2006-07-13

Paskaduunit ja työkyvyn yhteiskunta

Jukka Peltokoski, Jussi Vähämäki, Mikko Jakonen

Vapun EuroMayDay-mielenosoitusten jälkeen aktivisti Eetu Viren lohkaisi parhaaseen katseluaikaan sanan, joka on nostanut poliitikkojen ja iltapäivälehtien toimittajien niskavilloja pystyyn: "paskaduuni". Käsitettä kavahtaneet ihmettelevät, kuinka joku voi halveksua työtä ja työtä tekeviä tällä tavoin? Eikö työnteko ole kunnia-asiamme? Samoilta tahoilta löytyy tosin kahmaloittain ymmärrystä kun elektroniikka- ja paperiteollisuus tuomitsee teoillaan suomalaisen työn ja sen tekijät tarpeettomaksi "rupusakiksi". Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!

Viren heitti sanan ilmoille keskustelussa yhteiskunnan prekarisaatiosta. 1990-luvun lamavuodet ja liittyminen Euroopan unioniin käynnistivät maassamme työn ja tuotannon rakennemuutoksen, joka näkynyt epätyypillisten työsuhteiden tyypillistymisenä. Työvoiman rakennemuutoksen tuottamasta yhteiskunnallisesta kokemuksesta voidaan keskustella prekaariuden käsitteellä.

Taustalla on siirtymä niin sanottuun tietopohjaiseen talouteen ja sen aikaansaama muutos työvoiman rakenteessa sekä työnjaossa. Tänään kaikki ovat prekaareja, eräät vain prekaarimpia kuin toiset G. Orwellia mukaillen.

Uusi työnjako jakaa työvoiman kolmeen eri ryhmään:

1. Hyvin palkatut "aivotyöläiset" (brain knowledge workers), joiden työtä on mahdoton erottaa itse henkilöstä. Heitä yritykset haluavat ja heillä on mahdollisuus täydelliseen sosiaaliturvaan. Heidän neuvotteluasemansa on vahva eikä koko prekariaatin käsitettä tarvittaisi, jos kyse olisi vain heistä.
2. Hyvin koulutetut massat, joista muodostuu ketjutyöläisten (chain knowledge workers) joukko. Uudet informaatiotekniikat ja organisaatiojärjestelmät antavat mahdollisuuden mekanisoida heidän työnsä ja irrottaa sen erityisestä tekijästä, vaikka työ sellaisenaan vaatisikin taitoja ja tietoja, joita ei voida erottaa ihmisestä ja siirtää koneelle. He tuntevat prekarisaation ja oman työnsä epävarmuuden suoraan omaan henkilöön ja olemassaolon oikeuteen kohdistuvana uhkana.
3. Uusi palvelusluokka: McDonalds-työt, vähäistä koulutusta vaativat ruumiilliset työt, erilaiset palvelut, hoitotyö.

Organisaatiot ulkoistavat ja kilpailuttavat huipputuottavien ydintoimintojen ympärille tarvittavia perustehtäviä kuten kiinteistöhuolto- siivous-, atk-tuki- ja henkilöstöpalveluja. Ulkoistamisen tarkoituksena on käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksi ihmisen tietojen ja taitojen kokonaisuutta, kaikkea sitä tietoa ja taitoa, joka on levällään yhteiskunnassa ja jonka teollinen yhteiskunta sulki työn ulkopuolelle. Näin säästyy kustannuksia, mutta ennen muuta työn tuottavuus saadaan nousemaan.

Työvoimaa ei palkata hoitamaan pysyvää työtehtävää, vaan suorittamaan määrätty projekti tai "pätkä". Työvoimaa on voitava käyttää joustavasti tilanteen mukaan.

Vielä 1980-luvulla elimme hyvinvointivaltion laajenemisen aikaa. Tänään kaikki julkiset palvelut ovat purkamisen, ulkoistamisen ja yksityistämisen kohteena. Euroopan unioni ei ole kyennyt tarjoamaan tilalle uutta sosiaalista projektia, joka jatkaisi hyvinvoinnin tasa-arvoista jakamista ja avaisi yhteisöllisesti toiveikkaan näköalan tulevaisuuteen. Ilmoilla on poliittisen vaihtoehdottomuuden ja suoranaisen pysähtyneisyyden tunnelma. Kaikkialla vallitsee yksityisen riskinoton ja -kantamisen mentaliteetti. Kaikelta työvoimalta odotetaan yrittäjän eetosta.

2000-luvulle tultaessa yhteiskunnalliset liikkeet ympäri Euroopan ovat politisoineet tilannetta esittämällä, että Eurooppaan on muodostunut prekariaatti, työn ja elämän epävarmuutta kokeva "luokka".

"Siltalalaiset" näkökulmat esittävät kehityskulun pääoman yksipuolisesti sanelemana kurjistamisena. Yhtä hyvin kyse on työvoiman uudesta subjektiviteetista, jonka tuottavuus perustuu sen kokeilunhalulle. Sen toiveena ei ole paluu perinteisiin ammatti-identiteetteihin ja -uriin. Kokeilunhalu on kuitenkin parasta ohjata jatkuvan työnhaun piiriin. Ihmisiä kannustetaan ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla, sillä mikä tahansa merkintä ansioluettelossa osoittaa parempaa asennetta ja valmiutta työntekoon kuin työhistorian mustat aukot.

Kutsumme tämän suuntauksen mukaista yhteiskuntaa työkyvyn (workfare) yhteiskunnaksi. Siinä elämä on pelkkää työkyvyn vaalimista ja osoittamista. Sen pelottava iskulause on: työ tekee vapaaksi. Tämä yhteiskunta tarjoaa turvan vain niille, joilla on työhistoria, ja lupaa sitä muille vasta kun he ovat osoittaneet oikean asenteensa, halunsa tehdä mitä tahansa työmarkkinoita palvellakseen. Mitä enemmän teet töitä, sitä enemmän sinulla on yhteiskunnallisia oikeuksia. Mitä enemmän ansaitset, sitä enemmän sinulla on varaa ostaa oikeutta hyvinvointipalvelujen, eläketurvan, lasten- ja vanhusten hoidon ja muiden elämän kannalta välttämättömien perusrakenteiden muodossa.

Toisaalta jo rakenteellinen työttömyys osoittaa, että entistä useammalta työn autuus samalla myös evätään.

Työkyvyn yhteiskunnassa työvoiman prekarisaatio on yhteiskunnallinen hallintamekanismi, jolla turvataan työvoiman kuuliaisuus työnantajia kohtaan. Tarvitaan työvoimaa, joka on aina valmista vastaamaan yritysten hetkellisiin vaatimuksiin.

Työvoiman pysyminen varastossa odottamassa aikaansa muodostaa ongelman. Työvoima on pidettävä puuhaamassa jotain, kouluttautumassa kursseilla tai teeskentelemässä jotain, kuten Haanpään kertomuksen työtön, jonka isäntä pani ruoskimaan pölliä. Juuri nämä koulutukset, teeskentelyt, työt, joiden merkityksettömyyden jokainen niitä tekemään joutunut tuntee, halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää. Ainakin hoitoalalta on jo havaittavissa "työstä pakenemista" matalan palkkauksen, kurjistuvien työehtojen ja huonojen olosuhteiden vuoksi.

Kun työntekijäjärjestöt eivät kykene muodostamaan poliittista vastavoimaa globaaleille markkinoille, työsopimus menettää luonteensa tasa-arvoisten kumppanien sopimuksena; se muuttuu yksipuoliseksi saneluksi. Siinä työntekijän on jatkuvasti osoitettava yläportaalle olevansa työyhteisöön sitoutunut, kuuliainen "hyvä tyyppi" - vaikka sitten puukottamalla työtovereita selkään.

Kun on pakko tehdä enemmän työtä pienemmällä palkalla, kasvaa myös työtä tekevien köyhien määrä. Entistä useampi tekee entistä enemmän töitä, eivätkä rahat silti riitä. Työtä tekevä köyhä ei ole edes kouluttamaton. Koulutettu keskiluokka löytää itsensä uuden "proletarisaation" tilanteesta: ketjutyöläisen työvälineet, hänen taitonsa ja tietonsa, irrotetaan työläisen elämästä ja sen korvaamisesta vaihtamalla tekijöitä kiihtyvään tahtiin.

Kalikka kalahti käsitykseen, jonka mukaan vain työ tekee vapaaksi. Se on käsitys yhteiskunnasta, jota emme allekirjoita. Mikä tahansa työ voi olla tänään paskaduunia tilanteessa, jossa koko elämästä alkaa muodostua työkyvyn ylläpitoa ja tarkkailua. Hyvän tyypin esittäminen armopalojen saamiseksi on häkkieläimen elämää.

EuroMayDay 2006 nosti kissan pöydälle. Se oli ilmausta vastarinnasta työn uutta järjestystä kohtaan. Siihen osallistuneet voivat tulevaisuudessa sanoa ylpeästi "tehneensä edes jotain" demokratian ja kansalaisoikeuksien käynnissä olevaa kaventamista vastaan. Mutta se oli myös paljon enemmän. Se oli uuden yhteiskunnallisen toimijuuden, uuden elämää ja työtä koskevan kokemuksen esiinmarssi. Kuten aina, tässäkin tapauksessa uusi syntyy polttavasta pakosta tehdä jotain. Uuden vastustamisen syyt sen sijaan ovat aina satunnaisia, hätäisiä ja mielivaltaisia. Paniikin jälkeen on syytä ajatella sortumatta taktikointiin.

Julkisuuspelillä - poliitikkojen irtisanoutumisia myöten - ongelmaksi on pyritty kääntämään prekaarien vastarinta itse prekarisaation sijasta. Strategia on kuin ikävän viestin tuojan teloitus viestin aiheuttaman mielipahan vuoksi.

Poliittisesti järkevämpää olisi ottaa vastaan merkit työn ja yhteiskunnan uusista jännitteistä. Eikä pidä kompastua valtajulkisuuden yksinkertaistuksiin: huomion kiinnittäminen vain pätkätyöläisyyteen on varsinaisen ongelman ohittamista, eikä prekarisaation purkamiseksi selvästikään tarvita enempää tai pitkäaikaisempaa työtä, vaan työstä vapautumista. Suhtautuminen tähän kysymykseen ratkaisee lopulta ne jakolinjat, joiden varassa puoluepolitiikkakin voi uusiutua ja ylittää sitä nyt jäytävän vaihtoehdottomuuden ja edustuksellisuuden kriisin.