2006-07-23

Väen voimalla kapitalismia vastaan
Christian Marazzi: Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta sotatalouteen. Tutkijaliitto, Polemos-sarja, Helsinki. 2006.

Pekka Mäkelä

Suomessa maaliskuussa vieraillut sveitsiläinen taloustieteilijä Christian Marazzi on yksi ns. uuden talouden terävimmistä analysoijista ja kriitikoista. Hänen kirjansa Pääoma ja kieli ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin hänen täällä vierailunsa kanssa. Tekijän kertoman mukaan kirja on osin hajanainen ja viimeistelemätön, ja monet asiat hän kirjoittaisi tänään toisin (teos ilmestyi italiaksi v. 2002). Paitsi että "tunnustus" osoittaa tekijän vaatimattomuutta se kertoo jotakin hänen tavastaan kaivaa esiin ja repiä auki reaaliajan rajapinnassa kapitalismin nykymuodon globaaleja lonkeroita, jotka saavat päivittäin uusia muotoja.

Pääoman ja kielen pääteesi on talouden globaalistuminen ja totaalistuminen postfordistisessa joustavassa yhteiskunnassa. Marazzin mukaan tämä on heijastusta kielen läpitunkevuudesta uudessa tavassa tuottaa ja myydä tavaroita. "Yksityisestä on tullut julkista ja julkisesta on tullut taloudellista." Kulttuurisesti uutta taloutta ovat määrittäneet uudet teknologiat ja ilmiö, jota hän kutsuu "general intellectin yrittäjyydeksi". Tuotantoketjusta on Marazzin termein tullut "kielellinen ketju, semanttinen yhteys, jossa kommunikaatiosta, tiedon siirrosta, on tullut sähköenergiaan rinnastettava raaka-aine ja työväline".

Finanssoituminen

Marazzi lähtee liikkeelle kapitalistisen talouden finanssoitumisesta. Postfordistisessa taloudessa on ajateltava uudelleen jako a) reaalitalouteen ja b) raha- ja finanssitalouteen, jossa spekulaatio ohjaa sijoittajien valintoja. Uudet teknologiat ja yhteiskunnan "massamittainen finanssoituminen" ovat kaksi historiallista polkua talouden syklin ja kriisin ymmärtämiseen. Pörssisijoittamisen massamuotoutuminen ("finanssitalouden sosialisoituminen") sai alkunsa 1970-luvun loppupuoliskolla ja kasvoi räjähdysmäisesti verkkosijoittamisen mahdollistuttua 1990-luvulla.

Myös julkinen rahoitus siirtyy finanssitalouteen. Peter Drucker totesi jo 1970-luvulla tapahtuneen "hiljaisen vallankumouksen" saaneen alkunsa tavasta, jolla julkisen sektorin työtekijöiden eläkerahastoa käytettiin rahoittamaan kaupungin alijäämää. Eläkerahastojen ja sijoitusrahastojen rahankeruu alkoi päätyä pörssisijoituksiin. Marazzi kutsuu juuri kotitalouksien säästöjen ohjautumista pörssiosakkeisiin finanssoitumiseksi. Se ja rahoituksen siirtyminen pankeilta pörsseille ovat yhdessä vaikuttaneet uuden talouden muotoutumiseen vuosituhannen vaihteeseen tultaessa.

Finanssoitumisessa sijoituskäyttäytymistä ohjaava yleinen mielipide (mimeettinen rationaalisuus, laumakäyttäytyminen) saattaa aiheuttaa sellaisenkin paradoksin, että osakkeenomistajana (julkisen tai yksityisen sektorin) palkansaajan on oman etunsa nimissä irtisanottava itsensä, jos Wall Street sitä vaatii! Työntekijät, joiden säästöt ovat pörssissä, eivät enää ole irrallaan pääomasta, kuten "puhtaat" palkkatyöläiset olivat. Osakkeenomistajina he ovat kurssiheilahtelujen armoilla, joten heitä kiinnostaa pääoman onnistunut toiminta.

Kommunikaatio ja kieli

Kansalaisten itsetuhoisia piirteitä saavan sijoittamisvimman ja pääomavirtojen suunnattoman kasvun takia tarvitaan uusi rahoitusteoria. Siihen tarvitaan myös psykologista näkökulmaa. Sijoittamiseen liittyy "rakenteellinen tietovaje". Kommunikaatio on markkinoiden olennainen aines. Kursseilla on konsensusluonne: kollektiivisella arviolla on viitearvion asema. Rahoitusmarkkinoilla spekulatiivisen käyttäytymisen tekee rationaaliseksi se, että markkinat ovat itseensä viittaavia.

Rahoitusmarkkinoiden teoreettinen analyysi nostaa esiin kommunikaation eli kielen keskeisen merkityksen myös luovana voimana. Kommunikaation keskeisyys aiheuttaa vääristymiä (esimerkiksi osakkeenomistajien liikkeenjohdolle aiheuttamien paineiden muodossa). Uskomuksilla on toisaalta luova rooli, koska ne vaikuttavat hintoihin ja tätä kautta toimijoiden solmimiin suhteisiin. Syntyy konventioita, joiden konventioluonne aikaa myöten unohdetaan, ja niitä aletaan pitää luonnostaan tosina. Konventioiden rooli on selvästi kielellistä. Siksi tarvitaan rahoitusmarkkinoiden lingvistinen teoria niiden toiminnasta postfordistisella kaudella. (Tätä Marazzi luonnostelee vain lyhyesti.)

Se konventio, joka toimii rahoitusmarkkinoilla, on tulos sarjasta performatiivisia lausumia, lauseita, jotka eivät kuvaile vaan tuottavat tosiasioita (John L. Austinin kielifilosofian mukaisesti). "Asioita luodaan puhumalla niistä." Rahoitusmarkkinoiden kriisi paljastaa finanssikielen ruumiittoman itseensä viittaamisen. Absoluuttisen performatiivin itseensä viittaavuus päinvastoin edellyttää puhujan ruumiin. Konvention väestä tulee yhteisö sen valitessa yliyksilöllisen konvention, joka on pätevä kaikille markkinapeliin osallistuville.

Marazzi toteaa, että niin kauan kuin voimme luottaa konvention ylläpitämiseen, "olipa se miten keinotekoista tahansa", mimeettinen käyttäytyminen on täysin rationaalista. Mutta "järjetön ryntäys luukulle riskialttiiksi mielletyn omaisuuden ottamiseksi uudestaan haltuun rahan muodossa, paljastaa ... kapitalistisen tuotantotavan paniikkiluonteen, sen sisäisen epävarmuuden." Osakemarkkinoiden "euforia" voi kuitenkin olla merkki maailmanlaajuisen finanssiromahduksen mahdollisuudesta. Seuraukset olisivat luonnollisesti katastrofaaliset.

Osakkeisiin ja sijoitusrahastoihin sidotulla yksityisellä pääomalla rahoitetaan yritysten lainoja, joilla nämä siirtävät osinkoja osakkeenomistajille. Yksityistaloudet, joilla ei ole säästöjä, pitävät yllä korkeata kokonaiskulutusta velkaantumalla. Disinflaatiopolitiikalla on saatu aikaan valtava velkaantuminen mm. asuntolainojen muodossa keinona säilyttää kulutustaso samanaikaisesti vakaana.

Globalisaation vaikutuksia

Marazzi seuraa globalisaation kehitystä Marxin jalanjäljissä. Kommentoituaan Negrin ja Hardtin imperiumi-käsitettä (siirtymistä imperialismista imperiumiin) hän toteaa: "Globalisaatio on todellakin kaiverrettu maailmanmarkkinoiden perustuksiin, ja Marx määritteli sen pääoman tärkeimmäksi tehtäväksi." Maailmanmarkkinat ovat uudelleenmuotoutumisen prosessissa (kommunikaatiovirtojen intensifioituminen, teollisuuden uudelleensijoittuminen ja keskittyminen, hyödyke- ja palvelumarkkinoiden kansainvälistyminen, pörssimarkkinoiden moninkertaistuminen, hyvinvointivaltion purkaminen, talousmahtien uusi painoarvo).

Globalisaatio pakottaa kaikki keskuspankit itsenäistymään eurooppalaisten valtioiden keynesiläisestä politiikasta: Inflaation taltuttamisen politiikka pakottaa valtiot luopumaan vajeensa monetaarisesta rahoittamisesta ja turvautumaan rahoitusmarkkinoihin. Tästä seuraa, että valtio "rappeutuu sisäisten konfliktien sääntelyn tehtävässään". Julkisten menojen rahoitus tulee riippuvaksi globaalien rahoitusmarkkinoiden dynamiikasta.

Meneillään on riskin globalisaatio, ennennäkemätön "riskin yhteiskunnallinen muodostuminen" rinnakkaisesti kansallisen hyvinvointivaltion merkityksen vähenemisen kanssa. "Ylikansallisesta valtiosta" tulee ratkaisevan tärkeä. Siellä missä pankkilikviditeetillä on keskeinen rooli (kansallisvaltioissa), rahamuoto määrittää yhteiskuntaan kuuluvuuden muodon kansalaisuuden perusteella. Siellä missä vallalla on finanssilikviditeetti, rahamuoto määrittää "ylikansallisen kuuluvuuden tilan", globaalin kansalaisuuden. Siinä mielipiteen valta on voimakkaampi kuin kansallisen oikeusvaltion edustuksellinen valta. Länsimainen työntekijä-säästäjä vähät välittää siitä, että hänen eläketurvansa ajaa proletaarit eri puolilla maailmaa ahdinkoon. Tämä ei johdu suoranaisesti solidaarisuuden katoamisesta. Kysymys on jostain syvällisestä työn luonteen ja työn ja työntekijän suhteen muutoksesta, joka johtuu informaatioteknologioiden ja organisaatioiden totaalisesta muuttumisesta.

Postfordistinen työ ja työaika

Marazzi luonnehtii postfordismiin siirtymiseen liittyviä muutoksia työn luonteessa. Automaattisesti ohjattavat koneet hoitavat manuaalisen työn ja todella arvoa tuottava, innovatiivinen työ on henkistä työtä, simulaatiota, jonka informaatioautomatiikka aineellistaa. High tech -työntekijöillä on taipumus pitää työtään elämänsä ainutlaatuisimpana osana päinvastoin kuin tehdastyöläinen, joka vaivoin jaksoi työpaikalla kahdeksan tuntia pakollisena hintana sen jälkeisestä vapaa-ajasta.

Postfordismissa työaika onkin voimakkaasti kasvanut ja palkkatulot yhtä voimakkaasti supistuneet. Työaikaa lisää "yhteiskunnallisen ajan blokkien" liittäminen siihen (kommunikaatio, ajattelu, oppiminen). Rekrytoinnissa vaaditaankin "kompetenssia", "sopeutuvuutta", "reaktiokykyä". Ruumiista on tullut "henkisen työn työkalupakki". (Paolo Virnon mukaan Marxilta jäi huomaamatta, miten general intellect ilmenee elävänä työnä hänen identifioidessaan tiedon ensisijaisena tuotantovoimana jäännöksettömästi kiinteään pääomaan, konejärjestelmien esineellistyneeseen tieteelliseen kapasiteettiin.) Työn kapitalistinen organisointi tähtää tänä päivänä työn ja työntekijän yhteensulattamiseen, työntekijän koko elämän panemiseen työhön (toisin kuin Taylorin tieteellisessä mallissa, joka perustui työn ja työntekijän erottamiseen toisistaan).

Palkkatyön väheneminen saa Marazzin pohtimaan koko työn kategorian loppua, jota myös on povattu. Hän toteaa kuitenkin, että tosiasiassa keskimääräinen yhteiskunnallinen työpäivä on parin viime vuosikymmenen aikana pidentynyt eikä lyhentynyt (sen selittää tilastollinen harha, joka laskee työajaksi vain palkkatyöhön keskimäärin käytetyn ajan). Työn ja työajan problematiikan yksi ulottuvuus liittyy työllistämispyrkimyksiin, jotka ovat poliitikkojen keskeinen huolenaihe. Postfordistisen työn kielellisestä luonteesta johtuen perinteinen työllistämispolitiikka on yritystä jakaa "köyhempää" (tuottavuuden kannalta vähäarvoista) työtä fordistisen täystyöllisyyden nimissä.

Käsiteltyään "informaatioähkyn" (tiedon ylenpalttisuus tai ylikuormituksen tila) ja "huomiotalouden" (asiakkaiden huomion vangitseminen) tuomia ongelmia Marazzi toteaa 1990-luvun lopun kriisin johtuneen juuri "tiedon tarjonnan ja huomion kysynnän epäsuhdasta". Esimerkiksi yhdysvaltalaiset kulutustavaroiden tuottajat joutuivat käyttämään myynnin edistämiseen viisinkertaisen summan verrattuna voittoonsa vuonna 1999. Viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen saldona Marazzi toteaa, että finanssoituminen toi tosin lisätuloa, mutta se jakaantui epätasaisesti ja sen lisäksi se loi sitä tuhoamalla vakaan työsuhteen ja palkan. Se puolestaan on saanut työntekijä-kuluttajat kiinnittämään enemmän huomiota työn etsimiseen kuin hyödykkeiden ja palvelujen kulutukseen. "Ei ole otettu huomioon sitä, että työvoima ei ole vain huomion tuottaja, vaan myös sen kuluttaja, ei pelkkä palkkakulu vaan myös tuotto. "

Väki vastaan kansa

Marazzi suhtautuu torjuvasti kansan käsitteeseen. Moneus, väki, multitudo ei ole palautettavissa kansan käsitteeseen. Väki pyritään muuttamaan yhden ja saman logiikan yhdistämäksi (hallittavissa olevaksi) kansaksi provosoimalla katastrofin uhkia. Postfordistinen vaurauden tuotannon ja vaihdon arkkitehtuuri on rakentanut väelle tilan kieleen. "Väki on rahan kuva, sen suvereniteetin muoto." Väki yhdistyy general intellectiin, joka koostuu elävästä tiedosta, yhteistyökyvystä: se jää väen ruumiiseen, vaikka koko kiinteä pääoma purettaisiin osiksi. Pääoman on pakko jahdata general intellectiä, "sen liikkuvaa ja koko planeetalle levittäytynyttä ruumista". Lähes runollisesti Marazzi toteaa, että "tällä ruumiilla on mahdollisuus oppia huolehtimaan itsestään, voimaan hyvin siinä ajallisessa tilassa, joka erottaa sen kapitalismin euforisesta irrationaalisuudesta".

Marazzi päättää kirjansa eräänlaiseen vetoomukseen: "On ... taisteluliikkeiden velvollisuus kehittää ruohonjuuritason biopolitiikkaa, politiikkaa, joka huolehtii väen ruumiista, joka tekee sen eläväksi itselleen."

Entä kulutus?

Edellä olen poiminut esille vain joitakin kirjan lukuisista kiinnostavasti kehitellyistä teemoista. Teos on oivallinen johdatus "ylikansalliseen kansantalouteen" tai siis maailmantalouteen sellaisena kuin se näyttäytyy tänään. Silti se ei unohda ruohonjuuritasoa, yksittäistä ihmistä subjektina (eikä varsinkaan objektina). Marazzin teoriat eivät perustu Marxin revisiointiin; pikemminkin ne ovat Marxin teorioiden oivaltavaa edelleen kehittelyä ja päivittämistä. Näin ollen kirja liittää tekijänsä siihen Marxia ymmärtävien filosofien ja talousteteilijöiden jatkumoon, jonka elinvoimaisuus osoittaa, ettei lasta heitetty pesuveden mukana reaalisosialismin romahdettua. Henkilökohtaisesti pidän ko. jatkumon merkittävänä puutteena kuitenkin sen kiinnittymistä yksipuolisesti tuotantoon (ja työhön) kulutuksen ilmiöiden kriittisen tarkastelun kustannuksella. Thorstein Veblenin aloittama vaurastuvan yhteiskunnan kulutuskäyttäytymisen muotojen terävä analyysi ja Frankfurtin koulun (etenkin Marcusen) kulutusyhteiskunnan vieraannuttavaan vaikutukseen kohdistama huomio kaipaisi arvoisiaan jatkajia, joita toistaiseksi Suomessa on edustanut vain Aapo Riihimäki, viimeksi tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Eros ja talous.