2006-07-14

Perustuloa bilettäjille
Biletalous ja lakisääteinen oikeus palkalliseen krapulapäivään

Luther Blissett

Aasi sanoo, että hyvät bileet pyhittävät arjen, mutta me tiedämme, että hyvä krapula se on joka kaiken pyhittää.

Tämän viisauden ulkopuolella, sille umpisokena, pääministerimme Matti Vanhanen, tuo poliittinen kuivakurkku, hyökkää tänään perustuloaktivistien kimppuun syyttäen heitä työtä vieroksuviksi "bilettäjiksi". [1]

Kautta kolpakon! Kuinka kaukana Vanhanen elääkään viisasten juoman filosofiasta! Katsotaanpa muutamaa yksinkertaista tosiasiaa liittyen työhön ja "bilettelyyn", kuten Vanhanen irrottelevana poikamiehenä asiaa kutsuu.

Suomenmielisenä Vanhasen tulisi muistaa, ettei Aleksis Kivi sylkenyt (työskennellessään!) kuppiin sen enempää kuin taistelupari Gallen-Kallela ja Sibeliuskaan. Poliitikkona Vanhanen tietää varsin hyvin, että Suomi lunasti maailmanpoliittisen asemansa idän ja lännen eturistiriitojen sovittelijana - työ, jossa Kekkosen, V. Leskisen ja A. Karjalaisen karkaistut viinapäät eivät näytelleet aivan merkityksetöntä roolia.

Saarikosket, mukat ja muut ovat jättäneet omat maistinsa kulttuuriseen kuvastoomme. Niin myös rautavaarat ja goodmanit. Ehkä nämä edustavat Vanhaselle kovin rappiollista kulttuurityötä, mutta vähänkään talouden päälle ymmärtävän tulisi kyllä noteerata niiden poikimat työpaikat ja verotulot. Nykyään Suomea vie maailmalle Ville Valo - punaviinilasi kädessä. Duudsonit taitavat olla syntymähumalassa.

Suomea on rakennettu ja myyty maailmalle kunniakkaasti viinapirun pieksemänä. Raittiusliikkeen saavutuksena muistamme farssiksi muuttuneen kieltolain.

Boheemi pannaan duuniin

Tehdastyössä bilettäminen oli parempi jättää vapaa-ajalle. Töissä piti keskittyä tai palasi sorvin ääreltä kotiin näppinsä teloneena. Vain taiteilijat, poliitikot ja mahdollisesti jotkut "hullut tiedemiehet" saattoivat yhdistää ryyppäämisen toimenkuvaansa tuottavalla tavalla. Muille bilettely tarkoitti "perjantaipulloa".

Jälkiteollisessa tuotannossa työ on sisällyttänyt itseensä ennen vain kulttuurille ja politiikalle ominaisia piirteitä.

Juuri se ajatusten lento, inspiraatio, keksintö, joka eräässä kansallismaalauksessamme löyhähtää siivilleen Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja Kajanuksen dekadentista juhlinnasta, on tänään innovaatioperustaisen talouden keskiössä. Työn muututtua yksilöidystä liukuhihnatyöstä tiimityöksi ja palvelutaloudeksi keksimisen ja ihmissuhteiden organisoimisen dynamiikka on siirtynyt kulttuurisilta ja poliittisilta etujoukoilta kenen tahansa duunarin työprosessiin.

Tiimi tuottaa itse omaa työnsä organisaatiota (politiikkaa) ja vastaa luovilla tavoilla asiakkaiden tarpeisiin (keksintö, uusi merkitys). Työstä tulee kokemuksellista yhteistoimintaa, jossa yksi ainutlaatuinen kokemus toimii yhdessä muiden ainutlaatuisten kokemusten kanssa.

Boheemius, joka aiemmin tarkoitti työstä, siis määrättyjen tehtävien mekaanisesta suorittamisesta erotettua vapaata joutilaisuutta ja antautumista sattumanvaraisten ihmiskohtaloiden ja vapaan ajatustenjuoksun alueelle, siirtyy nyt osaksi työtä. Vanhanen voi tarkastaa tämän faktan vaikkapa kollegaltaan Tanja Saarelalta (ent. Karpela, ent. Vienonen), joka on korostanut, kuinka jatkuvista liikkeen, rytmin ja rekisterin vaihdoista koostuva uusi työ tulee tulee nostaa ansaitsemaansa kunniaan.

Boheemius pannaan töihin. Kaikilla pitää olla inspistä. Jokaisen työntekijän erityinen kokemus avataan yrityksen potentiaaliseksi innovaatiolähteeksi. Näin yritys turvaa uusiutumiskykynsä nopeatempoisilla globaaleilla markkinoilla.

Happo-tv ja jetset-luokka

Tietenkin inspiraatiota myös hierarkisoidaan ja kontrolloidaan.

Mainostoimistojen huippuosaajia lennätetään työmatkoille Lappiin "hakemaan ideoita" (=käyttämään päihteitä). Mainosideat syntyvät kännissä - tai viimeistään kotimatkalla kun "laskujen" nostamaa vapinaa tasoitetaan lasillisella shampanjaa. Viimeistään se saa inspiraation nousemaan ponnistukseensa ja kuohuva pontentiaalisuus saa täyttymyksensä uudessa älyvapaassa ideassa.

Jokainen joka on katsonut tv-mainoksia hapoissa tai edes kunnon proffissa näkee kyllä, miltä ajattelun tasolta niiden assosiaatiot ovat peräisin. Ja juuri näin syntyvät parhaat mainokset!

Samaa huippusuoriutumista odotetaan kuitenkin myös mainostoimiston siivoojilta. Myös heidän odotetaan tuovan kokemuksensa osaksi työtapahtumaa. Jatkuvilla kehityspäivillä ja neuvotteluilla osoitetaan, ettei kukaan ole liian vähäarvoinen tuomaan kokemustaan isäntäfirmansa kilpailukyvyn käyttöön. Työ on huippuosaajien paskojen hinkkaamista, mutta yhtäkaikki boheemia yhteistoimintaa, jossa "know hown" jakaminen lörpöttelyn keinoin on ensimmäinen hyve.

Entäpä julkimot, starat ja idolit. Vanhanen ehkä moralisoi yhteiskunnan viihteellistymistä. Vaan kummasti hänenkin palkkansa olisi pölkyllä, ellei viihdeteollisuus tuottaisi kasvavaa verotulojen virtaa. Ja mikä onkaan viihdealan ammattilaisen työtä: bostaaminen ja bilettäminen. Lue Seiskaa, se tietää! Viihde-eliitin ja jetset-luokan työnä on näkyvyys. Näkyvyys on työtä, joka poikii lisää työtä. Julkisuus tulee julkisuuden luo. Julkisuus on rahamagneetti numero yksi. Ellet ole julkkis hakeudu ainakin sellaisen lähelle ja ehkä jo pian saat osasi julkimon aurasta työllistymällä jonkin produktion statistina.

Viihdeala on globaali Hollywood, jossa julkisuus on välittömästi tuottavaa. Niinpä viihdetaiteilija muistaa mainita julkisuustyön kovin raskaaksi (se on "oikeaa" työtä) koska tietää, että mitään muuta työtä hän ei sitten varsinaisesti teekään.

Biletalous

Eikö herra Vanhoillisen kommentti työn ja bilettämisen vastakohtaisuudesta asetu siis vähintään outoon valoon kun suurimmat rahat - ehkä virtuaalisten valuuttasiirtojen jälkeen - perustuvat elämälle viihteellisessä julkisuudessa.

Mikään ei estä meitä sanomasta, että elämme varsinaisesti biletaloudessa. Biletalouden keskiöstä löydämme tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa sekä alkoholien ja muiden päihteiden ahkeraa imuroimista naamatauluun - mutta juuri tämä tuottaa arvoa.

Biletaloudessa juhliminen on työtä, jolla käännetään nurin arjen rutiinit ja avataan mahdollisuus uusiin merkityksiin. Ja kun työstä tulee persoonallisuuden toteuttamisen etuoikeutettua aluetta, tulee siitä myös persoonallisen ilon lähde. Toisaalta, koska työtä ei ole jaossa kuin levottomina ja häilyvinä kvartaaleina, tulee työstä liikkuva karnevaali, jonka perässä juostaan kuin pikkulapset raitilla tivolin saapuessa paikkakunnalle.

Biletalouden keskeinen hierarkia on seuraava: saman firman sisällä toisten innovatiivisuus ostetaan tiskin taakse avattavalla piikillä kun taas toiset määrätään innovatiivisiksi pakotetulla osallistumisella toinen toistaan tylsempiin kehittämispalavereihin ja konsultointeihin.

Hyvä on! Ei ole täysin epäoikeudenmukaista, jos jetset-klubit ja kulttuuritapahtumien kosteaa tarjoilua notkuvat vip-alueet pysyvät pienen aivoeliitin yksityisalueena. Ovathan he kuitenkin yhteiskuntamme tuottavimpia yksilöitä, eikö totta! Heidän ovat uudet ideat ja he luovat meille sen julkisen tilan, joka takaa, että ihmisillä on yhteisiä asioita joista olla jotain mieltä.

Onko silti liikaa pyydettyä, jos myös ketjutyöläisten ja uuden palvelusluokan massoille jaettaisiin reilua juomarahaa ikään kuin pisaraefektinä siitä huipputuottavuudesta, jota hekin omalla vaatimattomalla (hyvin vaatimattomalla, mutta kuitenkin...) työpanoksellaan tukevat ja komppaavat. Olisi toki aivan hullua ja yltiöpäistä ajatella, että myös siivoojille, hoitotyöntekijöille, kotiäideille, päiväkerhon tädeille, free lancer -journalisteille tai vaikkapa tutkimuslaitosten määräaikaisille assistenteille järjestettäisiin charter-lentoja elämyskohteisiin (se olisi sitä paitsi hirvittävän epäekologista), mutta onko nyt niin mahdoton ajatus jakaa heille kunnon kaljarahaa perustulon muodossa.

Palkittu krapula

Ennen uskonto oli oopiumia, jota sopivasti annostellen kansan syvät rivit saattoivat unohtaa selkäsärkynsä ja jaksoivat kyntää sarkaansa vielä muutaman ylimääräisen metrin. Mitä meillä on jäljellä yhteiskunnan maallistumisen jälkeen? Ilmeinen vastaus on: unohdetaan uskonto ja keskitytään sen vastikkeeseen.

Monen kohdalla pienikin kädenojennus, vaikka vain pari paukkua päivässä yhteiskunnan tarjoamana, palauttaisi uskon hyvinvointiin.

Se myös ruokkisi juovan luokan inspiraatioita, sillä tuottavimpia ovat usein krapulapäivät. Luovalle persoonalle hyvä humala on monesti vain keino hankkia vielä parempi krapula.

Kun bilettäminen käy työstä, on välttämätöntä turvata biletalouteen luovan hajoamisen tiloja. Tässä ei enää positiivisella ihmiskuvalla filosofoiva perustulo riitä. On välttämätöntä kirjata lailliseen järjestykseen oikeus palkallisiin krapulapäiviin. Ilman krapulaa bilettäminen ei ole enempää kuin kesken jäänyt akti.

Perustulovaatimus voi saada radikaalin poliittisen merkityksensä vasta kun se terästetään vaatimuksella palkittuun krapulaan.

Kuka on se rohkea poliitikko, joka tekee itsestään kuolemattoman toteuttamalla tämän välttämättömän uudistuksen? Millä nimellä palkalliset krapulapäivät tulevat kirjautumaan lainsäädäntöön?

Tulevatko tulevat sukupolvet kutsumaan näitä hyvällä humalalla ansaittuja vapaapäiviään "vanhaspäiviksi"?

Viitteet:

[1] Vanhanen: Ei perustuloa bilettäjille (HS 10.7.2006)