2006-09-01
Parhaimmillaan poliittista vastarintaa tutkimalla voidaan selittää poliittista todellisuutta laajemminkin. Mitä Seattlesta lähtenyt protestiliike lukuisine haaraumineen merkitsi, on eräs tämän ajan suosikkikysymyksiä. Toisille liike oli käänteentekevä, toiset valittavat sen subjektittomuutta ja ristiriitaisuutta. Samalla olisi vielä pohdittava miten suhtautua siihen, että talouspuheessa käytetään edelleen pitkälti 1800-luvun kapitalismin kuvaamiseen syntynyttä kieltä, vaikka todellisuus näyttää aivan toisenlaiselta kuin Smithin aikaan.
Nykyliikehdintä oli käänteentekevää, yhtenäisen subjektiviteetin puute on juuri sen voima, ja talouskieli on subjektifilosofian, työn ja luokan myyttien vallassa, vastaa filosofi ja sosiologi Maurizio Lazzarato. Kirjassaan Kapitalismin vallankumoukset Lazzarato lähtee liikkeelle Seattlen liikkeen tuottamasta murroksesta, etenee tarjoamaan vaihtoehtoista poliittista ontologiaa, ja selittää siitä käsin työn, liikeyrityksen, kielen, viestinnän ja vastarinnan merkityksiä.
Lazzaraton mukaan vastarinta ja talous siis ymmärretään paremmin, kun puretaan vallitsevaa intellektuaalista perustaa. Sen muodostavat erityisesti subjekti-objekti -ontologia ja poliittisen taloustieteen "klassisen" mallin perustan muodostava työn ja luokan politiikka. Sinänsä poliittisen taloustieteen kritiikki ja pyrkimys subjektifilosofiasta eroon eivät toki ole mitenkään käänteentekeviä älyllisiä hankkeita. Kuitenkin Lazzaraton esittämä Leibnizin monadologiasta lähtevä poliittisen todellisuuden jäsennys sisältää varsin mielenkiintoisia avauksia.
Monadologiahan on tullut poliittisen filosofian puheenaiheeksi erityisesti Gilles Deleuzen Leibniz-harrastuksen vuoksi. Kuitenkin Deleuzea enemmän Lazzarato nojaa, hieman yllättäen, 1800-luvulla vaikuttaneeseen sosiologiin Gabriel Tardeen, jota ei erityisesti tunneta radikaalien liikkeiden inspiroijana.
Lazzaraton keskeinen työkalu on monadologiaan sisältyvä mahdollisten maailmojen ontologia, jossa mahdollinen on eräänlainen olevan muoto. Vaikka monet filosofian harrastajatkin ovat sivuuttaneet järjettömänä opin kaikki mahdolliset maailmat sisältävistä monadeista maailman rakenteena, teoria ei ole hullumpi Lazzaraton analyysin pohjana. Kun mahdollisten maailmojen moneus on "kääritty sisään" todellisuuden rakennuspalasiin – Leibnizilla "monadeihin", Lazzarato puhuu useammin "aivoista" - näyttäytyy aivojen välinen yhteistoiminta ja valta määrittää "mahdollista" sosiaalisen todellisuuden ydinkysymyksenä.
Leibniz itse rakensi monadologiaansa varsin epäpoliittisista lähtökohdista, mutta 2000-luvun immateriaalikapitalismissa kysymys siitä, millä perustein "maailmoja" luodaan tai otetaan haltuun, tai mikä määritellään ylipäänsä mahdolliseksi maailmaksi, on poliittisen valtakamppailun keskeinen areena. Sosiaalinen perustuu mahdollisuuksien luomisen ja toimeenpanemisen dynamiikalle.
Lazzarato korostaa eräänlaista moneuden politiikkaa, jossa mahdollisten maailmojen runsaus ja subjektiviteettien "nomadisuus" on sinänsä poliittinen tavoite. Erilaiset poliittiset subjektit voivat rakentaa yhteensopimattomia maailmoja, kun huomataan että yhteensopimattomuus on olennaisesti eri asia kuin ristiriita. Yhteensopimattomat maailmat voivat aktualisoitua yhtäaikaisesti, politiikan ollessa näiden aktualisoitumisten mahdollistamista tai sulkemista.
Kuten jo Tarde huomioi, monadologinen jäsennys torjuu uskon yhteiskunnallisten "lakien" olemassaoloon ihmisistä riippumatta. Lait ovat neuvotteluja ja uskoa niihin ylläpitävät totalisoivat ja avautumisia estävät rakenteet. Mitään ei tapahdu, ellei joku sitä tahdo: politiikassa on kysymys siitä, miten toiset ottavat haltuun todellisuuden ja kykenevät säätelemään todellisuuden toteuttamista ja mahdollisia todellisuuksia. Myös ja nimenomaan talous on mahdollista selittää Lazzaraton tapaan haltuunottona: kyse on olennaisesti yhteistyön "kaappaamisesta", kuten Lazzarato ilmaisee. Lazzaraton "talousteoriassa" kyse on tietysti hyvin erilaisesta tulkinnasta kuin esimerkiksi marxilaisessa poliittisessa taloustieteessä: kyse ei ole taloudellisesta "arvosta" tai materiasta, vaan "aivojen välisen yhteistyön" haltuunottamisesta.
Lazzarato esittääkin teoriansa kerta toisensa jälkeen marxilaisen poliittisen taloustieteen kritiikkinä. Marxilaiset eivät ole kyenneet ymmärtämään yhteiskunnallista todellisuutta ja poliittisia kamppailuja yhteistyön logiikan kautta, vaan ovat sortuneet "luokan myyttiin", kaikkien kamppailujen pelkistämiseen luokka-identiteetteihin ja siihen liittyviin riistosuhteisiin. Lazzarato jaksaa korostaa useaan otteeseen, etteivät luokka ja riisto riitä selittämään immateriaalikapitalismin todellisuutta ja että identifikaatioiden purkaminen on olennainen vastarinnan muoto, siinä missä työväenliikkeen perinne on toiminut pikemmin luokka-identifikaation vahvistajana. Esimerkiksi prekaarin identiteetti on joustavampi: se voidaan lukea negatiiviseksi, minimi-identiteetiksi tai eri tavoin keskuksettomaksi identiteetiksi.
Lazzaraton teoria luonnollisesti linkittyy laajempaan analyysiin siirtymästä uudempiin kontrollin muotoihin – kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin, kuten sanotaan. Tämä ei sinänsä Lazzaratolla tarkoita, että moninaisuus tai "aivojen välinen yhteistyö" olisivat postfordismin myötä syntyneitä ilmiöitä. Kuriyhteiskuntien eristämistekniikat ja myöhemmät kontrolliteknologiat elävät rinnakkain ja kohdistuvat yhteistyön haltuunottoon, eri keinoin. Olennainen ero on kuitenkin, leibnizilaisin termein, kuriyhteiskuntien pyrkimys rajoittaa useampien kuin yhden maailman yhtäaikaista toteutumista.
Siinä missä kuriyhteiskunta muovasi poliittisen hallinnan subjektikseen "massat", kontrolliyhteiskunnasta saman paikan ottavat yleisöt. Lazzaraton eräs olennainen oivallus onkin tutkia viestintämekanismeja ja -teknologioita kontrolliyhteiskunnan ilmentyminä. Kirjassa kuitenkin korostetaan, että erilaiset viestinnän teknologiat tuottavat erilaisia yleisöjä, maailmoja ja yhteistoiminnan mahdollisuuksia. Siinä missä esimerkiksi televisio on kommunikaatioltaan täysin suljettu, internet kykenee verkostologiikkansa avulla toistamaan yhteistyön ja maailmojen luomisen logiikkaa. Lazzarato korostaa internetin keskuksettomuutta välillä jopa liioitellun tuntuisesti.
Viestintäteknologiat tuottavat ja uusintavat paitsi yleisöjä, myös enemmistöjä. Enemmistöt ovat nimiä yhteiskunnallisille normeille, implisiittisille hahmoille, joille viestintäteknologia suuntaa sanomiaan. Kyse ei kuitenkaan ole enemmistöistä laskennallisessa mielessä. Pikemmin kuin ihmisten määrästä, enemmistöissä on kyse normeista - harvat enemmistöt ovat enemmistöjä demografisesssa mielessä. Kuitenkin näiden normien tuottaminen pakottaa ihmiset määrittämään itseään "enemmistön" kautta ja suhteessa "enemmistöön". Lazzaraton mukaan enemmistöksi nimetyn keskivertoihmisen luomisessa juuri televisio on keskeisin teknologia. Samalla se on täysin epädialoginen: se ei saa kommunikaatiota "edes alkamaan".
Viestinnän poliittisen (ja monadologisen) roolin ymmärtämisessä keskeiseksi nousee kielen käsite. Lazzarato nojaa erityisesti venäläiseen kielitietelijään Mihail Bahtiniin, joka analysoi kieliä sosiaalisina tapahtumina. Bahtin analysoi esimerkiksi venäläisen talonpojan elämässä esiintyviä lukuisia "kieliä": kirkossa puhuttiin yhtä kieltä, maanomistajalle toista, kotona kolmatta. Tämän polyfonisen puheen kaappaaminen ja latistaminen on kapitalismin keskeinen tehtävä. Luonnollisesti reaalisosialismin pyrkimys tyhjentää moninaisuus luokkaan ja valtioon johti samankaltaisiin yksikielistämisen käytäntöihin.
Tässä Lazzarato päätyy jälleen ikään kuin puun takaa poliittisten nykykamppailujen ytimeen. Viestintä, monikielisyys ja dialogisen viestinnän mahdollisuus avaavat kysymyksen siitä, millä tavoin ja millä ehdoin voimme osallistua puheessa aukeavaan mahdollisen määrittelyyn. Vallan kova ydin täytyy paikantaa kurin ja suvereniteetin sijasta kieleen, koska vain kielessä voidaan ilmaista mahdollinen. Samalla kielen sulkevat tai dialogiset piirteet määräävät esimerkiksi vaurautta: markkinat ovat keskusteluja, Lazzarato toteaa tarkoittaen paljon muutakin kuin mainontaa. Jotta valtaa ja vastarintaa markkinoilla voitaisiin ymmärtää, tarvitaan analyysi siitä, kuka saa puhua ja miten.
Puhe, mahdollisuuksien määrittely ja toteuttaminen, yhteistyön kaappaamisen valta ja vastaavat ovat siis syrjäyttäneet politiikan ytimestä valtion ja tehtaan. Niinpä on kysyttävä, että jos teollisuustyö ei enää jäsennä poliittisia kamppailuja ja riisto ei ole yhteiskunnallisten suhteiden keskipisteessä, mitä on tullut tilalle?
Lazzarato korostaa, että taloudellisen arvonmuodostuksen paikka on muuttunut. Se on siirtynyt kurijärjestelmin hallitusta tehtaasta kulttuurin laajempaan ja tilallisesti määrittymättömään todellisuuteen. Tähän on tietysti helppo argumentoida vastaan: katsokaa koko maailmaa, eivät tehtaat mihinkään ole kadonneet, ainoastaan siirtyneet maantieteellisesti. Kuitenkin argumentti siitä, että arvonmuodostus on siirtynyt pois tehtaista, on varsin vastaansanomaton. Tavaran hinnan määräytyessä entistä vähemmän materiaalisen arvon mukaan, ei tehdas voi muodostaa samanlaista poliittista näyttämöä kuin sata vuotta sitten. Tämä on myös globaalin epäoikeudenmukaisuuden ydin: vaikka kiinalainen työläinen onnistuisi saamaan itselleen suuremman osan tuotantonsa arvosta, hän ei silti voittaisi, koska hän on lukittu materiaaliseen tuotantoon, ja näin marginalisoitu arvonmuodostuksen ytimestä.
Nykytalouden toimintalogiikka onkin siirtynyt puheen kentälle. Olennainen kysymys on, miten uskomukset saatetaan voimaan – kenellä on kyky ja valta tähän? Arvonmuodostuksen institutionaalinen keskus, pörssi, toimii juuri näin: asioiden arvo koostuu massapsykologisten ilmiöiden tuloksista. Keskeisempää on uskomus uskomuksesta kuin uskomus "arvosta", ja itseään toteuttavien uskomusten luominen on keskeinen arvonlisäyksen perusta.
Lazzarato muistuttaa, että arvonmuodostuksen kentän muuttuminen tarkoittaa myös sitä, että riistoa analysoimalla ei voida selittää esimerkiksi yritysten menestystä. Microsoftin kaltaisen yrityksen maailmanvalloitus ei olisi mahdollista pelkän tehokkaasti organisoidun riiston perusteella. Pikemmin kyse on, Lazzaraton termein, onnistuneesta asiakaskunnan muodostamisesta ja ylläpitämisestä. Microsoft on tehnyt todeksi maailman, jossa tapahtuma kulkee Microsoftin määräämän toiminnan kautta.
Se, mitä tuotetaan, määrää olennaisesti myös sitä, minkälaisia muotoja epäoikeudenmukaiset suhteet saavat. Lazzaraton analyysi, viestintää käsittelevässä kohdassa, osoittaa että halujen tuottaminen on paitsi taloudellisen arvonlisäyksen keskeinen kenttä, myös eriarvoista subjektiivisuutta osoittavien ruumiillisten muutosten aiheuttaja. Viestintäteknologioiden kautta tapahtuva halujen levittäminen ei ole suunnattu vain niille, joilla on varaa, vaan kenelle tahansa. Tuloksena on "loiston" ja "ylijäämäsubjektiivisuuden" väliselle spektrille virittyvä, standardoitujen halujen todellisuus. Näistä henkisistä muutoksista seuraavat ruumiilliset muutokset virittyvät vastaavasti liikalihavan ja anorektisen ruumiin tyyppimallien ympärille. Lazzaraton mukaan liikalihava ja anorektinen ruumis ovat vastinpareja, voisi jopa sanoa ettei toista ole ilman toista. (Olkoonkin että "anorektista" parempi sana voisi olla esimerkiksi "näännytetty".)
Kun tämä kaikki on sanottu, missä ollaan? Mistä löytyvät poliittisen vastarinnan ja luomisen tilat? Kuten todettua, Lazzarato keskittyy paljolti erojen ja variaation korostamiseen. Poliittisen vastarinnan voima on kyvyssä luoda kielten polyfoniaa ja mahdollisuuksien avautumisia. Mutta se taas edellyttää analyysia, jossa luokan myytti ja muut totalisoivat ideologiat on jätetty taakse. Tätä vastarinnan todellisuutta Lazzarato jäsentää koordinaation käsitteen avulla. Uudet protestit eivät totalisoi, vaan perustuvat koordinaatiolle: koordinaatio on vastustamisen ja luomisen kokeilemista yhdessä. Koordinaatio ei edellytä pysyviä identiteettejä, pikemmin etsii mahdollisuuksia ja uusia avautumisia.
Lazzarato näkee modernin poliittisen vastarinnan historiassa kaksi suurta taitetta: ensimmäinen on vuoden 1968 liikehdintä, toinen Seattlen protesteista lähtenyt "liikkeiden liike", jonka näkyvimpänä sloganina on toiminut silmiinpistävän leibnizlainen "toinen maailma on mahdollinen". Edelliset edustivat murrosta suhteessa klassisiin työn malleihin, auktoriteetteihin ja identiteetteihin. Jälkimmäiset synnyttivät mahdollista edustavan, uudenlaisen politiikan, joka luo eksplisiittisen eron luokan kaltaisiin suuriin poliittisiin subjekteihin. 1968 merkitsi Lazzaratolle taitetta, jonka jälkeen totalisoivien identiteettien ylläpitäminen muuttui entistä epäuskottavammaksi yritykseksi, Seattlen liike taas mahdollisten maailmojen politiikan nousua.
Samalla elämme kuitenkin todellisuudessa, jossa meidät on pakotettu yleisöiksi. Yleisöjen tila vastarinnan ilmentämiselle on poliittis-filosofinen ongelma sinänsä – jo yleisön käsite tuntuu sulkevan tämän mahdollisuuden ulos. Lazzarato kuitenkin uskoo että yleisöt kykenevät politisoitumaan, mutta edellytyksenä on se, että ne kykenevät osallistumaan ongelmanmäärittelyihin, sen sijaan että vedottaisiin yleisölle annettuihin "vaikuttamisen" kanaviin. Tyyppiesimerkkejä tällaisista annetuista kanavista ovat ostovoima ja erilainen gallup-"vaikuttaminen", jonka olennaisin tehtävä on vahvistaa enemmistölogiikkaa.
Olennaisin vastarinnan jäsennys seuraa kuitenkin talouden uusien muotojen analyysista. Kun talouden kenttä on olennaisesti kysymys yhteistyöstä ja yhteistyön kaappaamisesta, jää puolustettavaksi kaappaamaton, vapaa yhteistyö. Yhteistyön tuloksia Lazzarato kutsuu yhteishyödykkeiksi. Yhteishyödykkeiden puolustaminen on vapaan yhteistoiminnan tilan luomista, ylläpitämistä ja puolustamista.
Kapitalismin vallankumoukset -kirjan tavoite on kunnianhimoinen. Reilun 200 sivun aikana on vaikeaa tyhjentää Lazzaraton käsittelyyn ottamaa temaattista kokonaisuutta, tai edes sanoa siitä suhteellisen kattavalla tavalla riittävästi. Hämmästyttävän hyvin kirjoittaja tässä kuitenkin onnistuu. Olennainen panos nykyiseen immateriaalikapitalismia käsittelevään keskusteluun kirjalla on ainakin siinä, että se onnistuu kaivautumaan syvemmälle todellisuuden rakenteeseen: maailmojen toteuttamisen analyysi tuntuu asettavan Lazzaraton teorian varsin vankalle pohjalle.
Joka tapauksessa on muistettava, että Lazzaraton teoriat elävät samassa todellisuudessa kuin mitä ne kuvaavat. Siksi hyvän poliittisen kirjan anniksi riittää se, että siinä pystytään kokeilemaan teorioita, avaamaan joitakin mahdollisuuksia ja tunnustelemaan uusia avauksia. Tähän Kapitalismin vallankumoukset ainakin pystyy. Ensi sijassa tällä hetkellä tarvitaan näkökulmia nykyisten vaihtoehdottomuuksien, yksikielisyyksien ja sulkeutumien ohi. Niistä kyllä kasvaa enemmänkin, ajallaan.