2006-08-30
Bilettely ja luokkatietoisuus
Vapun 2006 EuroMayDayn jälkeen saa usein törmätä kysymykseen: mikä se prekariaatti oikein on? Toimittajien ja poliitikkojen käsitys tuntuisi olevan suunnilleen: ne nuoret, jotka vieroksuvat työtä ja haluavat vain rähinöidä ja "biletellä", kuten pääministeri Vanhanen letkautti. Nykyajan nuoret ovat niin hemmoteltuja, etteivät "paskaduunit" enää tahdo maistua, vaan heti pitäisi päästä suoraan mainostoimistoon kolmen tonnin kuukausipalkalla ja ilmaisella cokisautomaatilla.
En discothèque beaucoup de militance
plus militant, plus elegant
à la manif tu es encore
plus elegant, plus militant
(Assalti frontali)
Niin väärin kuin pääministeri ja muut äijät ovatkin tuotannon muutoksia koskevan analyysin ymmärtäneet, alkaa jo perusasetelmassa joku hämätä. Kuka nyt todella vakavissaan väittäisi, että haluaa mieluummin mennä siivoamaan 6,5 euron tuntipalkalla kuin rannalle ottamaan aurinkoa ja puistoon chillailemaan? Onhan työtä pakko tehdä, jotta tässä yhteiskunnassa pysyy hengissä, mutta pitääkö paskaduunin tekemisestä todella tehdä joku helvetin moraali. En usko, että kukaan oikeasti on vielä niin kieroutunut, vaikka tässä änkyräluterilaisuuden luvatussa maassa elääkin.
Itse asiassa Vanhasen määritelmä prekariaatista osuu eräällä tavoin aivan oikeaan. "Prekariaatti" on sana, joka tulee ymmärtää kaikuna "proletariaatille", riistettyjen työtätekevien luokalle. "Prekariaatti" on luokkatermi. Tässä vaiheessa on syytä palauttaa mieleen, että Marxille luokka on aina poliittinen käsite: luokka syntyy vasta yhteisen taistelun myötä. Luokka on luokka sanan varsinaisessa mielessä vasta silloin, kun se järjestäytyy poliittiseen taisteluun tiedostamansa yhteisen taloudellisen edun edestä. Mitä sitten on prekariaatin taistelu? Millainen on prekaarin luokan luokkatietoisuus?
Avuksi voidaan kelata uudelleen eräitä Marxin hyödyntämän hegeliläisen dialektiikan perusrytmejä. Marxin dialektisen käsityksen mukaan luokka syntyy kolmivaiheisessa kuviossa: asema taloudellisessa järjestelmässä-tietoisuus-taistelu. Palkkatyösuhteen alistamien ihmisten kokonaisuutena työläiset ovat luokka vain "itsessään" (an sich), tiedostaessaan asemansa he ovat luokka "itselleen" (für sich) ja ryhtyessään poliittiseen taisteluun tämän tietoisuuden pohjalta heistä tulee luokka "itsessään ja itselleen" (an und für sich).
Myös prekariaattia luokkana voidaan analysoida tämän kuvion avulla, vaikka lopulta huomataankin ettei sen taistelu asetu dialektisen kuvion sisään, vaan rakentuu pelkästään luovana positiivisuutena, joka on vailla negatiivista kritiikin vaihetta tai välittävää tietoisuutta. Luokkana an sich prekariaatti tarkoittaa pääoman riistämän elämän moneutta: kaikkia niitä tuottavan yhteiskunnallisen elämän kollektiivisia ja ainutkertaisia säikeitä, joita pääoma pyrkii ottamaan haltuun ja alistamaan arvonlisäyksensä logiikan alaisiksi. Erilaisten vapaaehtoistyöntekijöiden, harjoittelijoiden, omaishoitajien, filmifriikkien, fanikerhojen pitäjien ja bileiden tunnelmaa tanssimisellaan luovien ihmisten kollektiivisesta ja määrittämättömästä tekijyydestä ei makseta rojalteja, vaikka tekijänoikeuksista höpistään kaikkialla. Silti kaikkea tätä tuottavaa elämää riistetään puristamalla sitä palkkatyösuhteen sisään.
Koko elämästä tulee pelkästään ikuinen projekti, äärettömään tulevaisuuteen jännittyvä liian kireä kaari: curriculum vitae, joka ei milloinkaan ole tarpeeksi hyvä. Yksilön elämän aikaan kohdistetaan äärettömiä vaatimuksia, jotka ainoastaan kollektiivisen luomisen ääretön kyky voi toteuttaa.
Dialektisen kuvion mukaisesti prekariaatin luokkatietoisuus muodostuisi tämän riistosuhteen tiedostamisesta ja kollektiivisen poliittisen taistelun järjestämisestä sen perustalle. Jos riisto kuitenkin kohdistuu pikemminkin aikaan kuin tilaan, voidaan kysyä, missä määrin on mielekästä puhua "järjestelystä" tai "organisaatiosta". Millainen organisaatio voi pyrkiä oman elämän haltuunottoon, jos haltuunotto tarkoittaa ennen kaikkea ajan haltuunottoa?
Pikemminkin kuin erilaisten negatiivisessa suhteessa toisiinsa olevien vaiheiden seuraantona, prekariaatin tietoisuus ja taistelu on käsitettävä yhtenä ja samana prosessina, jossa ei voida erottaa kontemplatiivista tiedostamisen vaihetta ja "organisoitua" aktiivisen toiminnan vaihetta. Porvarillisten kommentaattorien ivailut osuvat oikeaan siinä, että itsestään tietoisena ja taistelevana luokkana prekariaatti on nimenomaan bilettelevä luokka. Ainoastaan bilettely (juuri tässä sanan epämääräisessä, kestoa ja jatkuvuutta ilmaisevassa muodossa) voi rikkoa curriculum vitaen kaaren ja vapauttaa elämän ajan sen kapitalistisesta haltuunotosta. Bilettelevä prekaari, joka kieltäytyy kehittämästä elämänsä tuottavia kykyjä kapitalistien välittömien vaatimusten mukaan, on postmodernin yhteiskunnan vallankumouksellinen hahmo.
Bilettely rikkoo kapitalistisen arvonmittauksen lineaarisen aikarakenteen ja avaa toisenlaisen olemisen aikamuodon: kairoksen, nuolenomaisen nyt-hetken, jossa kollektiivisen luomisen pidäkkeettömyys tekee mahdottomaksi siihen kohdistuvan riiston. Biletellessä ei pyritä kartuttamaan cv:tä tai mietitä miten voisi tulla paremmaksi työntekijäksi, vaan pidetään hauskaa tässä ja nyt, luodaan hillittömiä dramaturgioita ja riemukkaita sommitelmia kaikkien mukana olevien rentojen tyyppien kanssa. Bilettely on affektiivista tuotantoa, sillä se synnyttää ilon affekteja juuri Spinozan kuvaamassa mielessä: ilo lisää kykyämme toimia ja liittyä yhteen toisten kanssa.
Paradigmaattisena kuvana vallankumouksellisen toiminnan muutos siirryttäessä fordismista postfordismiin kiteytyy t-paidassa, jonka näin eräässä berliiniläisessä pikkuputiikissa: DJ Che Guevara soittamassa levyjä.
Poliittinen taistelu on bilettelyn oikeuden puolustamista, mahdollisuuksien raivaamista bilettelyn ajalle. Mutta juuri tässä pisteessä dialektisen kuvion rajoittuneisuus nousee esiin, sillä kuten vapun EuroMayday osoitti, prekariaatin poliittinen taistelu on samalla bileet. Perinteisen työväenliikkeen ja prekaariaatin vastakohtaisuutta ei tässä kannata kuitenkaan liikaa korostaa, sillä myös työväenliikkeen voimaa olisi mahdotonta ymmärtää ilman työväentalojen merkitystä ja ammattiosastojen yhteisiä ryyppäysiltoja. (Engelsin mukaan saksalaisen työväenliikkeen historiassa oluttuvat ovat näytelleet äärimmäisen keskeistä roolia.) Ero on siinä, että nykyaikaisen aineettoman tuotannon tavoin myös luokkataistelu levittäytyy suljetuista tiloista koko metropolin tilaan. Street party on prekariaatin työväentalo.
Bilettely ei ole laiskan nuorison tiedostamatonta toimintaa, mutta ei myöskään kontemplatiivisen tiedostamisen pohjalta tapahtuvaa kurinalaista poliittista taistelua. Bilettely on prekariaatin luokkatietoisuuden materiaalista rakentumista tässä ja nyt, ja kollektiivisessa ulottuvuudessaan se saa samalla poliittisen taistelun ulottuvuuden. Bilettely on materiaalista iloa, joka samanaikaisesti sekä rikkoo kapitalistisen haltuunoton renkaan että lisää kykyämme liittyä yhteen toisten kanssa ja muodostaa entistä voimakkaampia vastarinnan sommitelmia. Prekariaatin bilettely aktualisoi esimerkillisellä tavalla sen vallankumouksellisen etiikan, joka Michel Foucault'n mukaan on Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksen keskeisenä sanomana: "Ei tarvitse olla surullinen ollakseen vallankumouksellinen."
Bilettely ja työstä kieltäytyminen ovat suoraan tässä ja nyt prekaarin luokan taistelua oikeuksiensa puolesta. Ne muodostavat strategian, jonka kehyksessä myös prekariaatin taistelun kanssa yhteisiä sommitelmia rakentavan poliittisen organisaation täytyy toimia. Poliittisen organisaation tehtäviin kuuluu aina myös bileiden järjestäminen. Perustulon, joka on prekaarin työn edellyttämä perusoikeus ja sen poliittisen organisaation esittämä käsitteellinen vaatimus, tarkoituksena on vapauttaa elämän aika palkkatyön ikeestä ja luoda mahdollisuuksia entistä häpeilemättömämmälle, riehakkaammalle ja riemukkaammalle bilettelylle.
Vamos a la playa
Oh, oh, oh, oh, oh
