2006-08-24

Prekariaatti, palkitsematon elämä

Jukka Peltokoski

Prekariaattikeskustelu ei ole pätkätyöläisyyskeskustelun jatkamista toisin käsittein. Prekaarisuudella ei ole mitään välttämätöntä tai tyhjentävää yhteyttä pätkätyöläisyyteen. Monet prekariaatin käsitettä käyttävät eivät oikeastaan tiedä, mistä puhuvat.*

Prekaarisuus viittaa sellaisiin moninaisiin elämäntilanteisiin, joissa ihmiset omasta halustaan ja/tai olosuhteiden pakottamina ajautuvat palkansaajan enemmistömallin sekä siihen sisältyvien normatiivisten odotusten ja sen tarjoaman oikeudellisen suojan rajamaille tai ulkopuolelle. Prekariaatista voidaan puhua taistelevana subjektina, joka vaatii palkansaajamallia pakenevalle elämän monimuotoisuudelle yhteiskunnallista oikeutta kyseenalaistamalla palkkatyön normin sekä vaatimalla materiaalista turvaa ainutkertaisten (singulaaristen) elämänmuotojen moneudelle ja niiden muodostamille yhteiskunnallisesti tuottaville sommitelmille. Prekaarius on moneuden elämää sen elinvoimaa typistävän palkansaajamallin ja sitä ylläpitävien intressitahojen armoilla.

Prekariaatti ei ole kollektiivinen identiteetti. Se on nimi, jolla on strateginen merkitys väen (moneus, multitudo) kamppailulinjana: pako palkkatyön orjuudesta sellaisen luovan vastarinnan muodossa, joka kykenee itsellistämään ja turvaamaan ainutkertaisuuksien yhteistoimintaa. Voisimme puhua virtuaalisesta luokasta, joka aktualisoituu vastarinnan tekoina ja on siis jatkuvassa muutoksessa. Kyse on yhteiskunnallisesta kamppailusta, sillä ainutkertaisuuksien tuottavat sommitelmat ovat nimenomaan uusia yhteiskunnallisia tiloja.

Prekariaatti on väen politiikkaa tavalla, joka tarkentaa tähtäimen taisteluun uudesta sosiaaliturvasta. Tätä sosiaaliturvaa voidaan kutsua perustuloksi. Perustulo on uusi oikeus, joka voidaan rinnastaa ihmisoikeuksiin ja aiempiin työvoimaa koskeneisiin oikeuksiin. Perustulo on prekariaatin materiaalinen telos, uusi työtaistelu, jonka puolesta toimiminen tarkoittaa prekaarien elämäntilanteiden itsesuojelua ja vapauttamista palkansaajamallin armoilta. On tärkeää erottaa prekariaattikeskustelu sellaisista äänenpainoista, jotka lukevat prekariaatin vain palkansaajamallin negatiiviseksi poikkeukseksi. Prekariaatti on poikkeus, mutta tuottava poikkeus. Se on paon viiva, joka sisältää kaikki enemmistömallit peruuttamattomasti kyseenalaistavan potentiaalin, moneuden, joka tekee välttämättömäksi kokonaan uuden oikeudellisen viitekehyksen määrittelemisen.

On vakava virhe ajatella, että prekariaatti kaipaisi ennen kaikkea lisää ja pidempiaikaisia töitä. Kyse on ennemminkin palkkatyön enemmistömallista vapautumisesta. Tällä linjalla verkkolehti Megafonin ja Prekariaatti.orgin kaltaiset uuden työvoiman "militiat" ovat tuoneet prekariaattikeskustelun Suomeen, ja tällä linjalla keskustelen asiasta myös tässä kirjoituksessa. Teen kolme leikkausta työn muutoksista käytävään keskusteluun ja esitän sitten, miksi perustulolle ei ole vaihtoehtoa.

Työvoiman moneus

Prekariaattikeskustelu aktualisoituu tilanteessa, jossa työmarkkinoille syntyy joukko anomalioita. Työttömyys kehittyy rakenteelliseksi joukkotyöttömyydeksi. Epätyypilliset työsuhteet tyypillistyvät, tilapäisyydet ja sijaisuudet muuttuvat pysyviksi. Vakituisia työtehtäviä teetetään määräaikaisina töinä. Urakka- ja tilaustöiden yleistyminen tekee työn tarpeesta vain hetkittäistä. Työn, työttömyyden ja kouluttautumisen väliset elämäntilanteet limittyvät.

Pienyrittäjyyden sekä itsensä työllistämisen monet muodot, kuten toiminimet, vapaat ammatinharjoittajat, kolmannen sektorin yritykset sekä apurahoilla ja muilla projektirahoituksilla toimivat itselliset "työntekijäyrittäjät", muodostavat nopeasti kasvavan joukon, johon lisäksi alkaa kohdistua merkittäviä taloudellisen kehityskyvyn odotuksia. Myös yksityisen ja julkisen sektorin kahtiajaon ylittävä kolmas sektori nousee taloudellisesti merkittävään asemaan. Laittomat siirtolaiset muodostavat talouden voimavaran, jonka työpanos on ainakin eurooppalaisella tasolla tosiasiallisesti yhä useampien alojen kannattavuuden taustalla.

Huomattavissa määrin tai jopa kokonaan palkattomana työnä "hakkeroidut" tietokonepohjaiset viestintäjärjestelmät muuttavat koko ihmiskunnan toimintaympäristön muutamassa vuosikymmenessä. Feministisen liikkeen jäljiltä hoivatyötä ja muita palkkatyön ulkopuoleisia työn muotoja ei enää voida ottaa itsestään selvinä ja annettuina talouden resursseina.

Palkansaajan kategoria ei tavoita tätä työn moneutta, ja niinpä sitä yritetään usein määritellä yrittäjyydeksi. Toisaalta yrittäjyydenkin kategoria tavoittaa uuden työn muotoja vain venymällä käsitteeksi, joka unohtaa tai piilottaa yrittäjyyden sidoksen pääoman kasautumiseen. Myös suurpääoman ympärillä tapahtuu. Yritykset keskittyvät ydintoimintoihinsa, joiden keskiöstä löydämme huippuosaajien ammattikunnan. Kaiken muun - usein varsinaisia tuotantolaitoksia myöten - yritys ulkoistaa ja kilpailuttaa alihankkijoilla. Yrityksen kilpailukyky ei riipu enää niinkään jatkuvista investoinneista kiinteään pääomaan ja siihen sidoksissa olevaan vaihtelevaan pääomaan, vaan kyvystä liikkua strategisesti yritysverkostojen leikkauspisteissä, kerätä huomiota myytäville tuotteille sekä käyttää joustavasti hyväksi työvoiman tietotaitojen yhteiskunnallisesti hajautunutta moneutta.

Yritysten ympärille muodostuu projektikohtaisesti työllistyviä ketjutyöläisiä ja uutta palvelusväkeä. Näiltä odotetaan persoonallista sitoutumista yritykseen mutta heitä työllistetään vain määrätyn ja määrämittaisen työsuorituksen hoitajina tai ulkoistettuna ostotyövoimana. Osansa tästä yritysverkostoille ominaisesta dynamiikasta saavat perinteisetkin palkkatyöläiset. Viimeistään Voikkaan tehtaiden supistusten jälkeen myös tuotannon entisiin ydintoimintoihin kiinnittynyt työvoima on joutunut kasvokkain palkkatyön väliaikaisuuden kanssa. Oman ammatti-identiteettinsä ja työllisyysnäkymiensä suhteen prekaarein työvoima löytyneekin tänään tehdashalleista. Tehtaiden tulevaisuus työvoiman massatyöllistäjänä on yleisesti kyseenalaistunut näkymä ja tyypillisesti työtä on tarjolla vain seuraavan urakan verran.

Työvoiman sisäisen hajaantumisen seurauksena perinteinen sosiaaliturvajärjestelmä ja ylipäätään kaikki palkansaajamalliin sidotut yhteiskunnalliset instituutiot alkavat vastata kehnosti ihmisten elämäntilanteisiin. Mihin sijoittuu työssä käyvä opiskelija, mihin opiskeleva tai keikkahommia tekevä työtön? Ovatko apurahatutkijat tai freelancerit palkansaajia vai yrittäjiä? Onko tilapäisesti tuottamattoman toiminimen haltija työllinen vai työtön? Työtön tai pätkätyöläisäiti ymmärtää yhä heikommin, miksi hänen saamansa äitiysraha on pahimmillaan monin kerroin pienempi kuin hyvätuloisen palkansaajaäidin nauttima yhteiskunnallinen tuki? Kolmannelta sektorilta odotetaan paljon, ja paljolti siellä tehty työ jää vaille mitään yhteiskunnallista tunnustusta ja korvausta.

Sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta on täysin rationaalista, että ihminen voi joutua raportoimaan viranomaisille henkilökohtaisen elämänsä muutoksista aina muutaman kuukauden välein. Vuosituloja on yritettävä ennakoida, vaikka se on täysin mahdotonta. Vääränlaisten tukien saamisesta seuraa sanktioita, vaikkei pirukaan pysy perässä, mihin missäkin tilanteessa on oikeus ja mihin ei. Ja niin edelleen. Usein on esitettävä odotusten mukaista elämää, että toisessa todellisuudessa laadittuihin papereihin saisi edes jotain tolkkua (tätä voisi kutsua valehteluksi, ellei kyse olisi siitä, että yrittää elää valheellisen enemmistömallin ehdoilla).

Sosiaaliturvajärjestelmä ajautuu kroonisiin vaikeuksiin yrittäessään lukea ihmisten elämäntilanteet palkansaajamallin näkökulmasta. Yhtä kömpelöitä ovat ammattiyhdistykset, jotka pitävät edelleen ensisijaisena asianaan palkansaajan etujen ajamista. Ammattiyhdistykset eivät kykene vastaamaan edes palkansaajien sisäiseen eriytymiseen. Samalla kun kasvava osa palkkatyöläisistä rakentaa itselleen yksityistä turvaa erilaisilla vakuutuksilla, kasvaa myös työssä käyvien köyhien määrä. Kaksi palkansaajaa voi elää täysin erilaisissa todellisuuksissa.

Mielenkiintoisen kysymyksen muodostaa sekin, mikä liitto ajaa omia etuja, jos on yhtä aikaa freelancer-journalisti, opiskelija ja sairaanhoitoalan pätkätyöläinen, kuten eräs tuttavani, jonka monialaosaamista ja elämäntilanteen erityisyyttä täydentää mukavasti vielä kolme pientä lasta ja vuorotyötä tekevä puoliso. Elämä todellakin matkii taidetta, joskin ikävämmällä tavalla kuin Warhol povasi.

Ei ole vaikea samastua itäeurooppalaisten kokemuksiin ennen kulissivallan kaatumista.

Työkyvyn yhteiskunta

Kuin vastaiskuna häiritseville anomalioille palkkatyöstä on tullut jatkuvasti entistä keskeisemmin ihmisten elämää määrittävä tekijä, jopa eettinen vaatimus. Olemme siirtyneet hyvinvointivaltiosta (welfare) työkyvyn yhteiskuntaan (workfare). Pienin askelin edennyt kehityskulku on juuri epädramaattisuudessaan muuttanut dramaattisesti elämäämme: ihmisten olemassaolo ja oikeus hyvinvointiin on sidottu työssä suoriutumiseen ja työkyvyn osoittamiseen.

1980-luvulle saakka elimme hyvinvointivaltion laajentumisen aikaa. Tänään hyvinvointia luonnehtivat erilaiset leikkaukset ja hätätilaratkaisut. Ilmoilla on pysähtyneisyyden ja lopun alun tunnelma. Kollektiivisten ratkaisujen sijasta ihmiset sitovat tulevaisuuttaan erilaisiin yksityisiin turvajärjestelyihin, kuten vakuutuksiin ja sijoituksiin. Vallitsee yksityisen riskinkantamisen mentaliteetti. Elämästä on kannettava yrittäjän vastuu.

Nykyisin kaikki on niin sanotusti kiinni yksilöstä itsestään. Tosin toisin kuin yhteiskuntatieteilijät mielellään muotoilevat, emme elä niinkään yksilöllistyneessä vaan yksilöllistävässä yhteiskunnassa, jossa vastuu yhteiskunnallisista asioista sälytetään yksilön harteille. Vaikka riskit tuotetaan yhteiskunnallisesti eikä kukaan kykene kantamaan yksilönä vastuuta monimutkaisen yhteiskunnan tilanteista, riskien hallintaa yksilöllistetään. Turvasta tehdään hyvää bisnestä. Julkisten tilojen ja hyvinvointipalvelujen yksityistäminen tekee yhteiskunnallisista oikeuksista kulutustavaroita.

Mitä enemmän ansaitset, sitä enemmän sinulla on varaa ostaa oikeuksia eläketurvan tai lasten- ja vanhusten hoidon sekä muun turvan muodossa. Työ tekee vapaaksi, toden totta!

Työkyvyn yhteiskunta tarjoaa turvaa vain niille, joilla on työhistoria, ja lupaa sitä muille vasta kun he ovat osoittaneet oikean asenteensa, halunsa tehdä mitä tahansa työmarkkinoita palvellakseen. Ihmisiä kannustetaan ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla, sillä mikä tahansa merkintä ansioluettelossa osoittaa parempaa asennetta ja valmiutta työntekoon kuin työhistorian mustat aukot. Ellei työtä ole, sitä on simuloitava erilaisten harjoittelujen ja kurssittautumisten muodossa. Kuitenkin juuri nämä teeskennellyt työt halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.

Jostain kumman syystä on aina parempi "mennä töihin" kuin tehdä itselleen ja yhteisölleen mielekkäitä asioita. Näin siitä huolimatta, että suuri osa työstä tuottaa tavaroita ja palveluita, joita ei tarvitse kukaan muu kuin yrittäjä, jonka pitää saada spekulatiivinen raha liikkumaan, ja mainostoimisto, joka ansaitsee rakentamalla ihmisille uusia tarpeita pääoman tarpeista lähtien. Siitä huolimatta, että jokainen näkee, kuinka yritysten palveleminen syö voimavaroja yksilöllisesti ja yhteisöllisesti motivoivien asioiden hoitamiselta, yhteiskuntapoliittisesti tärkeintä on palkkatyö. Alamaisuus kenen tahansa palkollisena on aina kannustetumpi vaihtoehto kuin omatoimisuus.

Työn ihannointia ei tunnu syövän edes se, että uusimmat "kansantaudit" johtuvat nimenomaan työstä. Burn out oli 1980-luvun uudissana, jonkinlainen suunnannäyttäjä, joka raivasi tietä yhä uusille työperäisille, usein psyykkistä laatua oleville sairauksille.

Työkyvyn yhteiskunnassa ihmisten elämästä tulee pelkkää työelämää tai elämää yhteiskunnallisesti suojattomassa tilanteessa. Elämällä alkaa olla arvoa vain työelämänä. Mikä ei tuota arvoa, on arvotonta.

Aivojen välinen yhteistyö

Mikä on yhteistä sosiaaliselle, kulttuuriselle ja inhimilliselle pääomalle? Kaikki viittaavat sellaisiin ihmiselämän ulottuvuuksiin, joiden pääomaksi muuttumisesta itse pääomapiirit eivät vielä jokin aika sitten uskaltaneet uneksiakaan. Ihmisyyden sinänsä muuttuminen taloudelliseksi arvoksi tulee mahdolliseksi tietokapitalismissa, joka syrjäyttää tehdaskoneen arvonmuodostuksen keskeisimmältä sijalta. Tilanne olisi verrattavissa imperialismin aikaiseen orjuuteen, jos orjia olisi pidetty täysinä ihmisinä. Orjakauppa oli kuitenkin omalla brutaalilla tavallaan nykykapitalismia inhimillisempää.

Tietokapitalismissa tuotannon keskiöön nousee aivojen välinen yhteistyö. Tiimityömallin yleistyminen sisäistää työntekijöiden kommunikaation osaksi työtapahtumaa moninkertaistaen yrityksen kyvyn aistia markkinatilanteita ja asiakkaiden tarpeita, kehittää ratkaisuja kriisitilanteisiin, uudistaa työnteon malleja, sitouttaa työntekijöitä yrityksen aineettomaan ulottuvuuteen sekä viime kädessä myös tuottaa uusia tuotekeksintöjä ja markkinastrategioita. Tietokone työkaluna alkaa yhdistää kaikkea työtä.

Yritysten kiinnostus "inhimillistä pääomaa" kohtaan kertoo siitä, että viime kädessä vain ihmiskone kykenee tiedontuotantoon. Siksi on sijoitettava ihmiseen, pantava tämä poikimaan tuottoa. Tämä ei kuitenkaan tapahdu pelkkänä jo aktualisoituneiden tekojen summana, vaan potentiana, kykynä uuteen, kykynä luovuuteen. Ansioluettelon pitää osoittaa ennen kaikkea kykyä itsensä ylittämiseen ja ennalta-arvaamattomiin yhdistelmiin.

Kun aivojen välinen yhteistyö muuttuu suoraksi ja ensisijaiseksi tuotannon tekijäksi, purkautuu mahdollisuus määritellä tuotannolle rajattu aika tai paikka. Työn tuottavuus perustuu yhteiskunnallisen tuotannon ulottuvuudelle, joka ei milloinkaan tyhjene siihen, mikä niin sanotusti materialisoituu työssä. Työ vain ottaa käyttöönsä joitain yhteiskunnallisesti jo tuotettuja kykyjä ja merkityksiä. Luovan luokan teoria tunnustaa tämän omalla tavallaan peräämällä yritysten huippuosaajille moniarvoista elinympäristöä kiintiöhomoineen ja muine vaihtelua tuovine lisukkeineen.

Tehdastyöläinen saattoi tehtaalle mennessään jättää aivonsa ja persoonallisuutensa narikkaan. Sai olla vaikka juoppo, kunhan hoiti hommansa. Tänään persoonallisuudesta on tullut työvoiman tärkein työväline. Persoonallisuus ei kuitenkaan kasva ja kehity umpiossa. Kun työhön sidotaan työntekijän koko persoonallisuus, tulee työllistetyksi kokonainen yhteiskunnallisten suhteiden verkosto. Keksinnöt, pienet tai suuret, eivät katso aikaa tai paikkaa, eivätkä ne persoonalliset yhteistoiminnan valmiudet, jotka tänään ovat tehokkaan työssä suoriutumisen ehtoja, kehity niinkään töissä tai edes töihin valmistavassa koulutuksessa, vaan yhteiskunnallisessa elämässä ylipäätään.

Aivojen välisen yhteistyön "työpaikka" on yhteiskunta. Neroutta ja luovuutta idealisoivat porvarilliset tarinat uusintavat mieluusti myyttiä aivokudoksesta tahkoamassa uusia ideoita ylevässä yksilöllisyydessään (usein myös väärinymmärrettynä ja yksinäisenä). Kyvyt, jotka ihmisessä yltävät uuden merkityksen tai arvon luomiseen, ovat kuitenkin yhteisöllisiä. Sama pätee täysin myös hoivatyöhön, jossa jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on merkityksellinen ainutkertaisella tavalla (joskin juuri tätä hoivatyön puolta ollaan julkisten palvelujen resurssipulan myötä varaamassa vain eliittipalvelujen etuoikeudeksi).

Yhteiskunnallinen tuotanto ei ole lähtökohtaisesti suljettu keneltäkään, eikä se ole minkään erityisluokan yksityisominaisuus tai sen omaisuutta. Wittgensteinia mukaillen, tietokapitalismissa yksityinen työ on yhtä mielekäs ajatus kuin yksityinen kieli.

Luovan luokan sijasta tarvitsemme keskustelua general intellectistä, yleisestä älystä. Nykytuotantoa luonnehtii yhteiskunnallinen hajautuminen, tietynlainen hajamielisyys ja monimielisyys, jolla on ehtymätön kyky tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Tämä kyky on määritelmällisesti kontrolloimaton, sillä uutta voi syntyä vain ennalta-asetettujen rajoitusten herpaantuessa ja antaessa tilaa "päähänpistoille" ja kokeiluille.

Väen elämä on kokeellista elämää. Elämä moneuden tilassa ei ole elämää annetuissa raameissa, vaan jatkuvissa risteämissä, joista jokainen tuo maailmaan jotain uutta ja ainutkertaista. Nykytalous nimittää kokeellista elämää innovaatiopohjakseen. Meille se on yksinkertaisesti elämää, joka kykenee luomaan merkityksiä ja yhteiskunnallisia rakenteita pääomasta huolimatta.

Palkittu elämä

Perustulokeskusteluun sisältyy monia teknisiä kysymyksiä, joista osalla on merkitystä sille, toteutuuko perustulo todella vapautuksellisena sosiaaliturvan uudelleen järjestelynä vai vain uutena työvoiman kontrollimuotona (kysymys on esimerkiksi siitä, minkä tasoisena perustulo jaetaan). Jätän perustulon järjestelykysymykset tässä sivuun. On ensisijaisesti keskusteltava poliittisesta ulottuvuudesta. Teknisten yksityiskohtien ratkaisut ovat paljolti kiinni poliittisista voimasuhteista, joissa perustulo toteutetaan.

Tärkeintä on ymmärtää perustulokeskustelu keskusteluna uudesta oikeudesta. Kyse ei ole mistä tahansa nappikaupasta, vaan uuden työvoiman oikeusvaateesta, joka nousee suoraan sen konkreettisista tarpeista. Siksi perustulosta ei varsinaisesti neuvotella, mutta toteutuessaan se on tietysti projekti, joka muuttaa sosiaaliturvan asteittaisina muutoksina.

Perustuloprojekti joustavoittaisi sosiaaliturvajärjestelmän. Se vastaisi institutionaaliselta muodoltaan työvoiman moneuden tilanteeseen. Siinä eri elämäntilanteita ei ole mahdollista erotella toisistaan kategorisesti, vaan ihmisten on välttämätöntä kyetä liikkumaan joustavasti eri elämäntilanteiden välillä.

Perustulo yhteiskunnallistaisi riskien hallintaa. Ei ole oikeudenmukaista, että yhteiskunnallisesti tuotetuista riskeistä kannetaan vastuuta yksilöllistetysti. Rakentamalla uuden yhteiskunnallisen turvan perustulo antaisi todellisia mahdollisuuksia yksilöllisesti ilmaisevaan elämään, joka ei olisi vain vain yksityistä reagointia monimutkaisen yhteiskunnan riskeihin.

Yhteiskunnallistuneessa tuotantomuodossa perustulo olisi vain rehellinen korvaus osallistumisesta yhteiskunnalliseen elämään, jossa tosiasiassa tuotetaan ne yhteisölliset kyvyt ja merkitykset, joiden hyödyntämiselle myös taloudellinen kilpailukyky perustuu. Perustulo olisi yhteiskunnallinen palkka yhteiskunnallisesta tuottavuudesta. Se ei olisi säälipalkka, eikä se kohtelisi ketään vähäosaisena. Se suhteellistaisi palkansaajan aseman vain yhdeksi palkitun elämän muodoksi.

Perustulo antaisi mahdollisuuksia työstä kieltäytymiselle. Se vahvistaisi työntekijän neuvotteluasemaa paikallisen sopimisen tilanteissa ja tekisi helpommaksi olla vastaanottamatta työtä huonoilla työehdoilla ja alihinnoitellulla palkalla. Se myös tukisi osa-aikatöiden tekemistä ja sapattivuosien pitämistä vaikkapa töihinsä uupuneiden tai vaihtelua ja uutta elämänsuuntaa hakevien työntekijöiden kohdalla. Toisaalta samalla se antaisi mahdollisuuden ansaita joustavasti keikkahommilla ja muilla sekalaisilla työtehtävillä esimerkiksi opintojen tai työttömyyden ohessa.

Paradoksaalista kyllä, yhteiskunnallistuneen tuotannon tilanteessa taloudellinen kehityskin edellyttää työstä kieltäytymisen mahdollisuuksista. Työ ei tuota itsessään mitään muuta kuin määrättyjen tehtävien toistoa. Tuottavuus voi tulla työn piiriin vain moneuden kautta. Nykyisen yritysmaailman tendenssinä on varata moneudelle työn piiristä vain hierarkisoituja tiloja, mistä luovan luokan rakentaminen on kärkevin esimerkki. Siinä moneus synnytetään yritysmaailmaan luokkana, joka vapautetaan työn erityisistä piirteistä boheemiin keksimisen ja innovaation tilaan. Luovan luokan työnä on luoda mahdollista: uusia ideoita ja kokeiluja. Perustulo on tasa-arvopolitiikkaa, joka vaatii kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokeilunhaluiseen ja uutta luovaan elämään.

Perustulo avaa erilaisia mahdollisuuksia ottaa etäisyyttä palkkatöihin, ja juuri siksi myös talouselämän pitäisi olla siitä kiinnostunut. Viime kädessä vain kaikille avoimen, palkkatyön ahtaita vaateita rikkovan ja kokeiluille vapaan yhteiskunnallisen tilan turvaaminen voi lunastaa EU-tason suunnitelmat nopeasti kehittyvästä tietopohjaisesta ja innovaatiorikkaasta talousalueesta.

Ehkä ennen kaikkea perustulo on ajatus uudesta yhteisöllisyydestä. Yhteiskuntaa eivät rakenna yritykset, vaan ihmisyhteisöt, jotka tietävät usein parhaiten millaisia tavaroita, palveluita ja yhteisiä suhteita ne tarvitsevat ja miten ne on tehokkainta järjestää. Perustulo tunnustaisi institutionaalisesti moneuden moniarvoisen yhteiskunnallisen rakennustyön. Kyse olisi nimenomaan yhteisöllisestä tunnustuksesta, siitä, että ihmiset luovat maailmaa yhdessä, eivät sellaisina toisistaan eristyneinä yksilöinä, joiksi palkansaajamalli ja yritysmuotoistuva yhteiskunta meitä muokkaavat.

Vaihtoehdottomuuden politiikan aikana perustulo antaa vaihtoehdon, mutta perustulolle itselleen ei ole vaihtoehtoa.


* Kirjoitus on julkaistu aiemmin Nuorisotutkimusseuran Prekaariruoska-verkkojulkaisussa, http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf.

Kirjallisuutta

Hardt, Michael & Negri, Antonio (2005) Imperiumi. Helsinki, WSOY.
Holvas, Jakke & Vähämäki, Jussi (2005) Odotustila. Helsinki, Teos.
Jakonen, Mikko, Peltokoski, Jukka & Virtanen, Akseli (2006) Uuden työn sanakirja. Helsinki, Tutkijaliitto.
Lazzarato, Maurizio (2006) Kapitalismin vallankumoukset. Helsinki, Tutkijaliitto.
Virno, Paolo (2006) Väen kielioppi. Helsinki, Tutkijaliitto.
Vähämäki, Jussi (2003) Kuhnurien kerho. Helsinki, Tutkijaliitto.
Zygmunt, Bauman (2002) Notkea moderni. Tampere, Vastapaino.