2006-08-07

Perustulosta ja demokratiasta

Jussi Vähämäki

Keskustelu ns. perustulosta liittyy palkkatyöyhteiskunnan muutoksiin, tietoyhteiskuntaan siirtymiseen, uusiin tuotannon ja työn muotoihin sekä uuteen yrittäjyyteen. On hyvä muistaa, että palkkatyöläisellä tuotantovälineet eivät ole työläisen itsensä hallussa ja että yrittäjällä ne ovat vähintäänkin yrittäjän hallinnassa. Tietoyhteiskunnassa tuotantovälineet ovat tiedon tuottamisen ja välittämisen välineitä, yhä useammin ihmisaivojen ajattelukyvyn tuottamisen ja ohjaamisen sekä tiedon välittämisen välineitä.

I

Perustuloa voidaan siksi tarkastella myös kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta:

  1. A) Palkkatyöyhteiskunnan vahvistamisen näkökulmasta ja tiedon tuotannon välineiden ja tuottajien toisistaan erottamisena. Näin tapahtuu silloin, kun perustulo on väline mihin tahansa palkkatyöhön pakottamiseen. Tiedon tuottaja on palkkatyösuhteessa ja toisen palveluksessa. Hänellä ei myöskään ole suoranaista mielenkiintoa tuotantovälineiden kehittämiseen, innovointiin ja monikäyttöisyyteen. Tuotantovälineiden on pikemminkin oltava käytöltään yksiselitteisiä ja kontrolloitavissa. Seikka, joka estää esimerkiksi informaatioteknologian kehittämistä ja tehokasta käyttöä.
  2. B) Yrittäjyyden vahvistamisen näkökulmasta tai tuottajan "oikeutena" tuotantovälineidensä hallitsemiseen (ns. oman elämän haltuunotto). Tämä on samalla tuotantovälineiden mahdollisimman tehokkaan ja innovatiivisen käytön näkökulma.

Suomessa keskustelu uudesta sosiaaliturvasta on käyty ja sitä käydään palkkatyöyhteiskunnan näkökulmasta, ja kaikki, jotka haluavat suosia yrittäjyyttä, omien tuotantovälineiden hallintaa ja niiden itsenäistä käyttöä, leimataan "kulakeiksi". Myös Ville Niinistön ja Osmo Soininvaaran "Työ ja sosiaaliturva voidaan yhdistää" (HS Vieraskynä 29.7.) liikkuu vain ja yksinomaan palkkatyöyhteiskunnan kehyksessä.

Palkkatyöyhteiskunnan näkökulma perustuloon on vähintäänkin ristiriitainen, koska sen mukaan perustulon myötä ihmiset - saatuaan turvatun toimeentulon ja turvallisen elämän - lopettaisivat työnteon. Siksi palkkatyöhön on pakotettava, sitä on ylläpidettävä pakolla. Palkkatyö nähdään moraalisena hyvänä, ihmisten luonnollisena yhteiskunnallisena velvollisuutena, ja samalla tähän velvollisuuteen tai luontoon on pakotettava, ilmeisesti siksi, että ihmiset eivät (enää) usko tai luota palkkatyöhön.

II

Mielestäni perustulo ei ole sosiaaliturvan yksinkertaistamista, olemassa olevien tukimuotojen yhdistämistä. Kyse ei ole vanhan sosiaaliturvan ja "kapitalistisen akkumulaation" vanhan muodon piirissä tapahtuvasta reformista. Sen taustalla on kasautumisen uusi muoto ja palkkatyöyhteiskunnan "kriisi", siis ns. tietoyhteiskunta. Siksi myöskään perustulon rahoitus ei voi tapahtua laskemalla valtion budjettivaroista jokin sopivaksi katsottu summa. Valtion verotulot vähenevät jatkuvasti, ja valtion taloutta tasapainotetaan menoja karsimalla ynnä tietenkin verokevennyksin, jotta alueista tehtäisiin houkuttelevampia esimerkiksi sijoittajille ja työntekijöille. Hädin tuskin suora budjettirahoitus riittää enää infrastruktuurin ylläpitoon. Siksi on joko tietämättömyyttä tai osoitus jonkinlaisesta staattisuudesta - sanan kaikissa merkityksissä - laskea perustulon euromäärää olemassa olevista budjettivaroista. Valtiolta on turha kinuta rahaa edes tiedon tuotantoon - kuten esimerkiksi Antti Kalliomäki totesi: tutkimuksen budjettirahoitus ei kasva. Rahoitusta on haalittava muualta, ja se taas tarkoittaa nykyään yksityistä sektoria, investoijia. Mutta kuten tiedetään, tiedon tuottamisen kustannukset ovat suuret ja investointi tiedon tuottamiseen on riski; sen sijaan levittäminen ja kopioiminen on halpaa. Tiedon tuotantoon investoija haluaa mielellään tietää jo ennakolta, mikä on tulos, ennen kuin hän sijoittaa siihen. Tämä taas supistaa uuden, ennakoimattoman osuutta tiedossa ja supistaa sitä yhä enemmän "jo tiedetyksi", eli ei-innovatiiviseksi ja tuottamattomaksi. Perustulo onkin nähtävä tämän julkisen ja yksityisen sektorin välisen jaon ylittävänä, julkisen ja yksityisen uuden suhteen tai jopa uuden julkisen sektorin luomisen välineenä. Mieluummin kuin valtiokeskeistä rahoitusmallia, etsisin julkisen ja yksityisen eroa nakertavia malleja (verotuksessa esim. Tobinin vero, Stieglitzin vero, Keynesin vero, omaisuusverotus, ympäristöhaittojen verotus ja koko ympäristön käsitteen laajentaminen myös "yhteisöresursseihin"; valtiosta riippumaton rahastomalli saattaisi olla yksi tapa ajatella hallinnointia, kuten EU:n rahastot esim. liikkumisen edistämiseksi jne.).

III

Perustulon tavoite on tuottajan itsenäisyyden vahvistaminen. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että näin tuottaja kykenee ottamaan kannettavakseen myös yritystoiminnan riskejä. Se taas on "yhteiskunnallistuneen tuotannon" olosuhteissa koko yhteiskunnan kehityksen etu. Mielestäni nykyään on olemassa yksi perustava tilanne, joka määrittää kaikkea työtä ja tuotantoa. Se on jatkuvasti kasvava riskin ulottuvuus, mikäli työtä ja tuotantoa tarkastellaan vanhan työn ja pysyvän työsuhteen tai teollisen tuotannon ja "skaalaekonomian" näkökulmasta.

Kerrataan siis muutamia asioita tuotantotoiminnan ja työn kasvaneista riskeistä. Ne ovat peräisin työn ja tuotannon organisaatioiden kasvaneesta kompleksisuudesta; työn ja tuotannon organisaatioiden ympäristöjen tai kontekstien ennakoimattomuudesta; markkinakontekstien nopeasta muuttumisesta; työtehtävien ja roolien muuttumisesta yhä epämääräisemmiksi.

Kommunikatiiviseksi muuttuneen tuotannon takia voimme muistella Ferdinand de Saussuren määritelmää kielestä - siteeraan itseäni vain näyttääkseni, että kyse ei ole mistään sikin sokin mieleen tulevista "heitoista": "kieli on fundamentaalisesti kommunikaation väline. Se ei esitä mitään ajatusrakennetta, joka voisi olla olemassa riippumatta kielellisestä muotoilusta. Saussuren näkemys on peräisin fundamentaalisen kielellisen arbitraarisuuden teoriasta, jota ei saa sekoittaa jokaisen erityisen merkin arbitraarisuuteen. Tämä fundamentaalinen mielivaltaisuus juontuu ajatuksesta, jonka mukaan ennen kieltä ajattelu on kuin pilvi, joka taipuu kaikkiin mahdollisiin analyyseihin asettamatta etusijalle mitään tiettyä. Kahta eri merkitysnyanssia ei esimerkiksi tarvitse tarkastella yhden ja saman käsitteen puolina ja erottaa joitain muita, jotka tulevat eri käsitteistä. Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisi yksinkertainen massa vailla mitään eroja, vaikka Saussure puhuukin 'amorfisesta massasta', vaan nebula on pikemminkin järjestäytymätön moneus vailla minkäänlaista organisaatiota" (Elämä teoriassa). Ja edelleen muusta yhteydestä: "Olennaista on tässä se, mikä ei suoraan näy Saussuren vertauksessa, siis se, että kieli muistuttaa partituuria, kirjoitettua teosta. Siksi (Virnon mukaan) puhuja tai puhujan kokemus on verrattavissa taiteilijan tulkintaan ja esittävän taiteilijan kokemukseen. Puhuja tai taiteilija eivät ole luovia neroja, jotka ovat tehneet kielen tai teoksen. He eivät ole ennalta annettuja yksilöitä. Puhujan yksilöllisyys löytää ilmauksensa vain kielessä, suhteessa kieleen tai toimintana kielessä (puhumisena, esittämisenä). Tällä toiminnalla ei ole muuta päämäärää kuin 'hyvin toimiminen', se ei tuota mitään muuta kuin toimintaa. Tässä mielessä puhujaa voidaan verrata virtuoosiin ja kieltä partituuriin". Nykyisen työn ja tuotannon konkreettiseksi ymmärtämiseksi kannattaa siksi lukea mieluummin Saussurea kuin tilastoja.)

Myös tuotanto-organisaatioita on mahdotonta hallita alusta loppuun, ympäristössä saattaa tapahtua melkein mitä tahansa, markkinatilanne voi muuttua odottamatta, työtehtävät vaihtelevat, ja niitä on vaihdeltava jatkuvasti; myös työvälineet (kuten software) vaihtelevat ja uudistuvat nopeasti, ja niitä on opittava käyttämään tuntematta niiden sisältöä tai toimintamekanismia.

Nämä tekijät muodostavat lisääntyvien riskien ulottuvuuden sekä työntekijöiden että yritysten näkökulmasta. Riskien vähentämisen strategiat voidaan puolestaan koota kolmeen eri ulottuvuuteen, jotka ovat itsenäisyyden tai autonomian kasvattaminen; verkostojen laajentaminen ja intensiivisyys, tietokykyjen omaehtoinen kasvattaminen. Näihin kykenee ainakin jollain tavoin vailla ehtoja saatava perustulo.

Yritykset haluavat (tai ainakin niiden pitäisi haluta) nykyään työntekijöitä, jotka kykenevät sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja ovat valmiita ottamaan kantaakseen osan yritystoiminnan riskeistä. Työntekijän on siis oltava "joustava", taipuisa ja sopeutuvainen opportunisti. Mutta tämä ei riitä, sillä samanaikaisesti työntekijän on oltava myös aloitteellinen ja innovatiivinen, uusia tekemisen tapoja keksivä ja soveltava. Työntekijälle asetettu vastuu vastaa yritykselle asettuvaa vaatimusta kohdata toimintaympäristön ja markkinoiden jatkuva vaihtelu, siis mahdollisten tapahtumien ennakoimaton moneus, jonka mukaisesti yritysten on muunneltava toimintaansa.

Työntekijän suurempi itsenäisyys ja kyky kantaa osa yrityksen riskeistä eivät ole pelkkä yrityksen vaatimus työntekijälle, vaan myös työntekijän itsensä tarve: työntekijä kykenee hallitsemaan omaa riskiään vain mikäli hän on sellaisessa tilanteessa, että hän kykenee työskentelemään ainakin jossakin määrin itsenäisesti ja siten arvioimaan toimintansa riskejä. Tästä työntekijän riskinottokyvyn vaatimuksesta ja siis tärkeästä kyvystä seurata, mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa se huomioon - siis työskentelemättä sokeana ja kuurona pää pensaassa - seuraa kaksi tärkeätä seikkaa. Ensinnäkin työntekijän on oltava taloudellisesti ainakin osittain riippumaton yrityksestä ja siitä, mitä hän kullakin hetkellä tekee, ja toiseksi työntekijän on oltava tiedoiltaan riippumaton tai itsenäinen suhteessa yritykseen ja kulloinkin suorittamaansa työtehtävään.

Toisin sanoen, mitä vapaampaa ja itsenäisempää työvoima on, niin työntekijän kannalta työmarkkinat kehittyvät sitä paremmin, mitä enemmän tiedon saatavuus ja kiinnostus uuden tiedon hankintaan ylittävät yritysten välittömät vaatimukset työvoimalle. Ja vastaavasti yritysten näkökulmasta työmarkkinat toimivat ja kehittyvät, kun rakenteet kuten koulu, yliopisto ja erilaiset erikoistumisväylät antavat mahdollisuuden levittää tietoa, joka ylittää kullakin hetkellä työtä hakevien tiedontarpeen.

Olosuhteissa, joissa työntekijältä puuttuvat taloudelliset ja tiedolliset edellytykset itsenäisyyteen, siis kun hänet pakotetaan tekemään mitä työtä tahansa, nämä edellä esitetyt vaatimukset kääntyvät opportunismiksi, teeskentelyksi ja työtovereiden hyväksikäytöksi. On myös selvä, että tämänkaltaisen tyypin hyödyllisyys yritykselle on "nolla", koska hän ei kykene itsenäiseen työhön eikä riskien jakamiseen. Iso kysymys sosiaaliturvan tulevaisuuden rakenteiden kehittämisen kannalta on, minkälaisia "osaajia" nämä rakenteet tuottavat: kaikkeen alistuvia opportunisteja, "musulmaaneja" (Primo Levin määritelmän mukaan olentoja, joilta nöyryyttäminen, kauhu ja pelko olivat riistäneet kaiken tietoisuuden ja kaiken persoonallisuuden aina täydelliseen apatiaan saakka), vai itsenäisiä ja uuden keksimiseen kykeneviä ihmisiä.

Perustulossa on kysymys myös politiikasta ja elämästä, joka ei ole pelkkää hengissä selviytymistä, vaan antaa ainakin mahdollisuuden hyvään elämään. Perustulo vailla ehtoja voidaan ymmärtää demokratian rahamuodoksi. Erityisesti köyhälle raha merkitsee vapautta liikkua, jota "harkinnanvarainen" tuki ei anna. Se on "paon" väline. Perustulo on myös hyvässä mielessä liberaali ajatus nähdessään ihmiset itsenäisinä tuottajina. Luovuttamattomana oikeutena se nakertaa myös pohjaa "hoivavaltiolta".

Vihreät ovat ainoa poliittinen liike, jolla on mahdollisuus ja jolta - luulisin - jopa odotetaan jonkinlaista kykyä asettaa poliittisia tavoitteita, jotka ylittävät pelkän hengissä selviytymisen näkökulman ja jotka johtavat kohti hyvää elämää. Siksi on surkeaa ja valitettavaa, että nähdäkseni pelkän lyhyen tähtäimen taktikoinnin oletettujen tarpeiden vuoksi vihreät ovat tekemässä perustulosta pelkän hengissä selviytymisen, elämään pakottamisen instrumentin.

IV

Perustulo voidaan nähdä myös mahdollisuutena rajoittaa turhaa kulutusta.

Siirtymä teollisesta (energia) kapitalismista tietokapitalismiin merkitsee siirtymistä fyysisen pääoman käytöstä "sosiaalisen" tai "inhimillisen pääoman" käyttöön. Käytön kohteena ovat yleisinhimilliset kyvyt, siis ihminen ajattelevana, tuntevana, kuvittelevana ja haluavana olentona. Toisin kuin teollisessa yhteiskunnassa, jossa elämä oli työlle alisteista, nykyään elämä itse on pikemminkin töissä. Siksi törmäämme eräänlaiseen hyvinvoinnin paradoksiin: tekninen kehitys vapauttaa fyysisesti raskaista ja rasittavista tehtävistä ja tarjoaa mahdollisuuden omaan aikaan, mutta samanaikaisesti koemme elämän laadun heikkenevän ja mahdollisen oman ajan usein esimerkiksi sisällyksettömänä kuluttamisena. Uskotaan, että tekninen kehitys ja erilaisten kolmannen sektorin töiden, joita aiemmin on tehty ilman palkkaa tai jotka ovat kuuluneet yhteisen alueelle, teknistäminen ja muuttaminen palkkatyöksi vapauttavat aikaa olennaisiin asioihin, kuten "todelliseen ajatteluun", työhön ja tuotantoon, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että tehkööt muut, vähemmän menestyneet, siirtolaiset ym. nämä työt, minä ajattelen, siis olen, olen puhdasta henkeä aktualisoimassa itseäni, minä, joka on täysin maailmasta irrallinen ja jolla ei ole mitään ajattelun materiaa. Tämä asenne ei ole subjektiivinen valinta, vaan syntyy tietyistä rakenteellisista tekijöistä.

Se, mitä ennen muuta pyritään teknistämään, ovat sosiaaliset suhteet, suhteet toisiin ihmisiin; niistä tulee nyt yksityistämisen kohde. Tietokapitalismissa tuotanto perustuu ryhmätyöhön ja verkostoihin, joista ei usein olla edes tietoisia. Siinä käytetään hyväksi oppimiskykyä, omaksumiskykyä, tunteita ja koko persoonallisuuden muodostumisen historiaa. Ihmisen kehitys, perhe -ja ystävyyssuhteet, kaikki "yhteisöresurssit" joutuvat jollain tavoin haltuunoton kohteeksi. Tälle haltuunotolle, sen eri keinoille perustuvat myös arvonmuodostuksen uudet muodot, ja siitä ovat peräisin riiston ja vieraantumisen uudet muodot. Tämä tilanne, jossa yhteistyöstä ja verkostoista tulee rikkauden kasaamisen perusta, johtaa hyvinvoinnin ja rikkauden jakamisen näkökulmasta työelämän ja ihmissuhteiden (yhteisten ja yleisten edellytysten) äärimmäiseen yksilökeskeisyyteen: yksilöt yrittävät kääntää sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutuksen yksipuolisesti omaksi edukseen. Tämän privatisoinnin seurauksena syntyvät "yhteistyöperslävet" (cooperation assholes). Tulos on, että vuorovaikutus ja yhteistyö muodostuvat näennäiseksi, ja tiedon tuotannolle olennainen tiedon jakaminen, monistaminen, tulkinta ja itsesääntely tyrehtyvät. Samalla työ prekarisoituu ja yhteisen vastarinnan mahdollisuudet kuihtuvat. Tai: työn prekarisoitumisen kautta yhteistyö ja sosiaaliset suhteet toisiin ihmisiin sekä muut "julkishyödykkeet" yksityistetään. Siksi ehdoton perustulo tulon jatkuvuutena voi muodostaa yhden materiaalisen edellytyksen, jonka avulla vastustaa yhteisen yksityistämistä ja jonka avulla palauttaa yhteiseen käyttöön jo yksityistettyä. Sen sijaan perustulo, jonka ehtona on esimerkiksi minkä tahansa palkkatyön vastaanottaminen, tekee juuri päinvastoin; se kiihdyttää yhteisöresurssien yksityistämistä ja elämän kokonaisvaltaista alistamista tuotannolle ja kuluttamiselle. Sen sijaan todellinen perustulo tarjoaisi myös mahdollisuuden luonnonvarojen tietoisemmalle käytölle ja oman ajan haltuunotolle muuna kuin tyhjänä kulutuksena - nämähän ovat sekä vihreiden että vasemmiston suuria teemoja. Siksi myös tästä näkökulmasta minun on vaikea ymmärtää Vasemmistoliiton tai joidenkin vihreiden pikemminkin "uusliberaaleja" kuin liberaaleja näkemyksiä.

V

Mitä perustulon olisi oltava? Sen olisi tuotava tuotannon ja työn yhteiskunnallistuminen talouteen "yhteiskuntavastuuna" (vakuutuksena). Eli sen olisi oltava tuotannon ja talouden "resosialisaatiota". Perustulon on vahvistettava yhteiskuntaa, lujitettava koko yhteiskuntaa riskejä vastaan, eli sen on kehitettävä riskien jakamisen järjestelmää. Samalla se voi osallistua uudentyyppisen ("valtiottoman") julkisen alueen rakentamiseen (kansallisvaltioiden ja niille luonteenomaisten oikeusjärjestelmien ollessa vaikeuksissa niin ympäristön suojelun, työvoiman liikkuvuuden kuin poliittisten ja sotilaallisten kriisien hallinnassa).

Perustulon on oltava riittävän suuri, jotta se takaa etäisyyden palkkatyösuhteeseen (joka on vain yksi historiallinen muoto). Sen on riitettävä elämiseen, liikkumiseen, oppimiseen ja olemiseen eikä pelkkään hengissä selviytymiseen. Perustulon on oltava ensisijainen tulo eikä tulonsiirto. Sen on oltava tulo, joka kattaa suoran osallistumisen yhteiskunnalliseen tuotantoon: elämiseen, liikkumiseen, oppimiseen ja olemiseen.

Perustulo edellyttää rikkauden ja innovaatioiden perinteisten muotojen uudelleen arviointia.

Perustulon on oltava oikeus, luovuttamaton, ehdoton ja kollektiivinen oikeus.

Lopuksi muutama hajahuomio.

Perustulon olisi oltava palkkatyömuodon heikentämistä rahasopimuksena, eli palkkatyösuhde ei voi olla rahan saamisen ainoa edellytys. Tämä ei ole mikään utopia, vaan hyvinkin laajalti hyväksytty periaate, koska palkkatyöllä toisen palveluksessa on taipumus muuttua pelkästään suorittavaksi.

Raha, joka voi vaihtua miksi tahansa, voi olla ja se on "paon" muoto, joka hyväksytään lottovoiton, äkkirikastumisen jne. fantasioissa ja jota käytännössä ovat toteuttaneet esim. veropakolaiset, pörssikeinottelijat ja pankkirosvot: "Mielestäni kuulan saaminen keskelle kalloaan ei ole typerämpää kuin kuolla tehtaassa töitä minimipalkalla tehden. Rahoitan itseäni laittomasti. En rosvoa mummoja, vaan pankkeja ja joitakin firmoja... Halusin kaikki, lukuun ottamatta tuota hirveää sairautta, jota kutsutaan työksi." (Jacques Mesrine)

Rahan ei ole välttämättä muututtava pääomaksi, kuten jotkut tietävät: "Pääoma tulee maailmaan tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan, kiireestä kantapäähän" (Marx). Syntyäkseen pääoma tarvitsi pakottamista ja väkivaltaa. Enkä usko, että "human capital" tai "sosiaalinen pääoma"(!), ihmisen tietokykyjen irrottaminen konkreettisista ihmisistä, heidän ruumiillisesta olemassaolostaan, tulee maailmaan sen verettömämmin.