2006-09-14

Ruumiin valta - vallan ruumis

Valtaaja

Yhteisö suojaa eheyttään monilla säädöksillä ja laeilla. Se luo yksilölle hyvän elämän normin ja pyrkii suojaamaan elämää ja sen perustavanlaatuisia arvoja. Myös sosiaalinen käyttäytyminen on ladattu symbolisilla merkityksillä, jotka kumpuavat yhteisön tavasta jäsentää todellisuutta. Tämä sosiaalinen todellisuus tulee näkyväksi ruumiissamme, sen eleissä, ilmeissä ja ulkonäössä.

"On aina kysymys ruumiista - ruumiista ja sen voimista, näiden hyödyllisyydestä ja tottelevaisuudesta, ruumiinvoimien jakamisesta ja alistamisesta."
- Foucault

Yhteisö voidaan foucault'laisittain nähdä vallan struktuurina, joka jäsentää ja järjestää yksilöä sekä tämän maailmaa. Sosiaalisina eläiminä olemme riippuvaisia toisilta saamastamme hyväksynnästä ja palautteesta. Tämä yksilön perustarve on luonut vertailuun perustuvan tavan elää, joka on myötävaikuttanut siihen, että elämme ruumiin sekä katseen kulttuurissa. Olemme jatkuvasti nähtävillä - tarkkailemme itseämme ja toisiamme.

Miten tällaista ruumiin ja sen symboliikan tarkkailua pidetään yllä ja kuinka se on muotoutunut? Kuinka kulttuuri määrittää ruumiillisuuttamme ja miksi seksuaalisuuden koetaan olevan sen keskiössä? Miksi valta on erityisen kiinnostunut ruumista ja kuinka siihen latautuu voimakkaita symbolisia merkityksiä?

Ruumis on Foucault'n mukaan vallan suurennuslasin alla - se on nimenomaan vallan leikkauspiste ja kohde. Vallan eri tekniikoilla muokataan, koulutetaan ja hallitaan ihmistä tekemällä hänen ruumiistaan kuuliaisen ja tuottavan. Ruumiillisuus on järjestämisen diskurssi. Sen symbolisia sisältöjä tuotetaan ja hallitaan monimuotoisilla valtatekniikoilla, jotka luovat sosiaalisten merkitysten verkoston.

Foucault'n teos Tarkkailla ja rangaista kertoo rankaisemisen tarkoituksen muutoksesta, joka tapahtui vähitellen 1600-luvulta 1800-luvulle kulminoituen nykyaikaisen vankilan kehittymiseen. Foucault'n tarkastelema kuri on vallan tekniikka, jonka tarkoituksena on tuottaa tottelevaisia ja hyödyllisiä ruumiita. Kurin varmistamiseksi syntyivät valvontatekniikat ja instituutiot, jotka pyrkivät tuottamaan ja tunnistamaan poikkeavia yksilöitä.

Mary Douglas on puolestaan esittänyt teoksessa Puhtaus ja vaara, että puhtauden ja lian erottaminen on esimerkki siitä, kuinka ihmisyhteisö ottaa ympäröivän todellisuuden haltuunsa ja jäsentää sitä. Tämä luokitus koskee erityisesti ihmisruumista tämän symboloidessa yhteisöä ja sen arvoja.

Foucault'n tavoin Douglas on kiinnostunut poikkeuksista ja poikkeavasta käytöksestä, koska ne ilmaisevat aina jotain luokittelujärjestelmästään. Se, mikä luokitellaan ulkopuoliseksi, vieraaksi tai vaaraksi, merkitsee jotain, mikä on symbolisesti likaa - jäsentymätöntä ja järjestäytymätöntä. Tällä kulttuurisella järjestämisellä luodaan myös tottelevaista ja hyödyllistä ruumista. Kurinpidollisen vallan taktiikkana on Foucault'n mukaan ollut ihmisten luokittelu, ja sen pohjana ovat toimineet ihmistieteet. Kurista tuli empiiristen tieteiden tekniikka, jonka avulla luotiin sosiaalista ja symbolista todellisuutta. Kategorisoimalla ihmisyyttä järjestetään "todellisuutta" normaalin sekä epänormaalin käsittein.

Douglas kuvaa lian ja puhtauden kulttuurista kategorisointia näin:

Lialle voidaan johtaa kaksi alkuehtoa: on oltava tiettyjä suhteita tietyssä järjestyksessä sekä tuon järjestyksen särkyminen. Lika ei siis koskaan ole ainutkertainen erillinen tapahtuma. Missä on likaa, siellä on myös järjestelmä. Lika on systemaattisen luokittelun ja järjestämisen oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen.

Lika on siis symbolista, ei materiaalista.

Kulttuuristen luokittelujen perusta on sellaisten symbolien olemassaolossa, joilla todellisuutta rajataan. Näiden symbolien avulla ihmiset erottavat itsensä. Douglasin mukaan yhteisö luo puhtauden ja saastaisuuden erittelyillään rajojaan ja jäsentää myös näihin kohdistuvia uhkia. Todellisuuden tulee olla symbolisesti organisoitua, jotta yksilö voi toimia siinä sekä tulkita sitä. Tämä strukturointi tapahtuu usein sellaisten vastakkain asettelujen kuten hyvä-paha tai likainen-puhdas kautta. Vastakohtaparit symbolisine sisältöineen luovat ja säilyttävät sosiaalisia suhteita.

Vallan käsite Foucault'lla eli mitä on biovalta?

"Biovalta ei ole oikeutta vaan tekniikkaa, sen ydin ei ole laki vaan normalisointi, eikä se rankaise vaan valvoo."

Lähtiessä avaamaan Foucault'n vallan käsitettä voi olla helpompi määritellä, mitä se ei ole kuin mitä se on. Se ei edusta mitään yksittäistä instituutiota tai ole rakenne, vaan se on ikään kuin strategia. Se ei sijoitu mihinkään pisteeseen, vaan valta on kaikkialla, kaiken aikaa - se on läsnä meissä jokaisessa. Se on kuin muuttuva peli. Valta ei ole kenenkään hallussa, mutta sillä on päämäärä ja se tuottaa oman vastarintansa. Valta antaa määrittelyn kriteerit ja tuottaa ruumiillisuuden. Sen voi nähdä tuottavan todellisuutta ja muodostavan oman toimintakenttänsä eli subjektit. Foucault näkee vallan erityisesti tuottavana voimana:

Tukahduttamisen käsite on minusta täysin epäpätevä tavoittamaan sitä ulottuvuutta, joka vallassa on nimenomaisen tuottavaa... tämä täysin negatiivinen, luurankomainen käsitys on levinnyt omituisen laajalle... Mikä saa vallan pitämään hyvänään, mikä tekee siitä hyväksytyn, on yksinkertaisesti se tosiasia, että se ei vain paina meitä voimana, joka sanoo ei, vaan että se muuttaa ja tuottaa asioita, se synnyttää nautintoa, muodostaa tietoa, tuottaa diskurssia. Sitä täytyy ajatella tuottavana verkostona, joka juoksee läpi koko sosiaalisen ruumiin, paljon enemmän kuin kielteisenä ilmiönä, jonka tehtävänä on tukahduttaa.

Yksilön ruumista hallitaan Foucault'n mukaan modernissa yhteiskunnassa hienovaraisesti, sääntöjen ja luokittelujen, hyväksynnän ja hylkäämisen kautta. Selkeämmin tämä valta näkyy kouluissa, armeijassa sekä vankilassa. Tämän vallan muodon tarkoitus on ohjailla ihmistä - se on tuottavaa, ei ainoastaan rajoittavaa valtaa.

Foucault'n termi biovalta on laaja käsite, joka kiteytettynä tarkoittaa tekniikoita, joiden kohteena on ruumis. Biovalta määrittää, kategorisoi, ymmärtää, tuottaa, moralisoi ja luo kuuliaisia ruumiita. Sen väline on esimerkiksi tiede, rakennusaine tieteelliset teoriat sekä filosofiset analyysit, harjoittajia instituutiot sekä media, ja sen muodollinen syy on hallittu yhteiskunta sekä järjestys, joka tuottaa päämäärän eli kurinalaisen ruumiin.

Biovalta voidaan jakaa kahteen kategoriaan, ruumiin manipulaatioon sekä väestöpolitiikkaan. Näiden kahden leikkauspisteessä taas on seksuaalisuus. Biovalta on laajempi termi kuin traditionaalinen käsitys vallasta juridisena lakien ja määräyksien kokoelmana. Sen tärkeitä keinoja ovat lisäksi arvot ja normit, eikä biovalta toimi ylhäältä alaspäin. Se on diskurssi, jota yksilöt uusintavat toimintansa tuloksena. Biovalta itsessään on diskurssi - järjestelmä, joka muokkaa puhuntansa kohdetta. Se sisältää säännöt, jotka määräävät, kuinka asioista puhutaan ja kuinka totuus määritellään.

Biovalta on ideologisesti määritelty empiiristen ihmistieteiden sekä hallitsemiskäytäntöjen kokonaisuus, joka tuottaa tiedon normin siitä, mikä on oikein ja luonnollista. Käytännön sovelluksia tästä ovat esimerkiksi terveysvalistus ja parisuhdeterapia. Tällöin biovalta tiedon kautta luo ja muokkaa ihmisten haluja sekä käyttäytymismalleja määrittämällä sen, mikä on "normaalia" ja mikä "epänormaalia". Koska ihminen on sosiaalinen eläin, pyrkii hän toimimaan näiden normaaliuden käsitysten mukaan tullakseen hyväksytyksi yhteisössä.

Ruumin vallan historiaa

"Ihmisruumis astuu valtakoneistoon, joka tutkii sen läpikotaisin, hajottaa ja muovaa uudelleen."

Foucault selitti oman aikansa ilmiöitä menneisyydestä käsin. Ruumiin politiikan juurien etsimisen hän aloitti uuden ajan kynnykseltä, Descartesista ja mekanistisesta maailmankuvasta. Tutkimalla ja kuvaamalla vankilan, sairaalan, mielisairaalan tai kasarmin syntyä ja toimintaa on mahdollista ymmärtää modernille vallalle ominaiset piirteet.

Ruumis vallan kohteena löydettiin Foucault'n mukaan 1600-luvulla, jolloin alkoi myös "koneen kaltaisen" ihmisen historia. Tämä muutos tapahtui yhtälailla anatomis-metafyysisellä eli tieteiden tasolla sekä teknis-poliittisella eli konkreettisten ruumiinvalvontatekniikoiden tasolla. Foucault näkee näiden tasojen päämääränä olevan ymmärrettävän ja hyödyllisen ruumiin tuottamisen erilaisilla tekniikoilla, joiden oikeutus ja keinot tulevat tieteestä.

Koneen tavoin toimivan ihmisen suuri kirja kirjoitettiin samanaikaisesti sekä anatomis-metafyysisella tasolla, jonka ensimmäiset sivut oli kirjoittanut Rene Descartes seuraajanaan lääkärit ja filosofit että teknis-poliittisella pohjalla, jolle rakennettiin joukko sotilas-, koulu-, ja sairaalasääntöjä sekä empiirisiä harkittuja menetelmiä, jotka tähtäsivät ruumiin toimintojen valvomiseen ja korjaamiseen.

Ajatus tiedosta ruumiin hallitsijana on sijoitettavissa juuri uuden ajan rationalismin murrokseen ja Descartesin ajattelevan sielun ja koneellisen ruumiin vahvaan dualismiin. Ruumis ja sen mukana luonto tuli perustavasti eristetyksi ajattelevasta substanssista. Descartesin teorioissa on nähty länsimaalaisille tyypillisen erittelevän ja kaksinaisen ajattelutavan juuret. Yleisesti on ajateltu, että järjen tulee hallita sekä alistaa ruumis ja luonto, koska ne ovat ikään kuin vastakkaisia substansseja, joista vain toinen on ikuinen varman tiedon lähde.

Tämä rationaalinen kontrolli mahdollisti ihmiselle kyvyn objektivoida oma kehonsa, tunteensa sekä itsensä ulkopuolinen maailma sekä muodostaa niihin välineellinen, täydelliseen hallintaan pyrkivä suhde. Rationaalisuudesta syntyi myös itsessään arvo, jonka voidaan nähdä moraalisesti velvoittavan yksilöä. Prosessissa, jota voidaan kutsua yksilöitymisen ja sisäistymisen historiaksi sukupuolisuus määriteltiin osaksi "luontoa" - tiedostamattomaksi haluksi, jota tuli kontrolloida ja hallita, koska se saattoi uhata yhteiskuntaa. Viettien orjuus olisi kyseenalaistanut sen, minkä katsottiin erottavan ihmisen eläimestä, rationaalisen ajattelun ja itsekontrollin.

Uuden ajan alkua vedenjakajana auttaa hahmottamaan myös kehitys, jonka seurauksena luonnontieteellinen tutkimus alkoi omaksua uskonnon paikkaa totuuden määrittäjänä. Oikean ja hyvän kertoivat nyt pappien sijaan lääkärit. Tämä prosessi voidaan nähdä toteutuvan yhä nykyään terveyden ympärille muodostuneessa monimutkaisessa riittien ja dogmien verkostossa. Synnin sijaan alettiin määritellä sitä, mikä on luonnotonta ja luonnollista.

Foucault'n mukaan konkreettiset ruumiinvalvontatekniikat viittasivat ennen kaikkea rationaalisen selityksen antamiseen ruumiin alistamisen ja käyttämisen sijaan. Ihmisuumiin tulisi olla ennen kaikkea hyödyllinen ja ymmärrettävä. Tiede- ja valtateknologiat alkoivat yksilöidä ihmisiä konkreettisina "tapauksina", joita ne määrittelivät ja ottivat muokattavikseen. Foucault argumentoi että seksuaalisuudesta tuotettiin tietynlainen diskurssi, jonka avulla ihmiset saattoivat omakohtaisesti alkaa tutkia, muovata ja artikuloida yksilöllisiä kokemuksiaan.

Pakkokeinoja oli Foucault'n mukaan 1700-luvulla yhä paljon käytössä, mutta ne olivat hienoisia liikkeiden eleiden ja asentojen valtaa kidutusrangaistusten väistyessä käytöstä. Koska valta ei enää identifioitunut hallitsijan ruumiiseen, tuli siitä olemukseltaan abstraktia ja sen toimeenpanovalta eritytettiin rangaistuksen säätäjistä.

Jotta ruumiin pikkutarkka havainnointi mahdollistuisi, aikaa ja tilaa alettiin kodifioida tarkasti. Kurinpito astui 1600-1700-luvulla kaikkialle, mutta se erosi kaikista totutuista hallitsemissuhteista (esim. vasallius, palvelussuhde tai orjuus). Uudenlaisen ruumiin kurin päämääräksi tuli yksilön oman itsensä hallinnan lisääminen.

Ruumiista tuli uuden ajan anatomis-metafyysisen murroksen myötä tutkimuksen kohde - luokittelun, leikkelyn, parantamisen - ja ennen kaikkea ymmärtämisen. Tästä alkoi Foucault'n mukaan myös normaaliuden historia, joka liittyy oleellisesti sallitun ja kielletyn väliseen rajanvetoon. Elämää alettiin "suojelemaan" rankaisemalla tämän normaaliuden rajan ylittäjiä. Tähän murroskohtaan sijoittuu biovallan ensiaskeleet.

Tämä kehitysprosessi oli suoraan yhteydessä valtaan, joka pyrki ruumiin voimistamiseen ja arvostamiseen. Itsetekniikat syntyivät 1700-luvulla, jolloin kehittyi myös sukupuoliteknologia; kasvatustieteen, lääketieteen ja taloustieteen avulla sukupuolesta tehtiin valtion asia, ja jokainen yksilö oli kutsuttava tarkkailuun. Tieteet ottivat kohteekseen jokaisen seksuaalisuuden osa-alueen ja ruumista alettiin selittää sekä analysoida. Kasvatustieteen kohde oli lapselle ominainen seksuaalisuus, lääketieteen kohteena oli naisen seksuaalifysiologia ja väestötieteen kohteena syntyvyyden säännöstely.

Foucault'n mukaan tutkimalla ja kuvaamalla vankilan, sairaalan, mielisairaalan tai kasarmin syntyä ja toimintaa olisi mahdollista ymmärtää modernille vallalle ominaiset piirteet. Hän näkee historian arvon juuri siinä, että se voi tarjota selityksen nykyisyyden ilmiöille, joita muuten voisi olla vaikea ymmärtää ja analysoida. Vallan historian Foucault käsittää kehityksenä, jonka tuloksena alistaja ei enää henkilöidy kehenkään (kuten kuninkaaseen) eikä prosessin osapuolia ole helppo erottaa.

Ihmisen tutkiminen yleistyi tiedemaailman laajetessa ja myöhemmin antropologian tutkimuskentällä ruumiista tuli keskeinen tutkimuskohde1800-luvulta. Sosiologit sen sijaan ovat keskittyneet tähän aiheeseen vasta Foucault'n työn seurauksena 1970-luvulta. Sosiaalinen ruumis alettiin modernissa tutkimuksessa nähdä valtasuhteiden tuotteena - vallan objektina. Tätä kehitystä seuratessa on mielenkiintoista nähdä, kuinka Foucaultin teorioita on alettu käyttää tiedemaailmassa ihmisen selittämiseen ja jäsentämiseen. Tällöin hänen omat tekstinsä ovat alkaneet toimia välineinä jäsentää sekä analysoida ihmistä ja täten tuottaa vallan diskurssia. Tällöin vallan kritiikinkin voidaan nähdä olevan suhteessa valtaan, eikä sen diskursseista irralliseksi, kuten Foucault itse asian ilmaisi.

Ruumis vallan keskiössä

"Kuuliainen ruumis syntyy erilaisten kurinpitomenetelmien kautta, joiden päätarkoitus ei suinkaan ole totteleminen sinänsä, vaan jokaisen yksilön oman ruumiin kontrollin lisääminen."

Foucault'n mukaan seksuaalisuus on lähes identtinen ruumiillisen olemassaolon kanssa. Se on vallalle avain ihmisen ruumiiseen, jolla se saa tiukan otteen ihmisen ruumiillisesta olemassaolosta. Aikaisemmin seksuaalisuuden määrittelijänä toimi kirkko, joka käytti tätä kautta valtaansa ihmisruumiiseen. Yksilön hallitsemista ruumiillisuuden kautta helpotti lisäksi tieteellis-tekninen kehitys, joka mahdollisti ruumiin kokonaisvaltaisen haltuunottamisen.

Lääketieteen tarjoamat keinot antavat vallalle loputtomat mahdollisuudet tuottaa ja muovata ruumista tarpeisiinsa hyödylliseksi toimijaksi. Leikkaukset, psyykelääkkeet, proteesit, elinsiirrot ja lopultakin geenimanipulaatio tarjoavat tilanteen, jossa ruumiin luonnolliset rajat eivät enää ole esteenä. Tästä osuva oman päivämme esimerkki on kauneusleikkauksien normalisointi tv-ohjelmilla. Vartaloa tulee muokata yhä enemmän ja kauneuden "normaalista" ja normista tulee yhä epänormaalimpi. Näin naiset voivat taas "valita" leikkaukset ehostaakseen itseään.

Tämä valinta on kuitenkin näennäisen vapaa, kuten muutkin vallan käyttämät muodot. Kauneuden standardin noustessa ei pelkkä meikkaaminen riitä tämän "normaalin" saavuttamiseen. Luulen kehityksen tuloksena syntyvän tilanteen loppujen lopuksi johtavan siihen, että naista, joka ei ole käyttänyt ruumiiseensa kauneuskirurgiaa pidetään välinpitämättömänä ja laiskana. Hänestä tulee epänormaali aivan kuten meikkaamattomasta nuoresta naisesta nykyään. Tällöin kyse on ainoastaan näennäisestä valinnanvapaudesta.

Ihminen elää sosiaalisten standardien mukaan ja yhteisö luo normaalin, johon yksilö pyrkii sopeutumaan. "Epänormaalit" eristetään yhteisöstä niin mikro- (lapsuuden kaveripiirit) kuin makrotasolla (mielisairaalat). Lapset oppivat kotona, millaisia ihmisiä tulee välttää ja kenen kanssa on hyvä leikkiä. He myös oppivat aikuisten kommenttien kautta arvioimaan ihmisiä ja toteuttavat tätä toimintamallia jo varhain omissa ystävyyssuhteissaan.

Miten yhteisö hyötyy yksilöiden standardisoimisesta ja miksi moninaisuus tuomitaan? Mary Douglasia mukaillen tällainen tapa jäsentää elämää tuo pysyvyyttä:

Ajan kuluessa ja kokemuksien karttuessa nojaamme yhä enemmän tähän oppimaamme nimeämisen järjestelmään. Järjestelmä antaa meille varmuutta ja näin siihen rakentuu sisäinen taipumus konservatiivisuuteen... Oletuksiimme sopimattomat, epämiellyttävät tosiseikat eivät saa päästä häiritsemään vakiintuneita oletusarvojamme: me joko vääristelemme niitä tai jätämme ne huomiotta.

Diskurssien kautta tuotetaan kategorista selkeyttä ja puhtautta. Valta taas luo näitä kategorioita ja merkityksiä omiin tarkoituksiinsa. Ihmisistä tulee niiden kautta "järjestettyjä", ja tätä kautta tuottavia. Homogeenisten yhteisöjen toiminta on lisäksi helpompaa arvioida ennalta, ja elämän ideaalien ollessa rajattu on kilpailu kovempaa. Tällöin on oltava yhä hyödyllisempi saavuttaakseen asetetut ideaalit.

Kun tuotetaan elämisen "normaalimalli", ihmiset alkavat myös tavoitella sitä. Esimerkiksi tieteelliset tutkimukset kertovat meille, kuinka monta kertaa ihmiset tutkitusti harrastavat seksiä viikossa, kuinka paljon he ottavat asunto- ja autolainaa, mitä he harrastavat ja mihin ammattiin he haluavat valmistautua. Nämä "tutkitut tosiasiat" alkavat ohjata ihmisiä, koska he kyselevät jatkuvasti, mikä on normaalia ja kuinka voin olla normaali, jotta en poikkea yhteisöstä, jolloin vaarana olisi sosiaalinen eristäminen. Ihmiset alkavat vahvistaa vapaaehtoisesti vallan mekaniikkaa - he tulevat osaksi sitä. Näin alistaja ja alistettava yhdistyvät. Diskurssi muuttuu toiminnaksi, joka vahvistaa vallan diskurssia.

Tällaisen prosessin sisäinen mekaniikka on mielenkiintoinen. Kuinka ihmiset on saatu jatkuvasti tarkkailemaan sitä, ovatko he normaaleja? Kuinka on onnistuttu tuottamaan yksilösubjekti, joka normalisoi itse itseään? Tämä kehitys nojaa Foucault'n mukaan tieteen tapaan normalisoida sekä patologisoida. Tällainen määrittely taas tuottaa ihmisille epävarmuuden tunteen siitä, mihin kategoriaan he kuuluvat. Jatkuvasti kielenkäytössämme puhumme normaaleista ihmisistä, "keskiverrosta", vaikka tällaisia ei ole olemassa. Tämä voidaan nähdä vallan diskurssina, joka elää meissä ja jonka kautta järjestämme todellisuutta. Juuri jatkuva tarkkailu on keskeistä normalisoivan kurin verkostoissa. Tätä kautta tunnistetaan, määritetään ja muokataan poikkeavuutta.

Koska ruumis on ihmisen intiimein alue - jopa identiteettimme perusta - voidaan sen siksi nähdä asettuneen vallan keskiöön. Ajatukset ja tunteet vaihtuvat, mutta ruumis on ja pysyy (vaikka muuttuukin asteittain). Ruumiin hallinnan kautta voidaan saada valtaan koko ihminen. Haastava kysymys on, kuinka hyvin tämä prosessi on onnistunut viimeksi kuluneen vuosisadan aikana.

Normalisointi vallan keinona nykyään

Miten kehitys on kulkenut eteenpäin Foucault'n ja Douglasin teesien syntyajoista? Katseen kulttuuri on yhä voimakkaammin esillä yhteiskunnassamme ja tämän tuloksekkaan hyödyntämisen voimme havaita mainoskulttuurin suuressa suosiossa. Ruumiillisuutta ylikorostetaan, mutta tämä ei tarkoita, että ruumiillisuuden diskurssi olisi vapautunut vallan verkostosta. Se että seksuaalisuudesta puhutaan paljon, tuottaa illuusion ihmisten vapautumisesta, mutta olisi tärkeää havaita ne mekanismit, jotka tuottavat tietynlaista puhuntaa. Seksuaalisuuden diskurssia tuottavat ja määrittävät varsinkin nuorille populaari- ja kulutuskulttuuri yhteen kietoutuneina.

Koska ruumis voidaan nähdä yhteisön symbolina, voimme tarkkailla sen järjestämisen keinoja myös suhteessa yhteiskunnalliseen kulttuuriseen rajaamiseen. Mary Douglasin mukaan meissä - ja siis myös ruumiissamme - "puhuu sosiaalinen". Näin ollen voidaan ajatella, että ruumis tulee pitää hallittuna sekä järjestettynä juuri sen vuoksi, että se symbolisoi yhteisöä ja sen valtaa yksilön ylitse. Näitä vallan symboleja meissä ovat hallitut eleemme, ilmeemme, pukeutumisemme sekä ulkonäkömme. Antropologi Victor Turnerin mukaan "ruumis on valtavan symboliset työn ja symbolisen tuotannon paikka". Tämä ruumiin symbolinen asema määrittää sen järjestämistä yksilön ja yhteisön välisen siteen jäsentäjänä.

Erilaisuus eli asiat, jotka eivät mahdu kategorioihin vaarantavat Douglasin mukaan yhteisöä sekä sen järjestystä: poikkeavuuden esiintyminen on minimoitava. Yksilö tuottaa tätä normalisointia myös omaan ruumiiseen - yhteisön kuvaan - josta hän pyrkii karsimaan erilaisuuden ja samaistumaan ruumiillaan yhteiskunnan normeihin ja osoittamaan näin kuuluvansa sosiaaliseen yhteisöön. Täten hän järjestää ja pitää itsensä kurissa, jotta yhteiskunta pysyisi hallittavana ja järjestyksessä.

Poikkeavuus ja anomaliat taas hallitaan eli "otetaan valtaan" määrittelemällä ne ja antamalla niiden esiintyä tarkkaan rajatulla alueella, jonka ei katsota koskettavan normaalia ihmistä. Taiteilijat saavat rikkoa rajoja ja yhteiskunnallisia symboleja, koska tämä "kuuluu heidän työhönsä", alkoholistit on määritelty tietyn näköisiksi ja oloisiksi ja heidän annetaan olla rauhassa omana ryhmänään.

Kategorisen ajattelun ekonomisuuden vuoksi ihmiset muokkaavat todellisuuttaan tällaisen luokittelun periaatteen mukaan. Se tosiasia että "normaalienkin" ihmisten seksuaalikäyttäytyminen on hyvin vaihtelevaa, riippuvuus päihdyttävistä aineista on paljon luultua yleisempää ja että tavalliset kodit saattavat olla rikollisuutta täynnä (näpistyksiä, pahoinpitelyä, verovilppiä) asettaisi yhteiskunnan aivan uusien haasteiden eteen. Tämä perustava kaaos tulee hallita ja luoda selkeyttä yksinkertaistettujen ajattelumallien avulla.

Tämän teoreettisen näkökulman kautta tulisi ymmärrettäväksi myös Foucault'n väite siitä, että tietynlaista rikollisuutta pidetään tarkoituksellisesti yllä. Tarvitaan selkeä kategoria siitä, mitä rikollisuus on vastakohtana normaalille elämälle, joka voidaan erottaa tällaisesta toiminnasta selkein rajoin. Yhteiskunta pystyy sietämään "hallittavan" rikollisuuden sen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi. Rikollisuus on juridisesti tarkkaan luokiteltua ja psykologit määrittävät tietyn ihmistyypin, joka todennäköisesti ajautuu vääränlaiseen elämään. Kun ihminen tieteellisesti diagnosoidaan häiriintyneeksi, vajavaiseksi tai poikkeavaksi, uskoo hän itsekin tähän todellisuuteen sekä siihen, ettei hän voi tälle todellisuudelle mitään. Ihminen alkaa elää määrittelyn mukaan eikä ryhdy aktiivisesti muuttamaan toimintatapojaan. Tällöin määrittelystä muodostuu hänen identiteettinsä.

Foucault'n varsin hyökkäävä argumentti perustuu ajatukseen siitä, että tämän prosessin myötä on saatu rikollisilta riisuttua heidän mahdollisesti menneisyydessä nauttima mystisyyden, jopa sankarillisuuden viitta. Rikollisuus on selitetty, rajattu ja diskursiivisesti tuotettu. Rikollisista ei enää nouse kansan kapinoiden päämiehiä, vaan heistä tulee säälittävä ryhmä epäonnistujia, jotka suurella todennäköisyydellä palaavat vankilaan. Poliittinen rikollisuus sen sijaan koetaan uhkana, josta annetaan maksimirangaistukset, koska poliittiset rikolliset rikkovat symbolisen järjestyksen ja nousevat rikollisen kategorisointia vastaan. Heitä ei voida määritellä ja selittää yhteiskunnan epäonnistujiksi, jotka olosuhteiden tai epävakaan perhetaustan pakottamina vain toistavat huonoa elämäntapaa.

Ihmis- ja eläinoikeustaistelijat (myös esimerkiksi ammattiyhdistystaistelijat) taas aiheuttavat hallitsematonta rikollisuutta, joka voi saada tavallisenkin ihmisen nousemaan vallitsevaa järjestystä vastaan. Poliittisia vastustajia ei voida leimata tavallisiksi rikollisiksi (koska he eivät sovi tähän kategoriaan), joten mieluummin puhutaan esimerkiksi terroristeista. Vaikka "aatteellinen rikollisuus" on Suomessa hyvin marginaalista, se koetaan silti suurimmaksi sisäpoliittiseksi uhaksi. Erityisesti tekojen suunnitelmallisuus ja päämäärätietoisuus tekee siitä hämmentävää. Toivottavampaa on tietynlainen harkitsematon rikollisuus - alkoholinvaikutuksen alaisena tehty väkivaltateko, jollainen on rikostyypeistä yleisin. Siitä ei synny poliittista liikettä, eikä näistä rikollisista tule sankareita toisin kuin voi käydä ihmisoikeustaistelijalle. Tavallisen väkivaltarikoksen tekijän kasvoista ei koskaan tule vapauden ja taistelun symboleita.

Teoriaa tuntuisi tukevan myös ajatus siitä, että alkoholi on sallittua, vaikka suurin osa väkivaltarikoksista tehdään sen vaikutuksen alaisena. Lisäksi rattijuoppous on hyvin yleistä ja alkoholin aiheuttamat sairaudet sekä tapaturmat aiheuttavat huomattavia menoeriä valtiolle. Kuitenkin esimerkiksi kannabis on laissa kielletty vetoamalla sen negatiivisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

Tämän tietynlaisen rikollisuuden tuottamisen logiikan voidaan ajatella pätevän myös ruumiiseen ja sen hallintaan. Meille tuotetaan diskursiivisesti yhtäläinen kuva normaalista vartalosta ja ihanteesta. Jos joku poikkeaa tästä selkeästi, on hän välittömästi "poliittinen". Uudet pukeutumistavat analysoidaan ja kategorisoidaan hipeiksi, satanisteiksi, hoppareiksi tarkoituksena saada määriteltyä selkeä luokka. Erilaisia nuoria "ymmärretään" ja heistä tehdään tutkimuksia. He eivät vielä ole löytäneet itseään - eikä normaaliuden tavoittelun yhteiskunnallista ihannetta. Uhkaavampia ovat aikuiset, jotka rikkovat pukeutumisen kategorioita selkeästi - heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle, koska he osoittavat ruumillaan symbolisesti halveksuvansa yhteisiä normeja ja ihanteita.

Myös ruumiin merkitsemiseen on tehty tiettyjä sosiaalisia koodeja. Esimerkiksi ihmistä, jolla lävistyksiä kasvoissaan ei välttämättä oteta töihin, koska hänen katsotaan tarkoituksella uhmaavan yhteiskuntaa. Millä hän sen tekee? Merkitsemällä ruumiinsa yksilö haastaa yhteisön symbolin itsessään.

Ruumiin merkitsemisestä tuttu esimerkki ovat tatuoinnit. Näistä kuvista on luotu länsimaissa muotia, jonka seurauksena tatuoinneista on tullut jotain, mitä jokainen voi ottaa koristaakseen ruumistaan. Näin ollen niitä ei ajatella enää symbolisena vastustuksena yhteisön arvoja kohtaan. Vaikka tällainen merkitysten muuttuminen voidaan nähdä positiivisena ja "vapauttavana", se toimii foucault'laisittain vallan tekniikkana vähentää keinoja, joilla yksilö voi osoittaa vastustustaan. Normalisoinnin myötä tekoon tai kuvaan latautuneet symboliset arvot latistuvat. Selittäminen, ymmärtäminen ja muotiin tuominen voidaan nähdä keinoina tuhota symbolisia hyökkäyksiä yhteisön arvoja vastaan.

Tällaisen prosessin voidaan nähdä toteutuvan myös muussa yhteisöllisessä toiminnassa. Kun yksilö selittää itselleen rationaalisesti uskonnon, eivät sen myytit tai riitit toimi enää symbolisten viestien lähteenä. Näin ollen niistä ei voi enää ammentaa tunnetason voimaa, joka saa yksilön toimimaan. Yhteiskunnassamme voidaan nähdä tapahtuneen tällaisen ideologisten sisältöjen muuttuminen ja eräänlainen latistuminen. Havainnoimalla tällaista prosessia voidaan käsittää uudella tavalla, miksi esimerkiksi kristinusko painottaa uskon suurta merkitystä siinä, kuinka myytti muuttuu todellisuudeksi.

Analysoimalla tieteellisesti nuorten toimintaa ja pelkistämällä se vain hormoneiksi tai tunteiden kaaokseksi viedään heidän toiminnaltaan ja poliittiselta valveutuneisuudeltaan kapinan symbolinen ja muuttava voima. Tällöin diskurssi muuttuu todellisuudeksi ja idealistinen toiminta menettää merkitystään. Näiden ideologisten maailmankuvien antamien arvojen tilalle on noussut ruumiillisuuden ja nautinnon kulttuuri, joka pyrkii abstraktien kosmosten sijana rakentamaan maanpäällistä paratiisia fyysisen nautinnon ja ikuisen ruumiillisen elämän muodossa. Ikuisen elämän voi ostaa vain rahalla.

Nykyään voidaan ruumin symbolisen merkinnän nähdä latautuneen vaatemerkkeihin ja määrätyllä tavalla ehostettuun puhtaaseen vartaloon. Tämän normin rikkominen voidaan kokea yhteisöä uhkaavaksi tekijäksi. Se ei kuitenkaan välttämättä ole varsinaista kapinaa (ei esimerkiksi vain ole varaa merkkivaatteisiin tai kalliiseen kosmetiikkaan) ja syrjintä tapahtuu lähinnä siksi, että sosiaalinen ympäristö suosii homogeenisuutta.

Mainonta ja lelut (esim. Bratz-nuket) opettavat jo varhain alkaen lapselle "normaalin" ihanteen sekä sellaisen tavan muokata ruumista, jonka yhteisö hyväksyy ja johon se jäseniään kannustaa. Ihminen alkaa hyvin nuoresta alkaen vertailla itseään muihin. Tätä ominaisuutta käytetään hyväksi luomalla normaalin ihanne, jota yksilö ei koskaan saavuta (esimerkiksi huippumallit). Prosessi luo yksilöön pysyvän epävarmuuden tilan, jota voidaan kuluttamisen kautta korjata "luonnollisemmaksi".

Kosmetiikkateollisuus muistuttaa jatkuvasti meitä ruumiimme puutteellisuuksista - näppylöistä, rasvaisista hiuksista, ylimääräisistä kiloista - ja tekee meistä itse itsemme loputtomia projekteja, johon tulee keskittyä yhä enemmän. Tällöin kuritekniikat muokkaavat yksilöstä vaarattoman ja hallitun katseen kulttuurin vangiksi jääneen yksilön. Tällainen kulttuuri on luonut uusia sairauksia kuten anoreksian sekä bulimian ja esimerkiksi avaran paikan kammon (pelko olla esteettömän katseen alla). Jatkuva itsensä tarkkailu ja vertaaminen ovat kurintekniikkoina äärimmäisen tehokkaita ja luovat ulkoista valtaa voimakkaamman kahleen.

Kirjallisuus:

Douglas, Mary (2000) Puhtaus ja vaara. Rituaalisen rajanvedon analyysi. Tampere, Vastapaino.

Foucault, Michel (2000) Tarkkailla ja rangaista. Helsinki, Otava.

Victor Turner (1977) The Ritual Process. Structure and Anti-Structure. Ithaca, Cornell University Press.