin erilaisessa muodossa, jolloin siihen täytyy myös luoda hieman erilaisia ratkaisuja. Yhtäältä metropolin heterogenia ja erilaisten ihmisjoukkojen välitön läheisyys ovat välttämätön edellytys aineettoman tuotannon toiminnalle. Metropoli on se kielellisen, aistimellisen ja affektiivisen tuottavan toiminnan allas, josta kaikki yritykset ammentavat sekä tarvitsemansa työvoiman että kysynnän tuotteilleen. Metropoli on polyfoniaa, erilaisten ruumiiden ja mielten yhteensattumista, joka tuottaa postfordistisen tuotannon kannalta välttämätöntä ennakoimattomuutta ja "ekstraa", joka ylittää yksittäisten työntekijöiden reaktiivisen kyvyn pelkästään vastata ulkoisiin ärsykkeisiin.

Toisaalta tätä väen rajatonta tuottavaa kykyä on jälleen kerran lisäarvon ulosmittaamiseksi ja pääoman kasaamiseksi kyettävä kontrolloimaan. Teollisessa yhteiskunnassa tämä tapahtui organisoimalla fysikaalisia ruumiita tehtaan tai muiden suljettujen instituutioiden sisällä. Tehtaassa tehtiin kuuliaisesti työtä, sen ulkopuolella työläiset saivat tehdä mitä tahansa tiettyjen kehysten (lakien ja asetusten) puitteissa. Kun tuotanto pakenee tehtaista koko metropolin tilaan, eivät ns. kurivallan mekanismit enää riitä. Tilaltaan rajatonta ja ajaltaan epämääräistä aineetonta työvoimaa voi hallita vain jatkuvan kontrollin avulla, vaikuttamalla käyttäytymisen mahdollisuuksiin.

Tällöin keskeiseksi nousee tuotannollisten ympäristöjen tuottaminen ja muovaaminen. Vääränlainen käytös on ehkäistävä ennalta joko oikeanlaisen etiikan tuottamisen, kaupunkisuunnittelun (ei heterogenian mahdollistavia urbaaneja tiloja) tai poliisin ja vartijoiden jatkuvan mielivallan tai erilaisten riskianalyysien (minkä näköiset tyypit ovat potentiaalisia rikollisia) avulla. Varsinaisten häiriöiden lisäksi kuitenkin myös kaikesta muusta toiminnasta, joka ei ole välittömästi lisäarvoa tuottamaa, yritetään päästä eroon. Ennen kaikkea metropolien keskusta-alueilla, joilla kilpailu tilasta on kovinta, koko kaupunkitila pyritään ulosmittaamaan elämiseltä, asumiselta ja joutilaalta oleilulta. Luovan kaupungin hallinnoinnin periaate on "nollatoleranssi": kaikki muut paitsi huippuosaajat ovat täysiä nollia, eikä nollia suvaita "luovassa kaupungissa".

2.4 Tehtaasta tehtaaseen

Kun kaikista sosiaalisen kanssakäymisen muodoista tulee tuotannon avaintekijöitä, tarvitaan myös konkreettisia tiloja, joissa käydään neuvotteluja, innovoidaan yhdessä, käydään kuntosalilla ja vietetään joutilasta seuraelämää. Yrityksille on tärkeää, että niiden tarvitsemat palveluyritykset ovat aina käytettävissä ja myös tilallisesti lähellä. Työntekijöiden houkuttelemisen kannalta on olennaista, että kaupunki tarjoaa tarpeeksi virikkeitä ja toivotunlaisen elämän mahdollisuuksia. Juuri tässä mielessä suuret globaalit metropolit ovat tietenkin ylivertaisia.

Sharon Zukin on kirjassaan Cultures of Cities kuvannut sitä, kuinka vanhoja teollisuuskäytössä olleita rakennuksia ja alueita on teollisuuslaitosten häviämisen jälkeen alettu hyödyntää uusissa kaupunkistrategioissa5. Kaupunkien keskustoiden tuntumaan rakennetut trendikkäät loft-asunnot 6 ovat uudistuotantoa moninkertaisesti kalliimpia, ja Helsingin Kaapelitehtaan kaltaisiin rumiin teollisuushalleihin nousee gallerioita, teknologiayritysten konttoreita ja muodikkaita kahviloita. Kun kaupungit eivät enää kilpaile tehtaista vaan luovista huippuosaajista ja turisteista, tulee kaupungin esteettisestä ilmeestä ja sen luomista sosiaalisista mielikuvista keskeisiä menestystekijöitä.

Teollisuusrakennusten hyödyntäminen alkoi jo 1960-luvun lopulla (tunnettu on esimerkiksi Andy Warholin Factory), mutta voimakkaammin se on noussut esiin vasta 1970- ja 80-luvuilla. Tämä hylättyjen ja slummiutuneiden keskustakaupunginosien uusi kapitalistinen haltuunotto, jota Zukin kutsuu gentrifikaatioksi, liittyy juuri uuden urbaanin yläluokan tarpeiden toteuttamiseen. Luova luokka haluaa nimittäin usein asua keskustassa, lähellä kulttuuri- ja muita palveluita.

Luovien kaupunkien kehitys ei kuitenkaan ole vailla konflikteja. Monessa tapauksessa esimerkiksi vanhoja telakka- tai teollisuusalueita on haviteltu myös kaupunkilaisten vapaaseen käyttöön, jolloin niihin on suunniteltu perustettavaksi esimerkiksi nuorten harrastustiloja, yleisiä kirjastoja, pieniä itsenäisiä taidepajoja, tiloja joissa voi järjestää autonomisia musiikkitapahtumia jne. Lopulta suurpääoman edut ja huippuosaajien houkuttelu ovat kuitenkin miltei poikkeuksetta vieneet voiton kaupungin asukkaiden toiveista. Tästä löytyy valtavasti kotimaisia esimerkkejä: esimerkiksi Katajanokan vanhasta vankilasta oltiin puuhaamassa erilaisia taide- ja toimintapajoja sisältävää matalan profiilin kulttuurikeskusta, mutta vuonna 2002 järjestetyn tarjouskilpailun voittivat tapahtumamarkkinointiyritykset Lucifer Oy & Real Pro Oy. Kilpailuun osallistui monia yhdistyksiä ja yhteisöjä, joiden taloudelliset voimavarat eivät tietenkään pystyneet kilpailemaan suuryritysten kanssa.

3. Helsinki-Barcelona: kaupunkistrategiat

Helsinki ja Barcelona ovat hedelmällinen vertailukohta paitsi toisilleen, myös käsitykselle luovasta luokasta. Barcelonaa on jo pitkään pidetty jälkiteollisen kaupunkiparadigman malliesimerkkinä, ja myös Florida viittaa omissa kirjoituksissaan toistuvasti tähän "Espanjan eurooppalaisimpaan kaupunkiin". Samanlaiset kehityskulut leimaavat myös Helsinkiä, jossa Florida piipahti itsekin muutama vuosi sitten: täällä luovaan työhön ja luovien, rikkaiden asukkaiden houkutteluun käytetään yhä enemmän henkisiä ja taloudellisia voimavaroja.

3.1 Barcelona

Barcelona on luovan kaupungin idean ydinalueita, sillä kenties enemmän kuin mikään muu eurooppalainen kaupunki se on tietoisesti pyrkinyt irrottautumaan kansallisvaltion taloudellisesti määrittelevästä asemasta ja houkuttelemaan juuri uuden talouden yrityksiä ja sen tarvitsemaa työvoimaa. Vuodelta 2000 peräisin olevassa Barcelonan metropolialueen strategiassa puhutaankin selvästi siirtymästä teollisesta jälkiteolliseen kaupunkiin, metropoliin yhteiskunnallisen tuotannon paikkana.

Barcelonan strategia on monin tavoin kuin suuryrityksen vuosikertomus: siinä laitetaan toistuvasti eurooppalaisia suurkaupunkeja järjestykseen esimerkiksi sen mukaan, millaiset elinstandardit niissä on. Kuitenkin suurin osa strategian paremmuusjärjestyksistä liittyy taloudellisen kasvun ja houkuttelevuuden tasoon: näitä ovat esimerkiksi "best cities for creating a business" (Barcelona sijalla 6), "company headquarters in 2006" (Barcelona sijalla 6), sekä "easy access to markets" (Barcelona sijalla 13).

Strategia painottaa kaupungin kilpailukyvyn valttikortteina sellaisia yleisiä tekijöitä kuten elämänlaatua, sosiaalista koheesiota tai kaupunkilaista identiteettiä - yleisiä yhteiskunnallisen ympäristön tekijöitä, jotka liittyvät tietynlaisen elämän tuottamiseen. Strategia tuo esille esimerkiksi sen, että Barcelonan tulisi kehittää alueensa avoimuutta, johon liittyy esimerkiksi kieli- ja kommunikaatiotaitojen lisääminen, siirtolaisten parempi integrointi sekä parantuneet julkiset palvelut. Kaikkiin hankkeisiin liittyy se, että Barcelona halutaan nähdä kilpailukykyisempänä ja taloudellisesti houkuttelevampana.

Barcelonan kulttuuristrategiassa näkyy kirkas luovan luokan eetos: kulttuurin määrittelee aina visiotaloudesta määräävä eliitti, ja tämä "kulttuuri" tähtää ensi sijassa sosiaalisen koheesion tavoitteluun. Koheesio liittyy kaupunkitilan muuntamiseen houkuttelevammaksi, turvallisemmaksi - ei kaikille kaupunkilaisille, vaan luovalle luokalle. Vaikka strategia näennäisesti tähtää integraatioon, se tapahtuu ainoastaan oletetun turvallisuuden lisääntymisen nimissä; ehkäpä Barcelonaan saadaan lisää turistirahaa, jos loputkin taskuvarkaat saadaan nitistettyä ankaramman valvonnan keinoin. Kulttuurista puhutaan vuolaasti strategiassa, mutta ei missään kohdin esimerkiksi sen tasapuolisemmasta kohdistamisesta kaikkiin kaupunkilaisiin.

Hyvä esimerkki Barcelonan uudesta politiikasta on kiinteistösijoittajien, rakennusfirmojen ja kaupunginjohdon yhteistyössä käynnistämä "Forum 2004" -hanke, joka tunnetaan myös "Universaalina kulttuurien foorumina". Foorumi on järjestetty sitä varten rakennetulla merenranta-alueella aivan kaupungin köyhimmän kaupunginosan vieressä, ilman että kyseinen kaupunginosa olisi hyötynyt tästä mitenkään. Tämä 3 miljardin euron projekti on houkutellut Barcelonaan valtavasti turisteja ja tuonut suunnattomia voittoja rakennusfirmoille. Foorumin pääpuhujien mukaan sen tarkoituksena olikin markkinoida "tuotemerkkiä nimeltä Barcelona". Samalla se on toiminut eräänlaisena vesitettynä konsensushakuisena versiona maailmanlaajuisesta Sosiaalifoorumi-liikkeestä.7

3.2. Helsinki

Helsingin pääkaupunkiseudun kaupunkistrategiassa vuodelta 2002 nousevat esiin varsin samanlaiset painotukset. Esipuheen mukaan "kaupunkiohjelman suunnittelutyön kantavat teemat ovat osaaminen ja osallisuus". Tarkemmin määritellyt toimintalinjat ovat 1) "Huippuosaamisen ja monipuolisen tietopääoman vahvistaminen", 2) Oppiva kaupunkiseutu - kaupunkilaisten yksilöllisen osaamisen vahvistaminen yksilöllisin keinoin sekä 3) Osallisuuden ja sosiaalisen eheyden vahvistaminen. Kaikki kolme liittyvät nimenomaan oikeanlaisen yhteiskunnan ja sen kautta oikeanlaisten yleisten yhteiskunnallisten kykyjen kehittämiseen. Samalla siinä nousee esiin Lissabonin strategiassa määritelty osaamisen lajien erottelu: huippuosaaminen erotetaan muusta, vähemmän huippulaatuisesta osaamisesta ja nostetaan kaupunkiohjelman ykköstavoitteeksi. Tekstin muotoilut toistavat yhteiskunnallisen tuotannon hallinnointiin liittyviä teemoja (esimerkiksi Sassenin väitteitä) lähes häkellyttävällä tarkkuudella:

Globaalitaloudessa suurkaupungit ovat avainasemassa koko Euroopan kilpailukyvyn kannalta. Huippuosaamista hyödyntämällä on luotava uutta kannattavaa yritystoimintaa. Menestyvän yritystoiminnan elinehto on kaupunkiseudun ja kaupunkilaisten oppimiskyky. Kilpailukyvyn ja oppimisen perustana on turvallisuus, hyvinvointi ja kaupunkilaisten laaja osallisuus yhteiskuntaan.
(Pääkaupunkiseudun kaupunkiohjelma 2002)

Konkreettisesti ohjelman tavoitteita voidaan nähdä esimerkiksi "huippuosaajien" kaipaamien uusien liikennepalveluiden (Kampin keskus, keskustatunneli), kulttuuripalveluiden tai yritysten vaatimien toimintaympäristöjen luomisessa. Ympäri kaupunkia, esimerkiksi Arabianrantaan tai Ruoholahteen, luodut immateriaalisen tuotannon keskukset vastaavat nimenomaan yritysten tarpeisiin luoda keskitettyjä tuotantotiloja, joissa kaikki keskeiset palvelut lakimiehistä graafikoihin ja siivoojiin ovat alati saatavilla. Otaniemen alue on vielä laajempi esimerkki teknologiakeskuksesta, jossa Teknillisen korkeakoulun ja Keilaniemen suuryritysten ympärille on rakennettu laaja tietotalouden keskus.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen ehdotus ns. wau-arkkitehtuurin hankkimisesta kaupungin imagon kohottamiseksi ja turistien houkuttelemiseksi kuuluu samaan immateriaalisen huomiotalouden strategiaan. Wau-arkkitehtuurilla tarkoitetaan tunnettujen kansainvälisten huippuarkkitehtien suunnittelemia huomiota herättäviä ja mammuttimaisia rakennuskomplekseja, jotka yleensä eivät liity laajempaan kaupunkisuunnittelulliseen kokonaisuuteen, vaan niiden tarkoitus on ennen kaikkea turistien houkutteleminen esteettisin ja huomiotaloudellisin keinoin.

Myös asumisen suunnittelussa huippuosaajien houkuttelu on noussut Helsingin seudulla selvästi esiin. Puhe "hyvien veronmaksajien" houkuttelun tärkeydestä lisääntyy koko ajan. Asuntopolitiikassa onkin ollut havaittavissa siirtymä aiemmasta sosiaalisen asuntotuotannon ja heterogeenisten asuinalueiden suunnittelusta rikkaille suunnattujen erillistalojen ja sosiaalisesti homogeenisten kaupunginosien suunnitteluun. Viime aikoina keskustan lähellä vapautuneista entisistä teollisuus- ja satama-alueista luodut asuinalueet toistavat varsin pitkälle hygieenisen porvarillisen asuinalueen kaavaa. Niin Jätkäsaaresta, Kalasatamasta kuin Arabianrannasta on tulossa urbaanin ylemmän keskiluokan asuinalueita, joille ei enää rakenneta matalan vuokratason julkisia asuntoja (kuten esimerkiksi Pikku-Huopalahteen vielä rakennettiin) vaan ainoastaan suhteellisen kalliita yksityisesti myytäviä tai vuokrattavia asuntoja. Ainakin Arabianrannan tapauksessa julkisen liikenteen toteutus on jäänyt huomattavasti suunniteltua heikommaksi: julkiset liikenneyhteydet eivät ole kovinkaan vahvoja, mikä korostaa yksityisautoilun ja keskiluokkaisen elämäntavan hegemoniaa alueella. On varsin todennäköistä, että myös Jätkäsaaren ja Kalasataman tapauksessa tulee käymään samoin.

Vielä pidemmälle porvarillinen asumisen malli menee esimerkiksi apulaiskaupunginjohtaja Korpisen visioissa Helsinkiin liitettävän Sipoon länsiosan kaavoituksesta. Korpisen mukaan Länsi-Sipoosta olisi tarkoitus tehdä omakotitalovaltaisten "puutarhakaupunkien" vyöhyke, johon houkuteltaisiin nimenomaan epäurbaania, homogeenistä omakotitaloympäristöä kaipaavaa vaurasta väestöä. "Puutarhakaupunki" viittaa englantilaisen kaupunkiutopistin Ebenezer Howardin 1900-luvun alussa luomaan kaupunkisuunnittelumalliin, jota esimerkiksi Helsingin ja Espoon monien esikaupunkialueiden (tunnetuimpana esimerkkinä Tapiolan-Mankkaan alue) kaavoituksessa 1950-luvulla ja sen jälkeen on noudatettu. "Puutarhakaupunkien" tarkoituksena oli muodostaa hyvinvoivan porvariston reservaatteja, väljiä ja "lähellä luontoa" olevia asuinalueita, pakopaikkoja "kaupungin melusta" eli urbaanin ympäristön pelottavasta heterogeniasta ja proletaaristen massojen läsnäolosta.

Helsingissä viime aikoina käyty keskustelu asuinalueiden erilaistumisesta ja erityisesti tiettyjen lähiöympäristöjen ja julkisten liikennevälineiden "vaarallisuudesta" liittyy samaan kaupunkitilan hygienian projektiin ja antiurbaaniin ilmaisujen järjestykseen. Esimerkiksi vannoutuneena antiurbanistina, kaupunkilaisen ryysyproletariaatin halveksujana ja porvarillisen reservaattiasumisen kannattajana tunnettu kaupunkitutkimuksen professori Mari Vaattovaara on puhunut siitä, että tietyillä alueilla erityisesti varakkaammat asukkaat alkavat kokea olonsa epämiellyttäväksi, koska siellä liikkuu "epämääräistä porukkaa". Vaattovaara onkin Korpisen tavoin asettunut kannattamaan epä- tai korkeintaan semiurbaanien omakotitaloalueiden rakentamista "luovaa luokkaa" varten. Jälleen kerran porvarien on päästävä pakoon urbaaniin ympäristöön liittyvää heterogeniaa.

Molempien kaupunkien strategioihin siis tuntuu kiinteimmin liittyvän koheesion ja yhtenäistämisen eetos. Kulttuurista puhutaan funktionaalisena arvona, johon ladattu kulttuurihistoria ja symboliset arvot voisivat sitoa kaupunkeja tiukempaan yhtenäisyyteen ja sitä kautta parempaan järjestykseen ja sosiaaliseen kontrolliin. Kun kulttuuri valjastetaan näin kuvaamaan elämänlaatua ja sitomaan kaupunki-identiteettiä, joudutaan myös kulttuurin käsite jakamaan kahtia. Toisaalla on haluttu taide, luovien luokkien ihannoima urbaani avantgarde tai ehkä romantisoiva taiteilija-käsityöläisyyden idea, toisaalla taas ne ilmaisun ja julkisen tilan käyttämisen tavat, jotka eivät luovilta luokilta tai niiden arkkitehdeiltä paljon tunnustusta saa: katutaide, graffitit, liian myöhään auki olevien kapakoiden ikkunoista tulviva melu.

4. Luovan kaupungin vastaisku

4.1. Koheesio ja julkisen tilan neutraalius

Vaikka luovan kaupungin ohjelmissa hehkutetaan huippuosaamista ja ehdotetaan työvoiman kahtia jakamista taloudellisen menestyksen strategiana, nousevat keskeisiksi huolenaiheiksi myös "sosiaalinen eheys" ja "osallisuus". Termit kuulostavat sinänsä harmittomilta, mutta ovat todellisuudessa juuri yleisiä turvallisuuteen ja rauhallisen julkisen tilan takaamiseen keskittyviä ohjelmia, joilla haluttuja kaupunkilaisia erotellaan ei-halutuista.

Sosiaalisen huolenpidon yhteys urbaanin tilan hallinnointiin ei ole mitenkään uusi tai mielivaltainen. Itse asiassa sosiaalitieteet ja sosiaalinen hallinnointi ovat syntyneet nimenomaan modernin eli urbaanin yhteiskunnan ongelmien ratkaisemista ja kontrolloimista varten. Sosiaalitieteet syntyivät juuri sosiaalipoliittisen, yhteiskunnan eheydestä ja sosiaalisesta koheesiosta huolehtivalle politiikalle tietoa tuottaviksi havainto- ja puhetavoiksi modernisaation ja urbanisaation yhteydessä. 1800-luvun puolivälistä eteenpäin tapahtunut ennennäkemätön muuttoliike maalta kaupunkeihin, kaupungissa tapahtunut heterogeenisten väestöryhmien vapaa kohtaaminen ja työväenluokan poliittinen järjestäytyminen (jonka Marx katsoi osin juuri kaupunkitilassa tapahtuvan tiiviin fyysisen läheisyyden ansioksi) herättivät hallitsevissa luokissa tarpeen luoda uudenlaisia hallinnoinnin menetelmiä. Sosiologia, joukkopsykologia (Gustave le Bon) ja muut joukkokäyttäytymistä käsittelevät tieteet syntyivät siis ratkaisuina juuri urbanisaation aiheuttamiin ongelmiin ja niiden tavoitteena oli tutkia yhteiskunnan koossapysymisen ja konsensuksen tuottamisen ehtoja (esim. Durkheimin teoriat orgaanisesta solidaarisuudesta). Klassisessa mielessään sosiologia voidaankin käsittää eräänlaisena "poliisin tieteenä" siinä mielessä, että sosiologian ja poliisin tehtävät ovat modernissa yhteiskunnassa pitkälti samoja: molempien tarkoitus on huolehtia tietyn yhteiskunnallisen tilan ja tiettyjen yhteiskunnallisten asemien järjestelmän pysyvyydestä. Sosiologia vastaa ilmaisujen järjestyksen tasolla sitä, mitä poliisi tekee ruumiiden organisoinnin tasolla.8

Porvarilliselle liberaalille yhteiskunta-ajattelulle koheesio eräänlaisena julkisen tilan neutraalisuutena onkin aina ollut hyvin keskeinen teema. Julkisen tilan ideaalina on nähty sivistyneiden porvarillisten miesten harjoittama säädyllinen kahvilakeskustelu, josta kaikki mahdollisia konflikteja tuottavat henkilökohtaiset intressit ja kaikki toisia mahdollisesti loukkaava konfliktuaalinen käyttäytyminen on karsittu pois.

Käytännössä julkisen tilan neutraalius tarkoittaa kuitenkin, että konfliktit siivotaan poliisin ja vartijoiden voimin pois julkisesta tilasta. Globaalissa metropolissa kaksi äärimmäisen eriarvoista ihmisjoukkoa (yhteiskunnallisen työvoiman kaksi osastoa) elävät rinnakkain samassa fyysisessä ja semioottisessa tilassa. Juuri tämä heterogenia ja läheisyys tekee tarpeelliseksi jatkuvan ja yhä voimistuvan kontrollin, joka tukahduttaa ja siivoaa konfliktit pois julkisista tiloista.9

Keskeisenä strategiana toimii metropolitaanisen alaluokan eli prekariaatin jokapäiväisen elämän kriminalisointi, johon liittyy sen asuttaman ja oleileman urbaanin tilan demonisoiminen. Porvarillisen median ja instituutioiden kuten poliisin visioissa ne kaupunkitilan osat, joissa heterogeenisten ryhmien konkreettinen kohtaaminen on mahdollista, kuten julkiset liikennevälineet, rautatieasemat, keskustan ei-kaupalliset tilat, puistot tai halvemmat kapakat, esitetään kammottavina rikoksen pesäkkeinä, joita on valvottava entistä kovemmin, jotta kunnon ihmiset uskaltavat liikkua niiden lävitse. Pelottavuus, joka liittyy nimenomaan urbaanisuuteen erilaisten ryhmien fyysisen kohtaamisen mahdollisuutena, oikeuttaa jatkuvan ja syvenevän julkisen tilan kontrollin.

Kesän 2006 aikana esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla on käyty varsin voimakasta keskustelua metron siisteydestä ja turvallisuudesta: pelokkaat keskiluokkaiset toimittajat ovat tilittäneet metroon menemiseen kohdistuvia pelkojaan ja hämmästelleet kun selvisivät sieltä ehjin nahoin. Metrovaunujen likaisuus ja niissä "pyörivä epämääräinen porukka" ovat myös kirvoittaneet kiivaita hygienistisiä kommentteja toimittajilta ja mielipidekirjoittajilta. Huomionarvoista on, että metroa ja Itä-Helsingin lähiöitä pelkäävät erityisesti juuri rikkaiden alueiden asukkaat, jotka eivät metroa juurikaan käytä. Heille metro ei näyttäydy edes niinkään liikennevälineenä, vaan viruksen- tai bakteerinomaisen urbaanin alaluokan leviämiskanavana, jota poliisi ja vartijat on lähetettävä puhdistamaan. Länsimetroa koskevassa julkisessa keskustelussa ovat Espoon oikeistopoliitikot esittäneet väliin lausuntoja, joissa miltei suoraan todetaan, että suora metrolinja Itä-Helsingistä Espooseen ei ole toivottavaa, koska liikkuminen köyhiltä asuinalueilta rikkaille tulisi liian helpoksi.

Työpaikka- ja asuinalueiden segregaatio onkin varsin usein vastaus tähän ongelmaan: porvaristo vetäytyy omille asuinalueilleen, joko omakotitalovoittoisille esikaupunkialueille tai sitten maantieteellisesti eristetyille uusille urbaaneille eliittialueille kuten tulevaan Jätkäsaareen. Yhteistä näille kaikille alueille on, että ne eivät sisällä minkäänlaisia julkisia, vapaan oleskelun ja heterogeenisten elementtien urbaanin kohtaamisen mahdollistavia tiloja (puistoja, aukioita, kapeita katuja, liiketiloja, kahviloita ja kapakoita ja niiden edusta-alueita jne.), joita vanhoilla porvariston asuinalueilla (kuten Helsingin Ullanlinnassa) vielä on.

4.2. Helsingin nollatoleranssi

Kuten edellä on nähty, Floridan teorian ja myöhemmin kaupunkistrategioiden valossa "luova kaupunki" näyttääkin luovalta enää hyvin kapeassa mielessä: luovuus liittyy lähinnä sallittuihin ja kannustettuihin kulttuurin muotoihin, ei sen illegitiimeihin variantteihin, joita vastaan luova kaupunki kääntyy leimaamalla ja nimeämällä ne vaarallisiksi uhkatekijöiksi. Sekä Helsingin että Barcelonan julkista keskustelua leimaa tällä hetkellä ns. nollatoleranssi, joka on Helsingissä saanut muodon esimerkiksi kaupungin järjestyssääntöjen pykälällä, jonka mukaan julkinen juopottelu on kielletty. Kevään aikana tätä aiemmin löyhästi sovellettua sääntöä on alettu panna täytäntöön: lähijunissa ja metroissa on partioita, jotka heittävät ulos kaikki juopuneet tai meluavat seurueet. Nollatoleranssi liittää julkisen juopottelun erikoiseen seuraan:

Myös ilkivalta, julkijuopottelu, katurauhan häirintä ja piittaamattomuus liikenteessä ovat lisääntyneet.
(Turvallisuus on yhteistyötä. Helsingin kaupungin turvallisuusstrategian suuntaviivoja.)

Strategioissa lukee lähes suoraan, että turvallisuudella viitataan nimenomaan sellaisten elämän- tai kulttuurinalueiden torjumiseen, jotka eivät sovi "luovan kaupungin" imagoon:

Turvallisuus on yksi Helsingin kaupungille valituista keskeisistä arvoista. Laadittu turvallisuusstrategia osaltaan vahvistaa tätä. Helsingissä asuville ja täällä käyville turvallisuus on korostetusti keskeinen asia. Kaupungin menestyminen matkailukohteena, kongressikaupunkina, huippukokousten pitopaikkana ja uusien yritysten sijoituspaikkana edellyttää paitsi vakavan rikollisuuden torjuntaa myös hyvän arkiturvallisuuden säilyttämistä.
(Helsingin turvallisuusstrategia 2000, lihavointi meidän)

Luova ja samalla turvallinen kaupunki on siis paikka, joka on houkutteleva paitsi muualta tuleville, myös ja ennen kaikkea sijoittajille. Turvallisuusstrategian päämääränä tuntuukin olevan pikemminkin pääoman ja yksityisomaisuuden kuin henkilökohtaisen turvallisuuden takaaminen. Tunnettu esimerkki on Helsingin kaupungin vuonna 1998 aloitettu Stop Töhryille -kampanja:

Rakennusviraston Stop Töhryille -projektin kokemukset tulee hyödyntää. Tämä edellyttää töhrimiseen vaikuttavien tekijöiden mallintamista, toiminnan osa-alueiden määrittämistä, tiedotusstrategian sekä töhryjen poiston ja valvonnan kehittämistä ja valvontaa alueilla. Kokemusten mukaan töhryt ovat vähentyneet sellaisilla alueilla, joissa niitä on tehokkaasti poistettu. Usko ongelman poistumiseen kasvaa ja sitä kautta asukkaiden kontrolli vahvistuu. Tehokkaan toiminnan vaikutus heijastuu myös rikosten määrään.
(Helsingin turvallisuusstrategia 2000, lihavointi meidän)

"Töhryjä" ei määritellä erikseen missään kaupungin strategiassa, vaan ne ovat olleet sattumanvaraisesti lähes mitä tahansa todellisesta ilkivallasta graffiteihin tai jopa tarroihin sähkökaapeissa. Turvallisuusstrategian mukaan Stop Töhryille on ollut arvokas juuri sen takia, että sen avulla töhrimistä voisi kontrolloida ja valvontaa lisätä. Sen avulla ajatus rikosten torjumisesta ennaltaehkäisemällä on tullut luontevaksi osaksi kaupunkipolitiikan diskurssia, joka puolestaan on levinnyt tullakseen liitetyksi kaikenlaisiin "rikoksiin" julkijuopottelusta häiriökäyttäytymiseen. Olennaista on, ettei kulloisenkin strategian laatijoiden edes tarvitse määritellä sitä, mikä toiminnasta tekee rikoksen. Turvallisuusstrategioita leimaa ajatus siitä, että töhriminen - tai mikä tahansa järjestyssäännöissä kielletty aktiviteetti - poistuu sitä mukaa, mitä tehokkaammin kaupunkilaisia kontrolloidaan ja valvotaan.

Nykyaikaisissa metropoleissa, joissa varallisuudeltaan erittäin eriytyneet ihmisryhmät asuvat lähellä toisiaan, kontrollin on oltavaa jatkuvaa: sen on periaatteessa oltava aina ja kaikkialla. Konkreettisesti jatkuva kontrolli tulisi kuitenkin liian kalliiksi, eikä siksi sovi uusliberaalin finanssimarkkinoiden sisällä toimivan valtion puitteisiin. Jatkuvuuden turvaamiseksi on kehitettävä toinen logiikka, joka perustuu äärimmäiseen sattumanvaraisuuteen ja teknologisten kontrollimenetelmien kehittelyyn. Tätä hallinnan logiikkaa voidaan kutsua imperiumin logiikaksi: imperiumin laajalla alueella keisarin sotilaat eivät voi olla kaikkialla, mutta he voivat olla missä tahansa10. Siksi viranomaistoimien mahdollisuus on läsnä aina ja kaikkialla. Valvontakameroiden lisäksi rutiininomaiset tarkastukset kaikkialla pitävät kaupunkilaiset jatkuvasti varuillaan. Esimerkiksi poliisin valtuuksia tarkistaa henkilöllisyyksiä, penkoa tavaroita ja tehdä summittaisia kiinniottoja lisätään jatkuvasti. Kiinnioton perusteeksi riittää "poliisilaki", pelkkä muodollinen kontrolloinnin oikeuden periaate, jonka alaisuudessa urbaanissa tilassa liikkuvien on elettävä. Myös erilaiset tarkkailtavien yksilöinnin ja rekisteröinnin menetelmät ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti: Stop Töhryille -kampanjaa hoitavan vartiointiliike FPS:n tiedetään pitävän epävirallista rekisteriä, joka on luotu seuraamalla ja kuvaamalla "töhrijöitä" ja selvittämällä henkilöllisyys kiinnioton yhteydessä epävirallisesti esimerkiksi nappaamalla bussilippu taskusta.

Graffitien poistaminen ja nollatoleranssi perustellaan nimenomaan sillä, että epäsiisti ja ei-hallittu tai ei-suunniteltu ympäristö aiheuttaa pelkoa ja turvattomuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin juuri poliisi- ja vartijavoimin luotua julkisen tilan neutraaliutta. Viime kädessä nollatoleranssin oikeutus perustuu kehämäiseen poliisivallan ja teknokraattisen viranomaistoiminnan logiikkaan: kontrolli on oikeutettua, koska se tuottaa turvallisuutta, joka taas edellyttää jatkuvaa kontrollia.

4.3. La ordenanza del civismo

Barcelonassa julkisen tilan hygieniaprojekti tulee esiin vielä laajemmin: kaupungin johto on käynnistänyt laajan sivistyneen käytöksen ja järjestyksen ohjelman (la ordenanza del civismo), jonka perusteella lähes mikä tahansa kaupunkitilassa häiritseväksi nähty toiminta voidaan kieltää. Ensisijaisesti sen perusteella on pyritty kitkemään julkijuopottelua, graffiteja, skeittausta ja katuprostituutiota, mutta periaatteessa poliisilla on varsin laajat valtuudet kieltää mikä tahansa toiminta häiriötä tuottavana. (Barcelona Indymedia 4.2.2006, El País 26.1.2006.)

Metropolitaanisen proletariaatin elämän kriminalisoiminen tulee esiin myös niissä laajoissa poliisin tekemissä iskuissa ja ratsioissa, jotka ovat keskittyneet ennen kaikkea köyhille siirtolaisten asuttamille alueille. Mielivaltainen poliisiväkivalta on ollut erityisen selkeää St. Peren kaupunginosassa, mutta se ei missään nimessä ole rajoittunut vain yksittäisille alueille. Kyse on yleisemmästä köyhyyden stigmatisoinnin ja kriminalisoinnin ohjelmasta. Poliisin toiminta liittyy usein kiinteästi alueilla kiinteistöbisnestä tekevien yritysten omaisuudenhallinnan tarpeisiin ja pyyntöihin.

"Se [St. Pere] ei ole Barcelonan ainoa kaupunginosa, jonka asukkaat ovat joutuneet kiinteistöspekulaation uhreiksi ja kiinteistövälitysfirmojen väkivaltaisen ahdistelun kohteiksi. Barcelonan kaupunginvaltuusto on toimessa avoimesti mukana. Täydellinen piittaamattomuus sosiaalisesta todellisuudesta näkyy valtuuston uudessa ohjelmassa, jonka mukaan poliisilla on oikeus tukahduttaa mikä tahansa vastarintayritys asukkaiden keskuudessa - siis niiden, jotka joutuvat sietämään kiinteistöjensä menetyksestä, palvelujen heikkoudesta ja aivan yleisellä tasolla kaupunginosiensa ja sosiaalisten verkostojensa tuhoutumisesta. Ei ole lainkaan liioiteltua puhua köyhyyden kriminalisoinnista." (Free the prisoners from 4th February, Barcelona. Latest communiqué from the support group of the prisoners 4F. 1.3.2006. Saatavilla esimerkiksi osoitteessa: http://switzerland.indymedia.org/fr/2006/03/39040.shtml.)

4.4. Julkisen tilan hygienia

Urbaanin tilan siistimisprojektit paljastavatkin siis sen, mistä "luovan kaupungin" projektissa on kyse. Huippuosaajien yläluokan houkutteleminen kaupunkiin edellyttää ennen kaikkea sellaisen sosiaalisen tilan luomista, jossa sen hienostuneet eleet, yksilöllinen sivistynyt habitus, on kohdallaan. Tarvitaan kaupunkitilaa, joka muodostuu pelkästään kalliista muotiliikkeistä, luksusyökerhoista ja kimaltelevista teknologiakeskuksista. Palvelusväen asuin- ja elinkorttelit on erotettava tästä niin betonirakenteiden kuin elävien poliisi- ja vartijamuurien avulla. Fritz Langin Metropolis-elokuvan visiot kahden kerroksen kaupungista alkavat vaikuttaa häkellyttävän todellisilta.

Mike Davisin City of Quartz erittelee arkkitehtuurin ja kaavoituksen avulla toteutettavan erottamisen strategioita 11. Davis kuvaa, miten esimerkiksi juuri wau-supertähti Frank Gehryn suunnittelemat rakennuskompleksit Los Angelesin keskustassa on rakennettu niin, että niihin on suorastaan vaikeaa päästä muuten kuin autolla. Sisään pääsee vain parkkihallien kautta. Rakennusten julkisivut muistuttavat usein panssareita tai vankilan muureja: niiden tarkoituksena on nimenomaan luoda mielikuvia fyysisestä erottelusta, jota poliisin ja vartijoiden tuottama sosiaalinen ja poliittinen erottelu vahvistaa. Ylipäätään finanssieliitin kansoittama, japanilaisten ja kanadalaisten kiinteistösijoittajien uusiksi rakennuttama luksuskeskusta on eristetty slummiutuneista keskusta-alueista kaavoittamalla niiden väliin esimerkiksi leveitä moottoriajoneuvoväyliä, joiden ylittäminen jalan on tehty mahdollisimman vaikeaksi.

Arkkitehtuuri, kaavoitus, kameravalvonta ja poliisikontrolli jäsentelevät siis kaupunkitilassa käyttäytymisen yleisiä mahdollisuuksia. Ne tuottavat etiikkaa, oikeanlaisten tapojen ja tottumusten, eleiden ja ilmaisujen järjestyksiä, sellaista affektiivista tilaa, joka sopii huippuosaajien ja rikkaiden turistien habituksiin. Millaisesta etiikasta ja millaisesta tilasta sitten on kyse?

Ennen kaikkea kyse on tietenkin lisäarvoa tuottavasta eli hyödyllisestä tilasta. Hyödyllisyys tai välitön (yritysten voittoja kasvattava) tuottavuus onkin se periaate, jolla kaikki muu elämä ulosmitataan kaupungista. Kapakoiden lisäksi myös puistot, torit ja muut ns. vapaaseen oleskeluun varatut tilat häviävät "luovasta kaupungista". Ainoastaan tilat, joita voidaan myydä markkinoilla, ovat toivottuja. Jokaisen neliömetrin on oltava totaalisessa "hyötykäytössä". Ja eniten hyötyä on tietysti sellaisesta tilasta, jota käyttävät kaikkein tuottavimmat ja eniten kuluttavat huippuosaajayksilöt. Siis Floridan luova luokka. Koko kaupungista on sosiaalisena tilana pyrittävä muokkaamaan luovan luokan ideologian mukaista.

Luovan luokan sosiaalinen eletila on ennen kaikkea tilaa, jossa sen yksilöllisiä virtuoosimaisia koreografioita ja sivistyneitä eleitä ei milloinkaan häiritä. Viime kädessä kyse on varsin perinteisen porvarillisen julkisen tilan ja siihen liittyvän hygienian laajentamisesta koskemaan koko metropolitaanista tilaa. Kuten Peter Stallybrass ja Allon White teoksessaan The Politics and Poetics of Transgression osoittavat, porvarillisen julkisen tilan rakentumiselle on äärimmäisen keskeistä säädyttömän toisen sulkeminen ulos 12. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki rahvaanomaiseen säädyttömään ruumiillisuuteen viittaava, yksilöllisen habituksen autonomiaa uhkaava keskeyttävä toiminta, on kitkettävä. Porvarillisen julkisen tilan paradigma on kahvila, jonka käytöskoodille on olennaista se, että siellä ei saa "haista": piereskellä, mölytä, juopotella, hullutella, nykyään ei myöskään polttaa tupakkaa. Ainoastaan sivistynyt, porvarillisen miehen käytösihanteen mukainen järkevä ja säädyllinen toiminta on sallittua.

Yhteinen piirre kaikille näille ulossulkemisen prosesseille on Stallybrassin ja Whiten mukaan se, että ne kohdistuvat nimenomaan groteskia kollektiivista ruumiillisuutta vastaan, kaikkea sellaista vastaan, mikä uhkaa historiallisesti muodostumassa olevan porvarillisen miehen yksilöruumiin integriteettiä ja autonomiaa. Ideologinen peruste, jolle näiden toimintojen paremmuus oikeutetaan, on tuottavuus ja hyöty: sivistynyt kahvilakeskustelu on hyödyllistä, mutta kapakoissa mölyäminen ei.

Juuri yksilöllisen autonomian uhka onkin olennainen tekijä, joka yhdistää porvarillisen julkisen tilan postfordistiseen metropolitaaniseen tilaan. Immateriaalisen tuotannon sisällä tapahtuva työvoiman kahtia jakaminen tarvitsee oikeutuksekseen toimenpiteitä ja ideologiaa, jotka luovat hierarkian näiden kahden työvoiman osan välille. Luovan luokan huippuosaajien suoritusten yksilöllinen autonomia, ansioiden yksilöllisyys, on oikeutettava. Oikeuttaminen toimii viime kädessä edelleen varsin samalla tavoin kuin 1700-luvun porvariston tapauksessa: luovan luokan huippuosaajien säädylliset eleet ovat tuottavia, siirtolaisten ja muun urbaanin köyhälistön mölyäminen ei. Se toteutuu ilmaisujen järjestyksen tasolla hygienistisessä diskurssissa ja ruumiiden organisoinnin tasolla poliisin jatkuvassa kontrollissa. Ero on ennen kaikkea siinä, että nykyisin nämä kurivallan mekanismit toimivat yleistetysti koko yhteiskunnan tilassa pelkästään rajattujen instituutioiden sijaan.

Aktuaalisella tasolla oikeuttaminen tapahtuu nimenomaan stigmatisoimalla, kriminalisoimalla ja ulossulkemalla työvoiman toisen osan, prekariaatin tai metropolitaanisen proletariaatin tuottava elämä. Opiskelijat, pätkätyöläiset, työtätekevät köyhät työttömät ja siirtolaiset leimataan roskaväeksi, jota hallinnoidaan jättämällä se vaille yhteiskunnallista tunnustusta ja täysiä sosiaalisia oikeuksia jatkuvaan pelon, riittämättömyyden ja epävarmuuden tilaan. Tähän prosessiin osallistuvat lukuisat ja rajoittamattomat toimijat: esimerkiksi työvoimatoimistot, sosiaalitoimistot, vuokratyöpalvelut, poliisi ja vartijat, koulutuslaitokset ja valtamedia. Kaikki prekariaatin urbaanit selviytymistaktiikat (sossun huijaamisesta myymälävarkauksiin, kerjäämiseen ja itsejärjestettyyn päivähoitoon) stigmatisoidaan leimaamalla ne loisimiseksi tai rikollisuudeksi.

Lopputuloksena on kuitenkin, että kaupunki muuttuu ylipäätään elinkelvottomaksi. Edes "luova luokka" ei voi elää pelkästään kimaltelevissa ostos- ja teknologiakeskuksissa. Äärimmilleen viedyn hygienian mielettömyys tulee esiin esimerkiksi Kampin keskuksen turvajärjestelyissä: keskuksen luksusasunnoissa asuvat Sedu Koskisen kaltaiset "huippuosaajat" eivät tahdo itsekään päästä asuntoihinsa. Ajatus luovasta luokasta ja luovasta kaupungista paljastuu pelkäksi kontrolloinnin välineeksi, kaupunkitilan ulosmittaamisen ja ihmisten työhön pakottamisen keinoksi.

5. Lopuksi: Prekariaatin paluu

Kaupunkitilan siivoaminen ei kuitenkaan ole sujunut suunnitelmien mukaan. Esimerkiksi Stop Töhryille -kampanja on saanut osakseen alati kovenevaa vastarintaa: Katutaiteiden yö on huomattavin ja laajin esimerkki. Espanjassa nuoret ovat ottaneet kadun haltuun juopottelemalla. Molemmat konfliktin muodot, kuten myös vapun konflikti makasiineilla, ilmaisevat kontrollivihaa, jonka poliisin ja vartijoiden jatkuvasti lisääntyvä mielivalta ja kaupunkitilan hygienia herättävät. Jatkuva kontrolli tuottaa päinvastaisia vaikutuksia kuin väitetään, sillä mitä mielivaltaisempaa ja kattavampaa kontrollia poliisi ja vartiointiliikkeet harjoittavat, sitä kovemmaksi niihin kohdistuva vastarinta yltyy. Katutaiteiden yö 2006 osoitti selvästi, että monet nuoret ovat kurkkuaan myöten täynnä poliisin mielivaltaa. Kontrolli synnyttää vain katkeruutta ja uusia konflikteja, ei turvallisuutta. Poliisin tukahduttamat urbaanit kamppailut synnyttävät eräänlaisen "alistettujen tradition"13, sillä uudet yhteenotot keräävät osan liikevoimastaan siitä vihasta ja kostonhalusta, jonka poliisin ja vartiointiliikkeiden (kuten FPS:n) toiminta on aiheuttanut.

"Luovan kaupungin" kimaltelevassa helvetissä on kuitenkin myös mahdotonta asua. Edes huippuosaajat ja turistit eivät viihdy ennalta-arvaamattomassa, kliinisessä kauppakeskusympäristössä. Kaiken ennakoimattomuuden tukahduttaminen tekee "luovuuden" mahdottomaksi, nimenomaan sikäli kuin sillä tarkoitetaan jotain "ekstraa" suhteessa välittömästi asetettuihin vaatimuksiin. Selvää on tietenkin myös se, että ilman "metropolitaanisen proletariaatin" työtä kaupunki ei olisi elinkelpoinen ympäristö: kadut ja toimistot jäisivät siivoamatta, huippuosaajat joutuisivat hoitamaan itse lapsiaan ja valmistamaan itse lounaansa.

Itse asiassa suoranaiset suoranaiset häiriöt ja kapinaliikkeet osallistuvat suoraan immateriaaliseen arvontuotantoon: tunnetuimpia esimerkkejä on pahamaineisten mustien katujengien osuus esimerkiksi gangstarapin kaupallisen menestyksen tai monien vaatemerkkien suosion rakentamisessa. Nykyään varakas ylempi keskiluokka teinipojista keski-ikäisiin naisiin suosii esimerkiksi Tommy Hilfigerin vaatteita, mutta alun perin merkin menestys lähti liikkeelle juuri jengeistä, joiden väitetään suosineen tuotemerkkiä, koska vaatteissa oli isot logot (niiden kalleus näkyy kauas) ja koska ne olivat muutenkin niin isoja, että niihin oli helppo piilottaa aseita. Myös nyt tukahduttamisen kohteeksi joutunut graffitikulttuuri on sekä kohentanut monien kaupunkien immateriaalista vetovoimaa (houkutellut katutaideturisteja ja luonut kuvaa elävänä, ei-kliinisenä kaupunkina) että joutunut suoranaisen kaupallisen hyödyntämisen kohteeksi esimerkiksi mainonnan piirissä.

Postfordistisen immateriaalisen tuotannon keskeisin piirre onkin sen välitön yhteiskunnallisuus: kaikki yhteiskunnallisten suhteiden muodot osallistuvat siihen ilman tavaramuodon, minkään helposti määritettävässä paikassa valmistettavan ja markkinoilla myytävän materiaalisen lopputuotteen välitystä. Mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän säie on potentiaalinen lisäarvon tuotantopiste. Myös, ja kenties ennen kaikkea, hygienisoidusta julkisesta kaupunkitilasta ulossuljetut ja tuottamattomiksi leimatut sosiaalisen kanssakäymisen muodot osallistuvat innovaatioiden tuotantoon ja pitävät globaaleja metropoleja hengissä. Sen vuoksi myös ne tarvitsevat kaupunkitilaa, joka tarjoaa niille toteutumisen mahdollisuuksia. Kuten erilaiset nollatoleranssia arjen tasolla horjuttavat protestien muodot osoittavat, tämä tila tietenkin otetaan, ellei sitä anneta.

Kun ympäristöstä, elämisen ja olemisen mahdollisuuksista, tulee keskeisiä tuotantovälineitä, ne nousevat myös luokkataistelun keskiöön. Luokkataistelu on siirtynyt tehtaista koko metropolin tilaan ja kiinnittyy nyt sellaisiin asioihin kuten asumiseen, liikenteeseen ja oikeuteen oleskella tietyissä tiloissa. Myös kamppailujen konkreettiset muodot kytkeytyvät urbaanin tilan solmukohtiin: esimerkiksi Ranskan vuoden 1995 lakot ja kevään 2006 CPE:n vastaiset protestit ovat tuoneet esiin sen, että liikenneyhteyksien häirinnästä ja katkaisemisesta on tullut olennaisia yhteiskunnallisen kamppailun menetelmiä.

Nämä kamppailut ilmaisevat vastarintaa niille keinoille, joilla metropolin tilassa tuottavaa väkeä pyritään kontrolloimaan. Tietyn rajatun luokan ominaisuudeksi käsitetty luovuus ja tämän luokan oletettujen tarpeiden pohjalta rakennettu kaupunkitila edustavat kapitalismin rajoittunutta käsitystä arvosta ja rikkaudesta. Ne ovat epätoivoisia, perustattomia ja mielivaltaisia yrityksiä mitata sitä, mikä pakenee kaikkia mittoja, paikantaa sitä, mikä sijaitsee pikemminkin ei-paikassa, hajaantuneena kaikkialle urbaanin elämän tuottaviin verkostoihin.

Todellinen luova kaupunki, tuottava ja kuhiseva metropoli, ei ole vain teknokraattien ja sijoittajien suunnitelmille altista muovailuvahaa, vaan pikemminkin kristalli, johon kiteytyvät kaikki elämää metropoliin vetävät ja kiinnittävät halut, toiveet, unelmat, pettymykset ja kamppailut. Tämä urbaanin elämän mihinkään erityisiin mittoihin ja muotoihin alistumaton moneus on samanaikaisesti sekä jälkiteollisen kapitalismin toiminnan välttämätön edellytys että se pidäkkeetön voima, joka jatkuvasti karkaa pääoman otteesta ja luo sen logiikan kannalta käsittämättömiä maailmoja.

Toisin sanoen: prekariaatin kapina iskee kuin tsunami.

Viitteet:

  1. ks. Anne Querrien: "Les luttes urbaines", Futur Antérieur 39-40 : septembre 1997, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=430.
  2. Jussi Vähämäki: "Ihmisen ongelma", Megafoni-verkkolehti, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=255&artp=0.
  3. ks. Saskia Sassen: Globalization and its Discontents, New Press, New York, 1998 ja Cities in a World Economy, Pine Forge Press, Thousands Oaks (Calif.). 2. edition, 2000.
  4. Markus Termonen: "Metropoli", teoksessa Uuden työn sanakirja, toim. Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen, Tutkijaliitto, Helsinki, 2006.
  5. Sharon Zukin: Cultures of Cities, Blackwell, Cambridge (Mass.) 1995.
  6. Loft-asunnoilla tarkoitetaan yleisesti ottaen hylättyihin teollisuusrakennuksiin kunnostettuja asuntoja.
  7. Brian Holmes: "Reverse Imagineering: Toward the New Urban Struggles", Multitudes-lehden verkkosivut, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=1402.
  8. Sosiologiasta ja poliisista ks. Kristin Ross: May '68 and its Afterlives, University of Chicago Press, 2002, luku Sociology and the Police.
  9. Michael Hardt: "Los Angeles Novos", Futur Antérieur 12-13: 1992/4-5, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=789.
  10. Jussi Vähämäki: "Imperiumi", teoksessa Uuden työn sanakirja, Mikko Jakonen & Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen (toim.), Tutkijaliitto 2006.
  11. Mike Davis: City of Quartz, Vintage Books, New York, 1992.
  12. Peter Stallybrass & Allon White: The Politics and Poetics of Transgression, Cornell University Press, Ithaca (NY).